Sitten he veivät minut lähimpään poliisiasemalle, ja wc-kuorsaus ei koskaan rauennut.
Vartija ajatteli pitkään, kuinka ilmoittaa syyt pidätykseen raportissa. Ja totesi seuraavaa:
“… Pidätettiin yrittäessään ryöstää biokäymälän sisältöä sisäpuolelta, piiloutuneen oikeudesta riippulukolla, ulkopuolelta.”
Kaikilla oli hauskaa, varsinkin kun edellinen vanki, joka pakotettiin siivoamaan jotakin toimistoa, yritti paeta ja juuttui yläosaan ikkunan kattorakenteen ja 1800-luvun taontahilan ulkonevien kylkien väliin. Palomiehiä kutsuttiin tarkemmin sanottuna palomiehiksi, ja palomiehet ovat niitä, jotka syttyivät siihen. Valitettavasti hätäministeriötä ei vielä keksitty. He kysyivät häneltä:
– Mihin olet kiinni?
– Häpy ja munat!! hän vastasi kyynelin silmissä. Hänet myös pelastettiin ja lähetettiin puhdistamaan ulkorakennus, joka oli ilman ikkunoita. Päinvastoin, kielsin sanomalla, että lopettaisin elämäni, jos he jatkaisivat perustuslaillisten oikeuksien rikkomista ja pakottaisivat minut poistamaan paskansa wc: stä. He nauroivat perustuslaista ja korvasivat rangaistukseni lyömällä minua munuaisiin, minkä jälkeen aloin kusta kusta yöllä, aluksi vedellä ja sitten soodalla. Mutta wc ei pestä! Ja kynnin tunnissa Nevskin prospektin yön laajuuksia etsiessään elämää…
Muistiinpano 4
Metodi
Kohtalo toi minut väliaikaisesti kaupunkiin sankariksi. Pietari, hyväntekeväisyysmajoituksessa, kutsui kansaa vain kodittomaksi. He antoivat minulle shkonarin, eli sängyn, jonka löysin puolen kuukauden ajan paikallisilta drunks-viranomaisilta, panemalla viisitoista sairaalaan ennen kuin he jättivät minut. Palkinnot olivat patjoja. Olen kerännyt niistä yhdeksän. Pinoin heidät päällekkäin ja nukkui melkein kattoon. Oli joitain haittoja: imartelu oli hyvin kohtisuora, ja nojauduin puuportaikkoon. Elämä kulki normaalille tielleen: Aamu – ilta, lounas – wc ja niin edelleen joka päivä. He maksoivat minulle ja toverelleni merimetsolle Lyokha Lysylle, joka oli suorittanut kaksi korkea-asteen koulutusta alueella 15 vuoden ajan, toisen kerroksen rauhallisesta tilasta. Hän ei eronnut toisistaan näköpiirissä, ja hänen kahdeksantoistatoista hänen sanansa olivat punaisella. Ja koska silmälasien saaminen sellaisilta okulaarilta oli vaikeaa, hän taitti käytettävissä olevista lisäten kolme kehystä lasilla ja liitti ne kuparilangalla. Joten hän saavutti sataprosenttisen vision. Ja minä aloin arvostaa häntä kahdeksan silmän vitsillä. Elimme hänen kanssaan perheessä, kuten vyöhykkeellä, lyhyesti sanottuna, meillä oli juuria ja jaettiin leipää leipomalla, mutta jostain syystä hän antoi minulle suuremman palan, joko kunnioitti minua tai ruokki minua nälkäisissä piiritysaikoissa pidentääksesi elämääni imeytymällä minun lihani. Joka aamu herätessäni löysin pöydältäni koko päivän tai pidempiä varusteita. Vanhat ihmiset ja muiden ikäisten asukkaat, kaikki käytännössä istuen paikoissa, jotka eivät ole niin kaukana ja eivät liian lyhyitä: pienin oli noin viisitoista vuotta vanha, jakoi vapaaehtoisesti kanssamme annokset, hankittu eri tavoin pienemmille varkauksille ja monien rikkaampien väestöryhmien, ns.. Olin aina vastustanut ja palauttanut tämän takaisin, ja niin he maksoivat kunnioitusta nukkiessani. Kalju oli iloinen tästä huomiosta ja alkoi myös syödä rasvaa.
Erään pakkasen aamuna heräsin. Lunta oli laskenut ikkunan ulkopuolelle. Nousta normaalisti oli laiskuus, eikä rahaa ollut suunnitteilla, varsinkin eilen, ja pääni pysähtyi. Kalju mies, kuten yleensä, lukee jotain hänen mielestään, liikkuen vain alahuulillaan. Ja kaikki tämä olisi jatkunut, ellei jopa vanhan seitsemänkymmenen vuoden ikäisen merimetso-recidivistin, merimiehen, pitkän matkan merimiehen, eläkeläisen ja kodittoman suomalaisten juurtuneiden Methodius-ilmeiden ilmestymiseen. Haluan huomata, että tuomitut kommunikoivat yleensä kassien kanssa, kuten tässä tapauksessa. Ja hän puhui enemmän valkoihoisen kuin suomalaisen aksentin kanssa.
– No, loiset, meillä on huokaus? hän aloitti olkapäältä. Käännyin ympäri, Kalju antoi kirjan alas. Minuutti kului.
– Mitä tarvitset, vanha? – kysyi Kalju ja hautasi itsensä romaaniin.
– Älä katso asiakirja-aineistoa, ota kultakorut, ts. Minä, ja mene pulleaan. Neljän vuoden ajan sain eläkettä.
Hänen sanojensa jälkeen kului noin kaksi minuuttia ja raikas lumi rakastui jalkojemme alla. Etäisyydessä oli myymälä, jossa unelma jonkinlaista Georgiaa. Menimme siihen ja tilasimme kaksi sataa. Sulatetussa ja paahtoleivässä Methodius:
– Tataarit eivät asu ilman paria! – tilasimme vielä sata. Seuraavaksi, vanhan paahtolevyn jälkeen:
– Jumala rakastaa kolminaisuutta! – tyhjensimme myös nämä lasit. Sitten puhuimme hiljaisuudessa, jokaisen kanssa itsensä kanssa, ja vain Methodius ei vaiennut ja kertoi itselleen, kuinka ensimmäinen lukukausi sai viidestä saatavilla olevasta. Emme olleet vapaita kuuntelijoita.
– Laivamme tuli Kyuubin mukana. Menin veljeni kylään. Joimme viikon. Joten aamulla saimme yhdessä talonmiehen kanssa denaturoidun aineen jälkeen ja menimme talon ohi, jossa häät olivat. Onnittelin heitä ja he lähettivät minulle kolme kirjettä… Katsoin ympärilleni ja näin takaosaa tiiliä, kun veljeni meni kuutamiin ja kirveen puoleen, otin kaikki kivet tuvassa, siellä oli haava, kyllä, morsian oli suoraan otsassa. Sen jälkeen hän aloitti kuoret ikkunat. Paalulla ei ollut aikaa päättyä, kun minut jo asetettiin vankilaan kolmeksi vuodeksi. Mitä muuta juot? – hän valmistui ja meni kulutustarvikkeiden baaritiskille.
Joimme paljon ja jo pitkään edes välipalaa. Illalla Lysyn katto purettiin ja hän alkoi törmätä muihin. Katsoin tätä bespontovoe-oppituntia ja johdatin humalan sivupalon kotaan. Ja Metodius, tällä kertaa saatuaan Lysyltä, sattumanvaraisesti tai ei, silmänsä alla, ruokasi pöydällä seisoen lattialla.
Aamulla minua herätti tylsä ääni ja kiihkeä Kalju-mellakka. Kävi ilmi, että nukkuessaan vihainen Methodius lensi huoneella raa’alla ja osui nukkuvaan Lyokhaan kainalosaudellaan suoraan otsaan. Hän hyppäsi sängyllä ja putosi lattialle, nousi maton kanssa ja rypisti vanhan päälle. Sitten muistan torkut, kun oli taistelu, kunnes heidät erotettiin. Kävi ilmi, että kun vietin Lysyn pois tavernasta, humalassa Methodius menetti tajuntansa. Hänet heitettiin kulttuurisesti ulos kadulle ennen sulkemista, ja hän ryömi kotiin luottaen vaistoihinsa.
– Heitit minut, Kalju!! – Haukkui kuin gramofoni ja lakkaa poraamasta ja hieromasta, isoisä, jo makaa lattialla, selkänsä alas.
– Kuinka? – kysyi, tarttumalla Metodiusen kurkkuun ja istuen kuin sika, Kalju kädet luilla.
Tuolloin vanha merimetso yritti indeksoida keski-ikäisen merimetson alapuolelta, avasi vasen korvansa ja puristi luumu nenästään. Kalju mies vastasi vapauttamatta käsiään puhaltaen hänet päähänsä.
– Hyvä, luontoissuoritukset. – Yritin rauhoittaa heidän nuorta merimetsoani. – Hei, kodittomat ihmiset, jätä heidät sänkyyn. Kerro minulle, Methodius, mikä alkoi kuhisea?
– Minä!! – Älkää päästäkö Kaljua irti, isoisä alkoi perustella. – Nukun, luontoissuunnitelmani, tunnen jonkun pistävän nokkelaan, avaan silmäni – lunta. Sekoitin ja aloin nousta ylös. Käännyn ympäri, ja edessäni on täti ja raitiovaunu, kymmenen sentin päässä minusta. Yö on kylmä, krapula, ja myös Lysy, karja, heitti sen, ah! Yay! Yay! – kolme kertaa huusi Methodius.
– Jep!! Jep!! Jep!! – Kolme kertaa Lysy osui hänelle silmään.
Puolen tunnin kuluttua tilasimme jo kaksisataa grammaa ja aikoimme perustella väärinkäsityksiämme. Ja niin koko kuukauden, kun taas Methodius ei ollut köyhdytetty. Hyvä
