pöydälle, otin vaatteeni, kolme talaria rahaa ja läksin salaa ulos. Ei kukaan ollut minua nähnyt ja minä läksin pitkin tietä."
X
JATKO
"Yhdeksään vuoteen en ollut äitiäni nähnyt, enkä tiennyt oliko hän elossa vai maan mustassa mullassa. Minä saavuin isänmaahani. Kaupunkiin tultuani aloin kysellä missä asuu Gustaf Mauer, joka oli muinoin arendaattorina kreivi Sommerblatilla? Ja minulle vastattiin: 'kreivi Sommerblatt on kuollut ja Gustaf Mauer asuu nyt valtakadun varrella ja pitää liköörikauppaa.' Minä puin uudet liivit ylleni, tehtailijan lahjottaman hyvän verkanutun, kampasin hyvin tukkani ja läksin pappani likööripuotiin. Sisar Mariechen istui puodissa ja kysyi minulta mitä tarvitsen. Minä vastasin: 'saako täällä juoda lasillisen likööriä?' Ja hän sanoi: 'Vater! nuori mies pyytää lasillisen likööriä.' Ja pappa sanoi: 'anna nuorelle miehelle lasillinen likööriä.' Minä istuin pikku pöydän ääreen, join likööriä, polttelin tupakkaa ja katselin pappaa, Mariechenia ja Johania, joka myöskin oli puotiin tullut. Puheensa sivussa pappa sanoi minulle: 'te varmaan tiedätte, nuori mies, missä nykyään armeijamme seisoo.' Minä vastasin: 'minä tulen juuri armeijasta ja se seisoo Wienin luona.' – 'Poikamme, sanoi pappa, – oli sotamies, eikä ole yhdeksään vuoteen meille mitään kirjottanut, ja me emme tiedä onko hän hengissä vai kuollut. Vaimoni itkee häntä alituisesti…' – Minä polttelin tupakkaa ja sanoin: 'mikä oli poikanne nimi ja missä hän palveli? ehkäpä minä hänet tunnenkin…' – 'Hänen nimensä oli Karl Mauer, ja hän palveli itävaltalaisissa jääkärikunnissa', sanoi pappani. – 'Hän on pitkäkasvuinen ja kaunis mies, niinkuin tekin', sanoi sisar Mariechen. Minä sanoin: 'minä tunnen teidän Kaarlonne.' – 'Amalia!' – sagte auf ein Mal mein Vater – 'tulkaa tänne, täällä on mies, joka tuntee meidän Kaarlomme.' Ja minun rakas pikku äitini tulee ulos peräovesta. Minä heti tunsin hänet. 'Tekö tunnette meidän Kaarlomme?' hän sanoi, katsahti minuun, kalpeni ja alkoi vavista! – 'Tunnen, minä olen nähnyt häntä', minä sanoin enkä uskaltanut nostaa silmiäni häneen; sydämmeni oli pakahtua. – 'Minun Kaarloni elää!' sanoi äitini, – 'Jumalankiitos. Missä hän on, minun rakas Kaarloni? Minä kuolisin rauhallisena, jos vielä kerran voisin nähdä häntä, minun rakasta poikaani, mutta Jumala ei sitä tahdo', ja hän alkoi itkeä… Nyt en voinut enää kestää… 'Äiti!' minä sanoin, 'minä olen teidän Kaarlonne!' Ja hän kaatui minun käsiini…"
Karl Ivanovitsh peitti silmänsä ja hänen huulensa vavahtelivat.
"'Mutter!' – sagte ich – 'ich bin ihr Sohn, ich bin ihr Karl!' und sie sturzte mir in die Arme", toisti hän vähän rauhottuneena, ja pyyhki suuria vesikarpaloita poskiltansa.
"Mutta Jumala ei suonut minun päättää päiväni kotona. Minun kohtaloni oli onnettomuus! das Unglück verfolgte mich überall!.. Minä sain olla kotonani ainoastaan kolme kuukautta. Eräänä sunnuntaina olin kahvilassa, edessäni oli lasillinen olutta, minä polttelin piippua ja juttelin tuttavieni kanssa politiikkaa, Frans keisarista, Napoleonista, sodasta, ja jokainen lausui ajatuksensa. Vieressämme istui tuntematon herra harmaassa palttoossa, joi kahvia, poltteli tupakkaa, eikä puhunut mitään kanssamme. Er rauchte sein Pfeifchen und schwieg still. Kun yövartija oli huutanut 'kello on kymmenen lyönyt', otin minä lakkini, maksoin ja läksin kotiin. Puoliyön aikaan joku koputtaa ovelle. Minä heräsin ja sanoin: 'kuka siellä?' 'Macht auf!' Minä sanoin: 'ilmaiskaa kuka olette ja minä aukasen.' Ich sagte: 'sagt wer ihr seid und ich werde aufmachen.' 'Macht auf in Nahmen des Gesetzes!' sanoi joku oven takaa. Ja minä aukasin. Kaksi sotamiestä seisoi kiväärineen oven takana ja huoneeseen astui tuntematon mies harmaassa palttoossa, sama, joka oli istunut vieressämme kahvilassa. Hän oli urkkija! Es war ein Spion!.. 'Seuratkaa minua!' sanoi urkkija. 'Hyvä on', sanoin minä… Minä vedin saappaat ja housut jalkaani ja pukiessani kävin pitkin huonetta.
"Sisässäni kiehui: minä ajattelin itsekseni – hän on konna! Kun tulin seinän luo, missä miekkani riippui, minä äkkiä tartuin siihen ja sanoin: 'sinä olet urkkija; puolusta itseäsi! du bist ein Spion, verteidige dich!' Ich gab ein Hieb vasemmalle, ein Hieb oikealle, ja yhden iskun suoraan päähän. Urkkija kaatui! Minä sieppasin kapsäkkini ja rahani ja hyppäsin ulos ikkunasta. Ich nahm mein Mantelsack und Beutel und sprang zum Fenster hinaus. Ich kam nach Ems, siellä tulin kenraali Sazinin tuttavuuteen. Hän mieltyi minuun, hankki lähettiläältä passin ja otti minut mukaansa Venäjälle lasten opettajaksi. Kenraali Sazinin kuoltua, pyysi teidän äitinne minut luoksensa. Hän sanoi: 'Karl Ivanovitsh! jätän lapseni teidän huostaanne, rakastakaa heitä, ja minä en ole koskaan jättävä teitä, minä olen teidän vanhuutenne turvaava.' – Nyt ei häntä enää ole ja kaikki on unohdettu. Palkaksi kaksikymmenvuotisesta palveluksestani on minun nyt vanhoina päivinäni meneminen kadulle leipäkannikkaa hakemaan. Jumala tämän näkee ja tämän tietää ja tämä on Hänen pyhä tahtonsa, mutta kovin on minun kuitenkin sääli teitä, lapsukaiset!" päätti Karl Ivanovitsh vetäen minua kädestä luoksensa ja suudellen päähän.
XI
YKSIKKÖ
Vuosisurun päätyttyä mummo vähän toipui kohdanneesta onnettomuudesta ja alkoi jo vähitellen ottaa vastaan vieraita, erittäinkin lapsia – ikäisiäni poikia ja tyttöjä.
Ljubotshkan syntymäpäivänä 13 päivänä joulukuuta saapui meille jo ennen päivällistä ruhtinatar Kornakov tyttärineen, rouva Valahina Sonitshkansa kanssa, Ilinka Grapp ja kaksi Iivinien nuorinta veljestä.
Puheen, naurun ja häärinän melu kuului jo ylös meille alakerroksesta, mihin koko seurue oli kokoontunut, mutta me emme voineet rientää sinne ennen aamutuntiemme loppumista. Luokkahuoneessa riippuvalle taululle oli merkitty: Lundi, de 2 à 3 maitre d'histoire et de géographie; ja tätäpä maitre d'histoire oli ensin odotettava, kuultava ja saatettava, ennenkuin pääsi vapaaksi. Oli jo kaksikymmentä minuuttia yli kaksi, mutta historian opettajaa ei kuulunut eikä näkynyt edes kadulla, jota myöten hänen oli tuleminen ja jonne minä silmäilin kovasti toivoen, etten häntä ikinä näkisi.
– Lebedef ei näy tulevankaan, sanoi Volodja hetkeksi irtautuen kirjasta, jonka mukaan hän valmistautui tutkintoon.
– Kunpa ei tulisikaan… en osaa yhtään mitään… mutta tuollahan se näyttää sentään tulevan, lisäsin minä onnettomalla äänellä.
Volodja nousi ja meni ikkunan luo.
– Ei, ei se ole hän, tuohan on jokin herra. – Odotetaan vielä puoli kolmeen, lisäsi hän venytellen itseänsä ja samalla raapien takaraivoansa, kuten hän tavallisesti teki hetkeksi levähtäessään luvuistaan. – Ellei tule silloinkaan, niin voimme sanoa St Jérômelle.
– Paras kun pysyisikin poissa, sanoin minä myös venytellen itseäni.
Jotain tehdäkseni minä avasin kirjan siitä kohden, mistä läksy oli, ja aloin lukea. Läksy oli pitkä ja vaikea, minä en osannut mitään, ja näin selvästi, etten enää voi ehtiä mitään mieleeni painamaan, erittäinkin kun olin siinä kiihottuneessa mielentilassa, jossa ajatukset eivät ota pysähtyäkseen mihinkään erityiseen esineeseen.
Edellisen historiantunnin johdosta – historiaa olin aina pitänyt kaikkein ikävimpänä ja raskaimpana aineena – oli Lebedef tehnyt minusta valituksen St Jérômelle ja arvostellut edistystäni kakkosella, mikä katsottiin hyvin huonoksi. St Jérôme oli jo silloin sanonut minulle, että ellen seuraavalla tunnilla saa vähintäin kolmea, niin minua ankarasti rangaistaan. Nyt oli tuo läksy edessäni ja tunnustaakseni minua kovasti pelotti.
Olin niin syventynyt oudon historianläksyn lukemiseen, että eteisestä kuuluva kalossien riisuminen äkkiarvaamatta hätkäytti minua. Tuskin olin ehtinyt katsoa ympärilleni, kuin ovessa näyttäytyi rokonarpinen, inhottavan opettajan
