autettava – sitä varten kai kuitenkin tulit. Vaan ymmärräthän itsekin, ettei yhden talon miehillä ole lähteminen.
– Kun ei käy, niin ei käy.
– On tässä kesäkiireetkin, kaskenpoltot ja muut.
Juha ei ollut aikonut sen enempää, mutta ei kuitenkaan voinut olla sanomatta:
– Ei ole katsottu kesäkiireitä, kun on karhu milloin karjassa liikkunut.
– On nyt kuitenkin eri asia karhun ajo ja Karjalan Shemeikkain.
– Ja lehmästä on suurempi vahinko kuin ihmisestä? On vähemmästäkin Karjalaa käyty. Vaan tiesinhän jo tullessanikin, ettei Marja ole täällä lampaankaan arvoinen, saati lehmän. Mieleen on vain teille, että suden suuhun joutui.
Juha sysäsi venheensä vesille, istui airoilleen ja lähti.
Hän souti niin, että kokka vaahtosi ja keltaisena mulahteli airon kuohu niinkuin vihaisen härän silmä. Syvään painoi ja pitkään veti. Hän sittenkin Marjan pelastaa. Rovasti auttaa. Rovastilla, vanhalla miehellä, on itsellään nuori emäntä. Kuuluttaa kirkossa, ehkäpä panee kapulankin kiertämään, saa miehen talosta liikkeelle vangittua vapauttamaan. Siinä se on mies, siinä se on sittenkin mies toisenmoinen kuin kukaan muu. On toki yksi hyvä mies maailmassa! Se kun auttaakin, niin ei tässä enää muiden apuja tarvita. Se kun ukko polkaisee jalallaan maahan, niin rientää miehiä hätään kuin tulipaloon.
Oli aamupuoli yötä, kun Juha souti salmessa kahden suuren selän välissä; hän nosti aironsa vedestä, lepäsi ja antoi virran viedä venhettä.
Rovastilla on itsellään nuori emäntä, otti sen samana vuonna kuin me Marjan kanssa yhteen mentiin. «Elä välitä siitä, mitä ihmiset sanovat. Ota sinä vain se, jota mielit. Elä katso köyhyyteensä. Nuoruus on parempi kuin rikkaus.» Ja kun oli vihkinyt, tuli kättelemään. «Onnea olkoon teille», sanoi Marjalle, ja «Onnea olkoon teille», sanoi minulle ja myhähteli. Muut nuoresta varoittivat: «Elä ota lasta», rovasti toivotti onnea, ja se sen paremmin tiesi, koska oli itsekin nuoren ottanut… Tuossa niemessä oltiin yötä, ensimmäistä yötä vihkimisen jälkeen … niinkuin äitinsä vieressä nukkui tyttö, käsi kaulassani, nuotion havuilla. Missä nyt lienee? Saattaa kyyhöttää puuhun sidottuna, ei itke, mutta ajattelee: «Tule apuun Juha, tule apuun Juha, jahka joutuu.»
Minä tulen, minä tulen! Vanha rovasti meitä auttaa.
Yön souti Juha. Aamun aurinko pisti silmään, veden kalvosta kimmeltäen, kun viimein pääsi pappilan rantaan. Pappilassa vielä nukuttiin. Hän istahti aitan rappusille. Päivän ja kahden yön soutamisesta raukeana Juha hetkeksi meni horroksiin. Kun siitä revähti ylös, lähti käyskelemään, ettei uudelleen nukkuisi. Tuli kirkolle, joka oli siinä lähellä. Se näytti lujalta ja tylyltä, ovet ja luukut kiinni, ikkunoissa kylmä ja välinpitämätön ilme kuin ventovieraalla vastaantulijalla.
Ei mahda tulla apua täältäkään. Rovasti kyllä kutsuu miehet ympärilleen tähän sakastin rappujen eteen. «Tältä Juhalta vei susi hänen ainoansa, eikö pitäisi lähteäksenne miehissä varasta takaa ajamaan?» Eivät sano sanaakaan, katselevat vain kalsein silmin. Mitä minusta, kun eivät kerran omat veljetkään? Mitä ne Marjasta ja minusta? Moniko meidät tuntee? Mitä minä lähdinkään tänne? Mahdoin mennä sittenkin yksin.
Ikkuna rasahti pappilassa, ja lasi välähti auringossa. Rovasti oli noussut, avasi ovensa ja kutsui Juhan sisään.
Ja kun oli kuullut hänen kertomuksensa, niin kiivastui vanhus, pullistuivat silmänsä ja hän punastui paljasta päälakeaan myöten, edestakaisin astellessaan lyhyin askelin:
– Kyllä pitääkin olla katala! Toinen pelastaa hänet joutumasta rosvojen ryöstettäväksi, syöttää ja juottaa ja omassa aitassaan makuuttaa ja parhaana vieraana pitää … ja tuo ystäväksi tekeytyy … ja viepi parhaan, mitä toisella on, hänen ainoansa, hänen nuoren vaimonsa, hänen kaikkein rakkaimpansa…
Kyynelet täyttivät tulemaan, ja Juhan kasvoja repi, mutta samalla oli naurattamaan asti iloista kuulla, kun rovasti näin puhui.
– Olise, olise rakas. Vaikka olisi taloni ennen tyhjentänyt tai poroksi pannut…
– Eikö hänellä olisi ollut kotimaassaan heitä kuinka monta tahansa? Tuleppas ja ryöstä, väkisin vie toisen vaimon! Toisen vaimon! Joko ne nyt rajantakaiset taas rupeavat liikkumaan niinkuin ennen vainovuosina? Eihän nyt enää kukaan voi olla varma, etteivät vie ketä hyvänsä – marjasta tai paimenesta … täytyy kerrassaan kieltää meidänkin naisväki menemästä marjaan tai vesille lasten kanssa.
Rovasti käveli edestakaisin näin päivitellen ja hätääntyi yhä enemmän. Kohta se sen sanoo, ei tarvitse pyytääksenikään. Mutta rovasti vain jatkoi:
– Kyllä se oli sinulle surkea tapaus, Juha parka.
Rovasti mietti, katsoi Juhaan… Nyt se sen sanoo! Vaan rovasti sanoikin:
– Vaan jospa se jo on päästänyt sen pois, sitten kun on —
– Kun mitä? vavahti Juha.
Rovasti väisti, sanoi toista, kuin mitä oli aikonut:
– Kun – niin, kun Marja tekee tiukan.
– Olisi siinä tehtävä muidenkin tiukka eikä vain Marjan.
Ei rovasti vieläkään ymmärtänyt, sanoi vain:
– Mitä Juha tarkoittaa?
Silloin Juha melkein syöksi suustaan:
– Että pitääkö pitäjän miesten sallia, että ne täällä semmoisia tekevät?
– Tarkoittaako Juha – ?
– Sota siitä on nostettava!
Juha näki heti rovastin kasvoista, ettei siitä sen enempää tule.
– Eihän nyt sentään taidettane voida sotaakaan semmoisesta.
– Eipä ei, eipä ei…
– Ei, hyvä mies, ei toki sotaa – sitäkö varten tulit?
– Oli ensin olevinaan se höperö aatos, että jospa rovasti hyvinkin panee kapulan kiertämään, että mies talosta hätään – ni-niinkuin su-sudenkin ajossa.
Juha koetti naurahtaa, mutta leuka värähti, ja silmäkulmia repi.
– Ei, hyvä mies, enhän minä saata, ei minun sovi mitenkään sitä, olletikin, kun on käsky kuninkaalta, että pitää rajariitoja välttää, kun on rauha valtakuntien välillä.
– Niinpä niin…
– Sentähden se ei käy … ei mitenkään minun puolestani.
– Eipä ei … vai ei?
Vai ei tullut apua täältäkään. Sitten ei sitä tule muualtakaan.
Juhan täytti sanomaton, huikaiseva murhe, niinkuin olisi tahtonut tainnoksiin uuvuttaa. Taisi käydä niin, ettei enää näe Marjaa elävin silmin. Niinkö pitikin käydä? Sentähdenkö, että on pidettävä rauha valtakuntien välillä? Milloinka niitä on ennen
