silloin niiden ympärykset olivat vetäytyneet pilkallisiin kureisiin. Eikä hän oikeastaan lukenut, vaan puoleksi luki ja puoleksi lauloi. Minä en ollut koskaan kuullut vanhoja runoja laulettavan, mutta kuvailin, että samalla lailla lienee entisenkin laulajan luonto noussut, kun tuli tulinen hetki ja innostuttavat sanat sanottavaksi.
–Oletteko kuullut kenenkä näitä runoja laulavankin, koska näytte osaavan niitä laulaakin? kysyin minä.
–No—niin,—sanoi hän ja vetäytyi hämillään ja melkeinpä häpeissään entiselle sijalleen lämpiävän uunin eteen.—Antakaa anteeksi, että minä tässä vähän liiemmältä rietaannuin, mutta ei herran pidä silti siitä minua … en minä ole keltään nuottia kuullut, en ole kuullut luettavan enkä laulettavan … kukapa näitä laulaisi? Mutta kun minä niitä rupesin lukemaan, niin sitten tuli minulle nuottikin sanojen mukaan, liekö oikea vai ei. Minulla on semmoinen kimpoilevainen luonto, että kun se vain näin hyppelemään pääsee, niin ei tahdo heretä ja sille ovat ihmiset monta kertaa nauraneet.
Hän jäi istumaan, pää käsien väliin painettuna, enkä minä tiennyt, mitä hänelle vastaisin. Hän luuli varmaankin tuossa innostuksissa ollessaan näyttäneensä naurettavalta.
Me olimme molemmat kappaleen aikaa vaiti, kunnes minä, jotain sanoakseni, kysäisin, tunsiko hän muutaman Alpertti Suomalaisen, joka oli hänkin Pyhäjärveltä ja joka oli minun kanssani käynyt samaa koulua.
–Senkö minun velipuoleni, joka nyt on pappina?
–Onko hän teidän velipuolenne?
–Onhan se, tai minähän oikeutta myöten olen hänen velipuolensa. Me olemme kumpainenkin Kankaanpään lautamiehen poikia, vaikka:
Toinen on keinussa soudettu, toinen on lehdosta noudettu; toisen äit' oli vihille viety, toisen kantaja piikana pietty.
Hän vaipui jälleen äänettömyyteensä ja tuijotti kankeasti hehkuvaan tulennokseen.—Minä kohensin kekäleitä, ja kun muuan paakku taas kimmahti maahan, nosti hän sen sieltä vikkelästi ja nakkasi takaisin uuniin. Minä siirsin istuimeni likemmä uunin suuta ja istuuduin hänen eteensä.
–Alpertti on nyt pappina, sanoin minä jonkun ajan kuluttua.
–Niinhän se on, sanoi hän ja lisäsi sitten verkalleen: Pappinahan se on.—Tehdäänkö teistäkin pappi?—ja hän tarkasteli minua melkein epäillen.
Minä vastasin, etten ollut siksi aikonut.
–Minä vain ilman kysyin, sanoi hän,—mutta eikö se olisi hyvä virka se papin virka?—Hän ei tätä kysynyt, niinkuin muut talonpojat, sydämellisellä hartaudella, vaan puolella ivalla.
–Mutta miksikä virkamieheksi sitä sitten aiotte, jos ette papiksi?
En vastannut tähän kysymykseen, vaan kysyin vuorostani, oliko hänestä papin virka todellakin paras virka.
Hän kurkottautui aivan lähelle minua ja puhui melkein supattavalla äänellä, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan.
–Kuulkaas, hyvä herra … sanokaas te, joka tiedätte, eikö siellä Helsingissä kaikkia typerimpiä miehiä hylätä papin kouluun … joista ei jaksa muuta tulla?
Siihen minä sanoin, että saattaa niitä olla typeriä papeissakin.
–Jos on viisaitakin, keskeytti hän. Niin, niin, kyllä niissä on viisaitakin, mutta sen minä olen nähnyt omasta velipuolestani, että tulee se pappi typerämmästäkin, kun on tullakseen. Vai lienenkö minä itse niin typerä, etten ymmärrä sitä sille viisauden merkiksi, josta kerran pappi tehdään… (Hänen silmissään vaihteli koko ajan noita omituisia ivan ja pilkan sekaisia väreitä.)—Mutta toisekseen minä olen sitäkin ajatellut, että mitähän minustakin olisi tullut, jos isä olisi pannut velipuolen paimeneen ja laittanut minut kouluun—pappikohan vai mikä?
–Olisiko teillä ollut halua oppimaan? kysyin minä.
–Haluako oppimaan!—Kysykää sitä koulumestarilta, se kyllä tietää sanoa, oliko Sampalla hyvä pää vai oliko huono, ja oliko sillä halua. Mutta vainajahan se jo onkin se kumarahartiainen mies.—Mutta saatanhan minä sen itsekin sanoa, että oli minulla silloin pikku poikana jo semmoinen muistikin, ettei monella ole. Kun vain kerrankaan jotain luin, niin opin sen kohta melkein ulkoa, ja jos kahteen kertaan laskin läpi, niin en sanaankaan takertunut. Ja kun joskus kirkkoon pääsin, niin sieltä tultuani kertasin mummolle papin saarnan sanasta sanaan, eikä mitään jäänyt pois. Joka kinkerissä minua kiitettiin, ja minä olin jo »viidennessä pääkappaleessa», kun velipuoli vasta »käskyjä» opetteli. Mutta siitä se kuitenkin pappi tuli ja minusta vain tämmöinen rentale eikä muuta.
–Elääkö teillä äiti vielä? kysyin minä.
–Äiti haudattiin samana päivänä, kuin minut kastettiin. Mutta mummo, riiteli lautamieheltä eläkkeen, ja siitä ohtinasta se. meitä sitten kotonaan piti. Mummo harjasi talvikaudet liinoja saunassa, ja kun minä aloin askareelle kyetä, niin pantiin äpäräpoika karjaa paimentamaan, mutta samaan aikaan laitettiin oikeampi poika kouluun.
–Ja ettekö sitten saanut mitään oppia ja lukea?
–Sainhan minä, minkä sain, mutta jos vähäisen sain, niin enempää teki mieleni. Siellä lautamiehessä oli sinä kesänä, kun poika syksyllä pantiin kouluun, muuan semmoinen maisteri, joka opetti Alpertille rätinkiä ja latinankieltä, ja se antoi minulle muutamia kirjoja, kun näki, että niitä niin mieleni teki. Ja se kanssa sanoi, että minulla on pää kuin partaveitsi ja että Alpertti on paljon tylsäjärkisempi kuin minä. Sen se sanoi, kun oli siitä tuskautuneena, ettei Alperttia saanut tajuamaan, mitä hän sille neuvoi. Mutta kun isäntä kuuli minua viisaammaksi sanottavan, niin esteli se siitä lähtien aina minun lukujani, ja jos milloinka kirjan ääressä tapasi, niin kohta muille töille työnti. Alperttiakin oli käskenyt minulta kirjojaan piilossa pitämään, mutta sain minä niitä kuitenkin houkutelluksi, ja sitten minä niitä päivät pitkät paimenessa luin. Ja kun tulin yön ajaksi karjan kanssa kotiin, niin kerroin kaikille, mitä olin päivällä lukenut, ja useinpa Alperttiakin kysymyksillä ahdistelin, eikä se aina osannutkaan vastata, vaikka oli kouluakin käynyt ja minä en.—Mutta kysykääpäs te nyt minulta koetteeksi, vieläkö jotain muistaisin.
Jouduin tuosta yht'äkkisestä vaatimuksesta vähän hämilleni.
–Mitä kirjoja ne oli, joita luitte? kysyin minä vähän epäillen.
–Antakaapas olla, mietti hän. Olihan niitä kaikenlaisia historioita ja kertomuksia ja muita kirjoja, mutta en minä niiden kaikkien nimiä nyt muista. Mutta kysykäähän nyt jotain semmoista, jota pitää tietää, ennenkuin kouluun huolitaan; ehkä minä jotain muistaisin.
Kyselin häneltä yhtä ja toista, niinkuin maailman rakenteesta, taivaankappaleista ja sen semmoisesta, ja huomasin, että hänellä oli jokseenkin tarkat ja perusteelliset alkeistiedot. Hän oli itse tähän omituiseen tutkintoon varsin innostunut, ja silloin kun hän joka kysymyksen jälkeen vähän aikaa mietti, kattoon katsoen ja peukalonsa kynnellä etuhampaitaan hioen, silloin näyttivät kaikki muut asiat hänen mielestänsä haihtuneen.
–Jos poikana ollessanne osasitte sen, minkä nyt, niin olisitte varmaankin kouluun päässyt, jos olisitte pyrkinyt.
Lapsellinen ilo välähti hänen kasvoillaan, kun hän tämän kuuli.
–Niin, no sitähän ne kaikki sanoivat, jotka minut tunsivat!—Kyläläiset
