lakki kourassa lähdin minä häntä etsimään, jos jostakin löytäisin. Oli hän mielestäni kaikin puolin siksi merkillinen, etten saattanut jättää häntä, niinkuin kaikki muut markkinamiehet tekivät. Ja etenkin sitä olin hyvin halukas tietämään, miksi hän sillä lailla yht'äkkiä väkijoukon keskestä tiehensä syöksyi.
Kauan ei minun tarvinnutkaan häntä etsiä. Löysin hänet patrullien käsistä, jotka juuri olivat häntä poliisikamariin kulettamassa.
Patrullit ovat oikeastaan ystävällistä väkeä, vaikka astuvat niin pelottavan ankarina ja totisina, kiiltävät vaskipoletit rinnassa ja paksut pahkakepit kädessä. Eivät ne mitään pahaa tarkoita, vaikka kaikki vapaamielisemmät markkinamiehet niitä kovin kammovatkin. Jokaisen itseensä uupuneen ne toimittavat taattuun kortteeriin, ettei olisi tarvis yöksi hankeen nukahtaa, ja että sukulaiset ja tuttavat löytäisivät, kun aamulla etsivät. Iltasilla varsinkin, kun päivä rupeaa päättymään ja yö uhkaa, silloin ne tavallista suuremmalla ihmisrakkaudella työnsä toimittavat. Et tarvitse muuta kuin horjahdella hiukan, niin jo ajattelevat, että apua tarvitset, ja heti kohta käsipuoleesi käyvät.
Nämä ne olivat ottaneet runoniekankin ystävälliseen huomaansa, kun näkivät hänen hatuttomin päin katuja pitkin hoipertelevan. Näkemättä, kuulematta mitään oli hän tullut suoraan heitä kohti ja joutunut suorastaan pääpoliisin syliin. Tämä oli jättänyt hänet miehilleen kuletettavaksi ja käskenyt heidän tuomaan hänet jälestä, kun hän itse kulki edeltä.
Mutta kun Samuli tunsi, että häntä pidettiin kiinni, luuli hän, että häntä taas tahdottiin nostaa, ja hän alkoi rukoilla miehiltä: »elkää hyvät miehet minua enää nostako—antakaa minun mennä—ei minua pidä pilkata eikä häväistä.» Kun hänelle selitettiin, ettei häntä suinkaan nostaa tahdottaisi, jos hän vain taipuisi omillaan kulkemaan, ja että hän nyt vain lähtisi yökortteeriin, niin tyytyi hän rauhassa tulemaan mukana.
Minä tapasin heidät sillä syrjäkadulla, joka vie poliisikamariin. He olivat jo aivan portista pihaan menemäisillään ja jos en olisi siihen ennättänyt, olisi runoniekka varmaankin saanut viettää yönsä korttikaarin kylmällä vuoteella ja herätä aamulla unestaan sen murheellisten seinien sisällä.—Ja kertomatta olisi silloin myöskin jäänyt se kertomus, jonka hän minulle omasta elämästään kertoi ja jonka minä tarkasti koetin muistiini painaa.
–Kyllä hänet minusta nähden saatte panna vaikka omaan sänkyynne, sanoi minulle pääpoliisi, kun kuuli, että tahdoin ottaa miehen omaan huostaani.—On niitä jo täällä tarpeeksi toisinkin, ja yhä kai tulee. Eikä tämä ole tainnut vielä muille ennättää pahennusta tehdä, minkä lie itselleen.—Ja patrullit jättivät meidät siihen kahden kesken seisomaan ja lähtivät uutta saalista vaanimaan.
Samuli seisoi siinä melkein koukkuun kutistuneena, kädet riipuksissa ja avopäin.
–Tässä olisi teidän hattunne, sanoin minä ja painoin hatun hänen päähänsä.
–Mikä?—Missä? Hattuko?—Kuka te olette?—Missä ne ovat ne, jotka aikoivat minulle kortteerin toimittaa?
–Tulkaa nyt vain minun mukanani ja kiittäkää onneanne, ettette joutunut sinne, minne nuo aikoivat teidät viedä, sanoin minä.
–Nehän sanoivat vievänsä minut yökortteeriin, kun minä en nyt omaani osaa … ne olivat hyviä ihmisiä … eivätkös olleet?
–Yökortteerihan se on korttikaarikin ja ihmisiähän ne on patrullitkin, selitin minä taas.
Nyt vasta hän näytti alkavan älytä, mitenkä hänen asiansa olivat ja mitä hänelle oli tapahtunut. Hän tuijotti kauan aikaa eteensä, sanaakaan puhumatta, mutta siitä, mitä hänen kasvojensa piirteet puhuivat, siitä minä päätin, mitä hänen mielessänsä liikkui. Hän oli nähtävästi vielä humalan ja uupumuksen vaikutuksen alaisena. Mutta sitä mukaa kuin hän alkoi käsittää tilaansa, sitä mukaa myöskin hänen kasvojensa veltostuneet juonteet alkoivat vähitellen vakiutua ja paikoilleen syvetä. Vihdoin hänen huomionsa kääntyi ympärillä oleviin esineihin, ja yht'äkkiä hän kysäisi, osottaen poliisikamarin ikkunaristikoita:
–Onko tuo vankihuone vai mikä, koska on raudat ikkunoissa?—Mitä me tässä tehdään? Lähdetään pois … kuinka on tänne tultukaan?
–Ettekö muista, että vastikään ryntäsitte torilta ihmisjoukon käsistä, jotka teitä nostivat, ja sitten patrullit ottivat ja aikoivat viedä teidät tuonne…
Tuskin olin saanut häntä muistuttaneeksi siitä, mitä torilla oli tapahtunut, kun huomasin tehneeni varsin varomattomasti. Sen verran minkä yhä enenevässä iltahämärässä saatoin nähdä, hänen koko olentonsa, kiireestä kantapäähän, tärähti, ikäänkuin joku sisällinen kipu olisi tahtonut häntä kureeseen vetää, ja samalla kuulin hänen hiljaisesti vaikeroivan. Mutta kohta hänen muotonsa taas muuttui melkein hurjaksi, silmät säihkähtivät kummallista tulta, ja minä kuulin, kuinka hän hioi hampaitaan yhteen.
Hän tempasi minua käsipuolesta ja melkein kiljui:
–Vai niin!—Vai niin!—Niin, kyllä minä nyt tunnen teidätkin, te olitte kanssa siellä! Ettekös tekin nostanut … minä tapan teidät ja kaikki ne ihmiset…!
Mutta kun minä vakuutin, etten häneen silloin koskenutkaan, koki hän rauhoittua.
–Niin, niin, ettehän te, ettehän te … enhän minä sitä sanokaan … se oli hyvä, ettette te … tehän olette hyvä mies, mutta ne muut (ja taas hän puri hammasta), ne saatanat, ne, jotka minua nostivat … (hän koki rauhoittua jälleen, mutta hänen äänensä vapisi yhä sisällisestä tuskasta)… Voi, voi, jos te tietäisitte … mutta nostiko ne minua kaiken markkinaväen nähden, ne ryökäleet?—Mutta oma syynihän se oli … itsehän sinne menin, onhan se ennenkin tapah … vaan nostiko ne minua?
Minä koetin rauhoittaa häntä ja sanoa, ettei hän olisi millänsäkään ja että tulisi vain minun mukaani.
–Minnekä te minut viette?
–Lähdetään jonnekin huoneeseen … missä te olette kortteeria?
Hän ei tiennyt sinne neuvoa. Se oli vain joku keltaiseksi maalattu talo vastapäätä jotain toista keltaiseksi maalattua taloa, likellä muutamata kadun kulmaa.
–Sitä ei nyt tällä kertaa taideta löytää … lähdetään nyt, minne osataan, sanoin minä ja aloin taluttaa häntä käsipuolesta.
–Lähdetään, lähdetään … niin, antakaa minä pidän kiinni kädestänne, viekää minut, minne tahdotte.—Te näytätte olevan hyvä ihminen … elkää vain antako niiden minua nostaa…!
Katua kulkiessamme hän oli koko ajan tuommoisella kahtalaisella päällä. Milloin hän turvautui minuun melkein rukoillen, milloin taas kuohahti täysiin vihoihinsa, ja sitten taas pyysi, etten jättäisi häntä markkinaväen pilkattavaksi.
–Minnekä te minua viette? kysyi hän taas, kun olimme portilla.
Minä sanoin, että hän nyt lähtisi minunkin kortteeriani katsomaan, kun ei hänen omaansa osattu.
–Vaan mistä minä tiedän, mikä mies te olette … kunhan ette vain vie jonnekin pimeään huoneeseen ja ryöstä… Mutta kyllä minulla on puukko!—ja hän tavotti toisella kädellä vyöhystäänsä.
–Ei sitä tarvita, antaa sen vain
