-line/>StaVl Zosimov Premudroslovsky
© StaVl Zosimov Premudroslovsky, 2019
ISBN 978-5-0050-9052-2
Created with Ridero smart publishing system
ENSIMMÄINEN VUOSI
Muistiinpano 1
jumala vihelsi
Kun kirjoitin äidilleni: “Tule sianliha, hei äiti!”, Kävelin nälkäisen opiskeluhostellini suuntaan ja ajattelin:
– Mitä eroa venäläisillä on amerikkalaisilla ja eurooppalaisilla?
– Ja koska he elävät ja ajattelevat loogisesti, olemme abstrakteja. – Vastasin itselleni ja kävelin. Halusin juoda – pelottavaa ja purra. Olen menossa, joten menen kujan läpi jonkin teollisuusyrityksen betonilaatoitetun aidan etäisyyteen. Näen, että on pimeää. Kuulen, että aidan toisella puolella joku tekee hiljaisen, mutta lävistävän, kykenemättä pistämään. Vastasin samalla. Näen, että perunapussi lentää jostakin aidan toisella puolella, täynnä jotain myös minussa. Pompasin, ja laukku kosketti tuntemattoman rodun koiran lähtöä, joka jäi vasta kauan ennen minua. Menin hänen luokseen, tutkiin häntä uteliaasti ja, epäilemättä tai ajatellessani mitään, puristiin hänet, ja siellä …, siellä?! Siellä hän oli pakattu tiukasti, jopa puristettu savustettu makkaraa. Ajattelematta mitään, vedin yhden ulos, tarttui laukku Aadamin omenaan ja heittäen sen hartioilleni kiihtyin Ferrarin nopeudella kohti hostelliani, syöden unohtumattoman makkaran kiinni matkan varrella.
Halusin heti opiskella ja elää.
Mitä sitten tapahtui?! Kuzma. Lee: hän on pillimies, hän on perunalaukun heittäjä, hän on myös Syktyvkarin kotoisin syntyi ja tuli ystävänsä ja avunkumppaninsa luokse: Aldyrbaguyn rotkon kotoisin oleva, maatila “Anna minulle syödä”, jonka roolissa olen toiminut vankeudessa enkä puhu venäjää.
– Missä pussi on? Kuzya kysyi.
– Ja heitit hänet? – Heprealainen toveri vastasi kysymykseen.
– Ja vihelit?
– Ja sinä..??
Sitten tulee hiljainen taistelu. Mutta rehellisesti, makkara oli katkera-ohut ja maukas…
P.S.: Myimme pussin lattian perheelle ja meidät tulvi ryöstö- ja typerysmeri… Istunnolle annettiin bang…
Muistiinpano 2
Sian näyttely
Toisena päivänä, koska he eivät antaneet istuntoa, he ottivat minut Neuvostoliiton armeijan joukkoihin. Siellä unohdin kuukaudessa kaiken, mitä opiskelin päiväkodeissa, lastentarhassa, lukiossa ja kahdessa ammatillisessa koulussa: seitsemänsataa kahdeksantuhatta yhdeksänsataa neljäkymmentäkolme pistettä kaksikymmentäneljäsosaa, joka oli avenuen vasemmalla puolella parta kalju kohtaan, missä metro.
Seisomme, joten olemme melkein päivystyksessä armeijan yksikön sisäänkäynnillä ja poltamme savukkeita sisäänkäynnillä. Sitten levottomassa maassamme oli kriisi. Aika oli vaikea, savukkeita kolme pakkausta kuukaudessa. Ja osamme sijaitsee kolhumaalatilan “Härän utara” vieressä, ja tämä on totta. Joten seisomme ja tupakoimme, ja Baba Yaga piippaa puun takaa. Totta, hänen nimensä oli Jadwiga. Hyvin. – luulemme, – vanha poikasen ja siitä huolimatta haavelemme pensasista, joilla on karhunvatukkaa. Ja hän huutaa, keskeyttäen ajatuksemme. Hän on kuuro ja sokea.
– Voi sotilaita, vastaa, www?!
– B, tyhmä, mitä huutaat, vanha? Olemme kahdeksasataa ja kaksi senttimetriä päässä sinusta?! Aidan takana!!
– Kuten?
– Bes! – vastasi päivystäjä uudelleen. – Mitä tarvitset, sanoa tai mennä porkkanahientoon?
– Minä, sanoo hyvin vanha isoäiti. – sinun täytyy mennä myyntiin – ja hymyili – pieni sika, Boryusenka. Laitan kuuhiiren pöydälle, jopa annan sen minulle.
– Mitä sinulla nyt on? Kysyin mieheltä, joka näki sikoja vain eläintarhassa, mutta jostain syystä niitä kutsutaan virtahepoiksi.
– Kuten?
– Dras!! Mikä tuo mukanaan?? Toistin äänellä.
– Annan sinulle sianlihaa … – Kuulematta tai ymmärtämättä kysymystäni, vanha vastasi.
– Hän matkalla lentää agarusta ahneita.. – ehdotin tovereideni edessä.
– Ja missä asut? – kysyi ystävältä
– Ja tulet kylään ja kysyt Yadulta, kadut ovat tyhmiä.
– Mitä? Arseeni, vai mitä? Huusin hänen korvaansa, kuten mikrofoniin.
– Ei, rakas! Hehe.. Kysy Yad Vigulta!!
– Ja milloin tulla? – kysyi toveri.
– Ja viikonloppuna keskipäivällä! En vain ruokki häntä. – vastasi isoäiti ja meni keräämään piikkisiä vihreitä pensaita.
Viimeistelyssä kysyin kollegaltani.
– Toveri, teurasitko sikoja?
– Tietenkin. Asuin kolhoosikaupungissa.
Sunnuntai on saapunut. Pääsimme AWOL: iin aidan kauemman kulman kautta. Saavuimme kylään ilman mitään ongelmia, eikä meille ollut vaikea löytää kotia, varsinkin kun kylässä oli vain viisi taloa ja siirtotyöläisten kanssa sijaitseva hostelli, sahat. Tule tarkoittaa hänelle. Ja hän ja leivänmurkat ja suola sekä jopa kaivuri löysivät. Söimme luonnollista ruokaa ja joimme enemmän.
– No, vanha nainen? – toveri alkoi. – missä sika on?
Kyllä, hän on sika, rakastettu navetassa. hän vastasi ja meni huoneeseen. Hän ottaa ulos puoli metriä nipun. Se avaa ja vetää viidennen vuosisadan eKr. Miekan, ilmeisesti vuodesta 2000 lähtien. Ruosteinen, ruosteinen ja kahva kääritty sähköteippiin.
– Täällä, pojat, tämä on myöhäinen Josephini, palannut ensimmäisen maailmansodan myöntämiseen. Lihalaitoksessa hän miehitti ja leikkasi kaikki: jopa lehmät ja kanan.
Tunsin levottomuutta katsoessani hänen Stakhanovsky-läpinäkyvää ilmettä. Ystäväni veitsi veitsen rakastajatarin käsistä…
– Tule, kerro minulle. – Missä se parvi, A?
Hän muuttaa meidät latoon.
– Siellä, – sanoo, – Rakkaani Borusenka.
Rehellisesti katsoen katson tätä Borusenkaa ja silmäni ovat korvien takana.
Hänen ruumiinsa ammuttiin alas laudoilta, joilla oli raot kaksi-kolme. Ja raon aukosta taittuu ja sauva roikkuu elastisena. Ilmeisesti tämä on possu Boryushishche-elämän puolikas ja ei valehtele.
– Voi, rakkaani, menen kotaan. – nyökkää isoäiti peittämällä hampaattoman suunsa huivin kulmilla. – Ja olet varovaisempi boryusenkan kanssa. Olen ainoa sukulaisistani. Ei ole ketään muuta, minä huolehdin hänestä syntymästään lähtien. Näkemiin, purjehduskarjani. Yyyyyyy!! – vanha nainen nyökkäsi ja lopetti heti soipamisen yhdellä iskulla, muuttaen hänen äänensä piikistä bassoon. – Ja älä unohda, naiset, minulla on se myytävänä…
– Kaikki
