minä ja meille annettiin oluet. Me joimme lasillisen kumpikin, ja veli Johan myöskin joi.
– "'Pappa! sanoin minä: – älkää puhuko niin, että teillä on yksi ainoa poika ja siitäkö teidän on eroominen. Minun sydämmeni tahtoo pakahtua, kun semmoista kuulen. Veli Johan älköön tulko sotamieheksi, minä tulen sotamieheksi… Karl ei ole täällä kellekään tarpeellinen ja Karl tulee sotamieheksi."
– "'Te olette rehellinen mies, Karl Ivanovitsh!' sanoi minulle pappa ja suuteli minua. – 'Du bist ein braver Bursche!' sagte mir mein Vater und küsste mich!
"Ja minusta tuli sotamies."
IX
EDELLISEN LUVUN JATKO
"Silloin oli hirveä aika, Nikolenka, jatkoi Karl Ivanovitsh, – silloin oli Napoleon. Hän tahtoi vallottaa Saksan ja me puolustimme isänmaata viimeiseen veripisaraan asti! und wir verteidigten unsern Vaterland bis auf dem letzten Tropfen Blut!
"Minä olin Ulmin luona, minä olin Austerlizin luona! minä olin Wagramin luona! ich war bei Wagram!"
– Oletteko todellakin sotinut? – kysyin minä kummastellen katsellen häneen. – Oletteko todellakin tappanut ihmisiä?
Karl Ivanovitsh rauhotti minut heti tämän kysymyksen suhteen.
"Kerran ranskalainen grenadieri jäi omasta joukostaan jäljelle ja kaatui tielle. Minä juoksin kiväärilleni ja tahdoin pistää hänen läpitsensä, aber der Franzose warf sein Gewehr und rief pardon, ja minä päästin hänet!
"Wagramin luona Napoleon ajoi meidät saareen ja piiritti sen, niin ettemme mistään kautta voineet pelastua. Kolme vuorokautta olimme ilman ruokavaroja, seisten polvia myöten vedessä, Napoleon, ilkiö, ei ottanut meitä vangiksi eikä päästänyt vapauteen! und der Bösewicht Napoleon wollte uns nicht gefangen nehmen und auch nicht frei lassen!
"Neljäntenä vuorokautena meidät otettiin jumalankiitos vangiksi ja vietiin linnaan. Jaloissani oli siniset housut, ylläni sotilaspuku hyvästä kankaasta, viisitoista talaria ja hopeakello – lahja papaltani. Ranskalainen sotamies vei kaikki. Onneksi jäi minulle neljä tukaattia, jotka mamma oli ommellut villapaitaani. Niitä ei kukaan löytänyt.
"Linnaan en tahtonut kauan jäädä, vaan päätin paeta. Kerran, suurena juhlapäivänä, sanoin kersantille, joka meitä vahti: 'Herra kersantti, nyt on suuri juhlapäivä, minä tahtoisin sitä viettää. Tuokaapa tänne kaksi pullollista madeiraa, niin juomme yhdessä.' Ja kersantti vastasi: 'hyvä'. Kun kersantti oli madeiran tuonut ja me olimme juoneet lasillisen kumpikin, otin minä häntä kädestä ja sanoin: 'Herra kersantti, onhan teilläkin isä ja äiti?..' Hän vastasi: 'on, herra Mauer…' – 'Minun isäni ja äitini, sanoin minä, – eivät ole kahdeksaan vuoteen nähneet minua eivätkä tiedä olenko elossa vai ovatko luuni jo aikaa sitten kosteassa mullassa. Oo, herra kersantti! minulla on kaksi tukaattia villapaitaani ommeltuina, ottakaa ne ja päästäkää minut. Tulkaa minun hyväntekijäkseni ja minun äitini on koko ikänsä rukoileva teidän edestänne Kaikkivaltiasta Jumalaa!'
"Kersantti joi madeiralasin ja sanoi: 'Herra Mauer, pidän teistä paljon ja surkuttelen teitä, mutta te olette vanki ja minä sotamies!' Minä puristin hänen kättänsä ja sanoin: 'herra kersantti!' ich drückte ihm die Hand und sagte: 'Herr Serjant.'
"Ja kersantti sanoi: 'te olette köyhä ihminen, enkä minä huoli rahoistanne vaan autan teitä. Kun minä menen maata, ostakaa te sangollinen paloviinaa sotamiehille, ja he nukkuvat. Minä en käännä katsettani teihin päin.'
"Hän oli hyvä mies. Minä ostin sangollisen paloviinaa ja kun sotamiehet päihtyivät, vedin minä saappaat jalkaani, puin ylleni vanhan sinellin ja läksin salaa ulos ovesta. Minä menin vallille aikoen hypätä alas, mutta siellä oli vettä enkä minä tahtonut tärvellä viimeistä pukuani: minä menin portille.
"Vahtisotamies käveli pyssyineen edestakasin ja näki minut. 'Qui vive?' sagte er auf ein Mal, mutta minä olin vaiti. 'Qui vive?' sagte er zum zweiten Mal ja minä olin yhä vaiti. 'Qui vive?' sagte er zum dritten Mal. Ja minä läksin pakoon. Minä hyppäsin veteen ja pääsin toiselle puolelle. Ich sprang ins Wasser, kletterte auf die andere Seite und machte mich aus dem Staube.
"Koko yön minä juoksin pitkin tietä, mutta kun tuli päivä, niin pelkäsin että minut tunnetaan ja piilouduin korkeaan ruislaihoon. Siellä laskeusin polvilleni, panin käteni ristiin, kiitin taivaallista Isää pelastuksestani ja nukuin rauhoittuneena. Ich dankte dem Allmächtigen Gott für Seine Barmherzigkeit und mit beruhigtem Gefühl schlief ich ein.
"Heräsin illalla ja läksin eteenpäin. Yhtäkkiä saavuttaa minut suuret saksalaiset kuormarattaat, kaksi pikimustaa hevosta edessä. Rattailla istui hyvin puettu mies poltellen tupakkaa ja katseli minua. Minä kuljin hiljaa eteenpäin, jotta rattaat olisivat ajaneet edelleni, mutta minä kuljin hitaasti ja rattaat ajoivat hitaasti ja mies katseli minua; minä kuljin nopeammin ja rattaat ajoivat nopeammin ja mies katseli minua. Minä istuin tiepuoleen; mies pysäytti hevosensa ja katseli minua. 'Nuori mies, hän sanoi, – minne vaellatte näin myöhään?' Minä vastasin: 'olen matkalla Frankfurtiin.' – 'Istukaahan rattailleni, tässä on tilaa, ja minä vien teidät perille… Miksi ei teillä ole mitään evästä mukananne, miksi partanne ei ole leikelty ja vaatteenne ovat liassa?' sanoi hän minulle, kun minä olin rattaille istunut. 'Minä olen köyhä ihminen, vastasin hänelle, – aikomukseni on hakea työtä jostakin tehtaasta; mutta vaatteeni ovat likaset siksi, että olen tiellä kompastunut.' – 'Tuo ei ole totta, nuori mies, sanoi hän, – tie on nyt kuiva.'
"Ja minä olin vaiti.
"'Sanokaa minulle puhdas tosi, vaati se hyvä ihminen: – kuka olette ja mistä tulette? näkönne miellyttää minua ja jos olette rehellinen mies, autan minä teitä.'
"Ja minä kerroin hänelle kaikki. Hän sanoi: 'hyvä on, nuori mies, lähtekää nyt minun köysitehtaalleni. Minä annan teille työtä, vaatteita, rahoja, ja te tulette asumaan luonani.'
"Ja minä sanoin: 'hyvä.'
"Me tulimme köysitehtaalle ja hyvä mies sanoi vaimollensa: 'tuossa on nuori mies, joka on taistellut isänmaansa puolesta ja karannut vankeudesta; hänellä ei ole kotia, ei vaatteita, ei leipää. Hän on asuva luonani. Antakaa hänelle puhtaita vaatteita, syöttäkää häntä.'
"Puolitoista vuotta olin minä köysitehtaalla ja isäntäni rupesi minusta niin pitämään, ettei tahtonut päästää pois. Ja minun oli hyvä olla. Olin silloin kaunis mies, olin nuori, pitkäkasvuinen, silmät siniset, nenä roomalainen… ja Madame L. (en voi ilmaista hänen nimeänsä) isäntäni vaimo, oli nuori, sievä nainen. Ja hän rakastui minuun.
"Nähtyään minut hän sanoi: 'herra Mauer, kuinka äitinne kutsuu teitä?'
Minä vastasin: 'Karlchen.'
"Ja hän sanoi: 'Karlchen, istukaa viereeni.'
"Minä istuin hänen viereensä, ja hän sanoi: 'Karlchen, suudelkaa minua.'
"Minä suutelin, ja hän sanoi: 'Karlchen, minä rakastan teitä niin, etten voi enää kestää, ja hän alkoi vavista'."
Karl Ivanovitsh teki nyt pitkän paussin ja ylöspäin katsellen ja päätänsä keikutellen alkoi hymyillä niinkuin hymyilevät ihmiset suloisten muistojen vallassa ollessaan.
"'Niin', alkoi hän jälleen, oikaisten itseänsä nojatuolissa ja kääräisten yönuttuansa ympärilleen, – 'paljon olen minä kokenut elämässä sekä
