kuuli ukko ulahduksen metsästä ja hetken kuluttua tulivat koirat avosuin jänistä edellään ajaen. Jänis turvautui tuvan suojaan ja siinä nitistivät koirat seinää vasten sen hengiltä. Ukko tunsi jäniksen elättijäniksekseen, joka oli jo monta vuotta hänen tupansa ympärillä asustanut. Samassa tulivat herratkin metsästä juosten. Niistä ei ollut yksikään vanhan paroonin näköinen … ei se toki vanhan paroonin poika tuolla tavalla taloon tulisikaan … mitä lienevätkään muita herroja… Ja ukko oli vähän närkästynyt, kun kysyä kivahti:
–Kenen luvalla te täällä koirillanne minun elättejäni revitätte?
–Kenen luvallako? toisti eräs herroista hiukan ihmeissään. Eikö tämä ole kartanon maata? Mutta kuka sinä olet, ja kenen luvalla sinä olet täällä?
–Minä olen se Niemen äijä, ja luvan täällä olemiseen antoi minulle vanha parooni ….
–Minä olen kartanon uusi vouti.
–En tuntenut, kun en ole ennen nähnyt.
–Nyt hänet tunnet!
–Se on se vanha höperö, jota vanha parooni aikoinaan suosi niin, että hän näyttää menettäneen kaiken kunnioituksensa—selitti se sotapukuun puettu herra, joka oli istunut venheen perässä.—Se on yksi hänen »harvinaisuuksiaan.»
–Joka meidän siis on lupa realiseerata niinkuin kaikki ukko vainaan muutkin kokoelmat.
Herrat nauroivat voudin sukkeluudelle; ja kun koirat samassa saivat uuden jäniksen ajaakseen, riensivät herrat haukkua kohti.
Ukko jäi seisomaan tupansa ovelle. Hän kuuli pauketta ja huutoja ja kaadettujen jänisten rääkynää ja koirain tappelua saaliista. Ja hän ajatteli niitä aikoja, jolloin vanha parooni itse oli istunut hänen vieraanaan ja kiitellyt hänen pirttiään ja kehunut vierailleen hänen kapineitaan. Ajatteli sitäkin, miten hän nyt veronsa maksaa, kun herrat itse ottavat kaikki, mitä oli otettavissa. Ajat olivat hänen mielestään melkoisesti muuttuneet.
Vihdoin lakkasi laukominen metsässä, ja herrat ja koirat tulivat takaisin tuvalle. Lupaa kysymättä ja häntä itseään huomaamattakaan kantoivat he pirtistä ulos pöydät ja penkit ja asettuivat pihamaalle eväitään syömään ja juomiaan nauttimaan.
–Olkoot, tottapahan menevät, kun aikansa elämöivät, ajatteli ukko ja istahti loitommalle.
–Kahdeksan jänistä kahdessa tunnissa! puhuivat herrat. Tulos ei ole huono. Meidän on tultava tänne joka vuosi. Mutta on se vähän vanhanaikainen tämä metsästyspaviljonki!
–Se on revittävä ja sijaan rakennettava uusi, sanoi vouti mahtavasti. En ole joutanut tästä asiasta ennemmin huolta pitämään.
Ukko ei malttanut enää olla vaiti.
–Tätä ei revitä, sanoi hän astuen esiin.
–Sinäkö sen kiellät?
–En minä, vaan vanha parooni. Tämä tupa on oma rakentamani, ja minulla on lupa sen päälle, että saan siinä asua kuolinpäivääni.
–Minä teen tällä maalla mitä tahdon. Ettet kuitenkaan tulisi mitään kärsimään, annan sinulle luvan asua uudessa paviljongissa … ja se on jo enemmän kuin ansaitset. Jos et siihen tyydy, saat mennä tiehesi.
–En tyydy! Enkä mene tiehenikään.
–Häädämmekö hänet heti? kysyi se sotilaspukuun puettu mies.—Pontus!
Yksi herrain suurista koirista kohotti jo päätään ja murahti.
–Antakaa hänen olla! sanoi vouti. Ukko on houkko.—Sääli, ettette sallinut … se olisi mennyt yhdessä käden käänteessä.
Hän oli sytyttänyt sikarinsa, pistänyt kädet taskuunsa ja oikaisi jalkojaan mukavaan asentoon pöydän alle. Silloin sattuivat hänen silmänsä karhun kuvaan tuuliviirissä.
–Mitäs tuo on? Ja tuo toinen oven päällä?
–Se on hänen »vaakunansa», selitti isäntärenki. Hän kuvailee olevansa aatelinen.
–Oliko hänellä siihenkin paroonin lupa?
–Vanha parooni oli leikkisä mies…
–Siitä ainakin sallinette minun tehdä lopun samassa. Vai tahdotteko itse?—ja sotapukuinen herra ojensi pyssynsä voudille.
–Olkaa vain hyvä! sanoi tämä.
Sotapukuinen herra tähtäsi ja laukaisi alas karhun kuvan viirin nenästä. Toinen laukaus lohkaisi saman kuvan oven päältä.
–Kaksi karhua ja kahdeksan jänistä! Pankaa, isäntärenki, nämäkin jahtilaukkuun!
Herroista oli se niin hauskaa ja sukkelaa, että he sille nauraa hohottivat.
Ja kun heidän huomionsa kerran oli kiintynyt ukon tupaan, niin ryhtyivät he sitä lähemmin tarkastamaan. He vetivät esiin tuohesta tehdyt kontit, virsut ja kaikki muut ukon tekemät omituiset kapineet … mokomia hullunkurisuuksia he eivät olleet ennen nähneet. Koko tuparakennus oli heistä sekä ulkoa että varsinkin sisästä mustine seinineen ja nokisine kattoineen kauhean ruma ja typerä.
–Mitäs herrat sitä moittii, kun se kerran minulle kelpaa, uskalsi ukko muistuttaa.
Herrat eivät olleet häntä kuulevinaankaan.
–On se nyt häpeä, että tämmöinen musta kummitus on tässä kartanon kauneimmalla niemellä itse hovia vastapäätä … ajatelkaa, minkä mainion vaikutuksen tekisi tässä uudenaikainen metsästyshuvila ampumaparvekkeineen ja tähystystorneineen…
–Mutta sehän on jo päätetty, kuulittehan, että tämä on jo tuomittu revittäväksi!—sanoi vouti hiukan närkästyneenä siitä, että hänen ehkä luultiin tätä tämmöistä suosivan.—Isäntärenki, jo huomenna on tämä harakanpesä purettava!
Siitä tuli kuitenkin kartanon voudille enemmän puuhaa ja ikävyyksiä kuin hän oli aavistanutkaan. Renkien täytyi tulla ilmoittamaan, ettei Niemen äijä lähtenytkään tuvastaan ilman laillista häätöä.
–Hankkikaamme laillinen häätö heti paikalla!
–Käräjät alkavat vasta syksyllä.
–Pyydämme välikäräjiä!
Vouti sai aikaan välikäräjät, mutta kun ukko näytti toteen, että hänellä oli vanhan paroonin lupa asua tuvassaan kuolinpäiväänsä, kumottiin kanne kihlakunnanoikeudessa. Vouti valitti hoviin, mutta hovi vahvisti kihlakunnanoikeuden päätöksen. Vasta senaatti tuomitsi tuvan revittäväksi, koska sen asujalla ei muka ollut näytettävänä kirjallista kontrahtia.
Vouti lähetti renkinsä vielä kerran häätämään Niemen äijää, mutta nämä tulivat vielä kerran takaisin sen sanan kanssa, että ukko ei ole tietävinäänkään. Vanhan paroonin sanaa ei voi muka peruuttaa kukaan muu kuin parooni itse, mutta kun parooni on kuollut… Pitääkö heidän käyttää väkivaltaa?
–Ottakaa pois ovet ja ikkunat!
Mutta seuraavana päivänä tultiin
