pitänee minun lähteä sinne yksin, sanoi hän.
– Vaan jos sille tiellesi jäät.
– Vaikka jäisinkin, mutta koettaa täytyy.
– Ei nyt sentään kannata panna henkeään hukkaan menemään.
– Jos en saa Marjaa takaisin … niin vaikka menköönkin.
– Onko niin rakas?
– Niin on rakas, rovasti.
Hänen silmänsä paloi; syvä, sininen, lauhkea silmän pohja paloi hehkuen tuuheiden kulmien alla.
– Rovasti tietää sen … jos olisi itselleen niin käynyt.
Rovasti heltyi.
– Kyllä minä sen … kyllähän … ja olisinhan auttanut, Juha saa uskoa, että olisin auttanut, jos olisin voinut. Mutta Juha ymmärtää, että esivallan käskyä vastaan ei voi asettua.
– Eipä ei…
Juhalle tuli kiire pois, liikutustaan pakoon, leukansa järinää salatakseen. – Eipä ei, eipä ei! – hän uskoi sen, mitä rovasti oli sanonut. Eihän toki mitenkä, kun oli kielto kuninkaalta. Oli kai, oli kai. Mitäpäs se olisi sitä muuten sanonut, jos ei olisi ollut.
Juha istui taas venheessään, kokka kotia kohti, kirkko ja pappila perän takana.
Sattuihan kuitenkin somasti, että esivallan kieltojen piti osua juuri, kun veivät minulta Marjan. Ei moista ole ennen kuultu.
Ei näkynyt enää pappilaa, kirkko oli jäänyt metsän taa. Kova vastatuuli puhalsi salmen suuhun suurelta selältä. Tullot natisi, venheen kokka lotisi laineelta toiselle.
Turha vaiva, turha retki, ajan hukka. Ei se ole sitä, ei ole semmoisia käskyjä eikä kieltoja. Eivät välitä, vaikkeivät kehtaa sitä sanoa. Mitä ne Marjasta? Ilkkuvat mielissään, että niin kävi. «Sepähän siitä viimein tuli!» Jos olisi ollut rovastin oma tai vaikka vain emäntä kenen rikkaan, niin olisi jo puoli pitäjää suden ajossa. Mitä ne Marjasta kukaan – toisheimoisesta, mustaverisestä. Jos olisi jonkun toisen eikä Rajakorven Juhan, vääräsäären, jörön, joka ei osaa mielitellä eikä kielitellä… Vaan minä en tarvitse heidän apujaan, minä tuon hänet sieltä omin voimin, minä tapan Shemeikan, minä väännän siltä niskat kuin lampaalta, että kielen suustaan oksentaa, minä katkon siltä koivet, niin että kerran rusahtaa…! Ja venheen kokka säesti laineisiin lokattaen: tee se, tee se! – Toinen meistä, hän tai minä! Ja sama se, vaikka kumpikin – jos en Marjaa elossa tapaa … jos on hänelle minkä pahansa tehnyt…
Ja soutaessaan oli Juha vähitellen selvillä siitä, mitä tekee. On ennenkin vainovuosina vankeina vietyjen jälkiä seurattu, merkkien mukaan, joita ovat saaneet tienvarteen jätetyiksi. On saattanut Marjakin semmoiset jättää, muutkin merkit, koska jo ennätti huivinsa rannalle jättää. Perillä väijyttiin ennen viikkokausia – saatanhan sen minäkin tehdä. Talot tuleen pistettiin, voin minäkin pistää. Kyllä Marja arvaa, kuka sytytti…
Kun Juha tuli kotiin, näki hän äidin jo asettuneen sinne emännäksi, liikkuvan Marjan askareissa kuin omissaan. Ei se koettanut salatakaan hyvää mieltään. Piika puikkelehti hätäissään sinne tänne, vesissä silmin.
Syötyään vähän nouti Juha aitasta pyssynsä ja muut metsämiehen tamineensa tupaan ja alkoi laittaa niitä kuntoon. Sen tehtyään hän haki käsiinsä mäyrännahkaisen reppunsa ja ojensi sen äidilleen:
– Täytä tuo – niin paljon kuin mahtuu – poronkieltä ja talkkunajauhoja.
– Lähdetkö metsälle?
– En.
– Ajattelin, kun noin varustelit.
Kun äiti oli tuonut täyteen repun, sanoi Juha:
– Lähden tästä ja saatan ehkä viipyäkin. Olkaa tässä niin kauan. Tehkää Kaisan kanssa työt ja minkä apua tarvinnette, se ottakaa. Tuoss' on eloaitan avain, hinkalossa on rukiita, millä palkan maksatte.
– Ethän vain lähtene sen jälkeen?
– Senkö? – Sen jälkeen lähden.
– Yksinäsi?
– Yksinäni toin hänet kerran ennenkin.
– Et tainnut saada toveria?
Juha oli jo ripustanut repun olalleen ja tarttunut pyssyynsä, ja oli jo ovella menossa, kun äiti huusi hänen jälkeensä:
– Et häntä sieltä enää löydä … pääsi vain menetät.
– Omanipahan menetän, minkä menetän. Mutta menee siinä silloin toisenkin pää.
Äiti näki ja kuuli, että Juha oli sen päättänyt eikä ollut pidätettävissä. Sille tielleen se jää – sen tähden, sen sikiön, sen venakon … nyt se menee, nyt se juoksee surman suuhun, nyt se menee…
– Mene vain! huusi hän seuraten Juhaa porstuaan, jonka ovesta Kaisa samalla livahti sisään, – Kaisa, kuulitko? Se lähtee Marjaa hakemaan. Mene vain, mutta et sinä sitä sieltä mukaasi saa, vaikka löytäisitkin!
– Mitä?
Juha oli pysähtynyt porstuan rappusille.
– Mitä sanot? ahdisti Juha lähemmäksi astuen.
– Älkää, emäntä … sanoi Kaisa silmänsä peittäen.
– Ei tule kutsuen kylältä kiimainen narttu!
– Voi, voi teitä, emäntä! vaikeroi Kaisa.
– Mielellään meni! huusi emäntä yhä enemmän raivostuen. Syliinsä heittäysi!
– Se on valhe!
– Kaisa näki, kysy siltä! – ja nauruun rämähtäen peräytyi emäntä takaisin tupaan. Piika oli lyykähtänyt lattialle.
– Mitä sinä näit? tiukkasi Juha häntä hartioista ravistaen.
– En minä mitään nähnyt.
Mutta samassa hän pillahti itkemään.
– Sano, mitä näit.
Piika ei kuin itki. Juha syöksyi tupaan.
– Mitä se on nähnyt?
– Sen näki, että venhe viilettää alas ja pyöräyttää poukamaan, kun Marja rantaa myöten jälessä juoksee huivia heiluttaen kuin pysähdyttääkseen. Siitä maihin laskee ja sylinsä levittää, ja Marja siihen heitäkse. Nakkaa sen venheen pohjaan ja itse hyppää perään, ja niin mennään, eikä huudakaan Marjasi. Se huutaa, jota väkisin viedään.
– Sen valehtelet, huohotti Juha.
– Kysy itseltään! Tule sanomaan Kaisa, valehtelenko.
Tyttö ei tullut eikä vastannut, kuului vain itku ja voihkiminen
