graf
Sota ja rauha II
ENSIMÄINEN OSA
I
Vuoden 1806 alussa tuli Nikolai Rostof lomalle. Denisovkin läksi samalla kertaa kotiinsa Voroneshiin, ja Rostof sai hänet lähtemään mukanaan Moskovaan saakka, missä hänen piti vähän viivähtämän heidän luonaan. Viimeisen edellisessä pysähtymispaikassa kohtasi Denisof toverin, jonka kera tyhjensi kolme pulloa viiniä ja loppumatkan Moskovaan saakka hän nukkui kyytireen pohjalla, vaikka tie olikin kuoppaista. Rostof istui hänen vieressään ja sikäli kuin lähestyttiin Moskovaa tuli hän yhä kärsimättömämmäksi.
– Joko pian? Joko pian? Oi näitä sietämättömiä katuja, puoteja, rinkeliä, lyhtyjä, ajureita! – ajatteli Rostof, kun he tulliportilta suoriuduttuaan jo vihdoinkin ajoivat Moskovan kaduille.
– Denisof, olemme perillä! Nukkuu! – puheli hän nojaten ruumistaan eteenpäin, ikäänkuin hän siten olisi toivonut saavansa kiirehdityksi reen kulkua.
Denisof ei vastannut.
– Kas tuossapa on sama kulmaus, jossa ajuri Saharilla oli tapana seisottaa; siinäpä onkin Sahar, hänellä on yhä vielä sama hevonen. Tuossa on myös puotirähjä, josta mesileivoksia ostettiin. Eikö jo pian saavuta? No!
– Mihinkäs taloon sitä oikeastaan? – ajaja kysyi.
– Tuonne, tuonne päähän, suureen taloon, etkö jo näe! Tuo on meidän talomme, – puheli Rostof, – onhan tuo meidän talomme! Denisof! Denisof! Heti saavumme perille!
Denisof nosti päätään, yskiä köhisteli, mutta ei vastannut mitään.
– Dmitri, – kysyi Rostof kuskipukilla istuvalta palvelijalta. – Eikö tuo tuli ole meiltä?
– Kyllä, on se, isän työhuoneessa se palaa.
– Eivätkö he vielä ole menneet levolle? Hä? Mitäs arvelet? – Kuuleppas, äläkä unohda, hanki minulle heti uusi ratsuviitta, – lisäsi Rostof, hypistellen vasta puhjenneita viiksiään. – No, anna nyt mennä, – huusi hän ajajalle. Heräähän jo, Vasja, – virkkoi hän Denisoville, jonka pää taas nyökähteli. – Ajahan, aja, koko kolme ruplaa saat juomarahaa! – huudahti Rostof, kun enää kolme talon mittaa oli jälellä. Hänestä näytti, etteivät hevoset lainkaan liikkuneet. Vihdoinkin reki pysähtyi oikealle pääovesta; yläpuolellaan näki Rostof tutun räystäskoristeen josta rappaus oli lohkeillut, rappuset ja katukäytäväpylvään. Ennenkuin hevonen oli pysähtynyt, hyppäsi hän reestä ja juoksi kuistille. Talo seisoi siinä liikkumatonna, välinpitämättömänä, aivan kuin ei olisi sitä koskenut, kenen sai vieraakseen. Kuistilla ei ollut ketään. "Jumalani! Onkohan vaan kaikki hyvin!" – ajatteli Rostof, sydän sykkyrässä hetkeksi seisahtaen ja heti taas juosten läpi kuistin ja ylös tuttuja, rapistuneita portaita. Vielähän tuo vanha lukonväännin, jonka likaisuus oli harmittanut kreivitärtä, avautui yhtä herkästi. Etehisessä paloi talikynttilä.
Mihaila vanhus nukkui laatikon kannella. Ratsupalvelija Prokofi, joka oli niin väkevä että nosti vaunut takanavatista, istui punoen veranpalteista tallukoita. Hän katsahti avautuneelle ovelle ja välinpitämättömät uniset piirteensä muuttuivat tuokiossa riemuitsevan hämmästyneiksi.
– Hyvät ihmiset, valista mua! Nuori kreivi! – huudahti hän tuntiessaan tulijassa nuoren herran. – Mitä tämä on? Kyyhkyläiseni! – ja Prokofi, mielenliikutuksesta vavisten, ryntäsi vierashuoneen ovelle, arvattavasti aikoen mennä ilmoittamaan, mutta nähtävästi uudestaan mietittyään palasi takaisin ja heittäytyi nuoren herran kaulaan.
– Ollaanko terveitä? – kysyi Rostof, temmaisten irti kätensä.
– Jumalan kiitos! Kaikki, Jumalan kiitos! – äsken juuri söivät. Antakaappa kun katson teitä, teidän ylhäisyytenne!
– Onko kaikki aivan hyvin?
– Kyllä, Jumalan kiitos!
Rostof, unohtaen tykkänään Denisovin ja toivoen, ettei kukaan ennen häntä ennättäisi, riisui turkkinsa ja juoksi varpaisillaan pimeään, suureen saliin. Kaikki oli ennallaan, samat pelipöydät sama kynttiläruunu peitteineen; mutta joku oli jo nähnyt nuoren herran, eikä ollut hän vielä ehtinyt vierashuoneeseen, kun jokin vinhaa vauhtia kuin myrsky lennähti sivuovesta, syleili häntä ja alkoi suudella. Vielä toinen, kolmas samallainen olento hyökkäsi toisesta ovesta; vielä syleilyjä, vielä suuteloita, vielä huudahduksia, ilon kyyneleitä. Hän ei voinut erottaa missä ja kuka oli isä, kuka Natasha, kuka Petja. Kaikki huusivat, puhuivat ja suutelivat häntä samalla haavaa. Vain äiti ei ollut heidän joukossaan – sen hän käsitti.
– Mutta minäpä, enpäs tuntenut… Nikolushka … ystäväiseni!
– Kas hän … meidän oma… Kolja ystäväni… Muuttunut olet! – Ei ole kynttilöitä! Teetä!
– Minullekin suutelo!
– Sydänkäpyseni … mulle myös.
Sonja, Natasha, Petja, Anna Mihailovna, Vera, vanha kreivi, kaikki syleilivät häntä; ja palvelusväki, sisäkkö myös, huoneet täytenään puhua pakisivat ja ihmetyksestä huudahtelivat.
Petja riippui hänen jaloissaan.
– Minäkin! – hän huusi.
Natasha, sittenkun hän ensin oli häntä likistellyt ja suudellut kautta kasvojen ja vihdoinkin hänestä erkaantunut, piti hänen viittansa liepeistä, hyppi kuin vuohi samassa paikassa ja kirkua piipitti, jotta korvia vihloi.
Joka taholla oli ilon kyynelistä kimaltelevia, rakkautta uhkuvia silmiä, joka taholla oli suuteloa etsiviä huulia.
Sonja, punaisena kuin purppura, myöskin piteli tullutta kädestä ja aivan kuni kokonaan säteili siihen autuaaseen katseeseen, jonka kiintäen loi noihin kauvan kaipaamiinsa silmiin. Sonja oli jo täyttänyt 16 vuotta ja hän oli hyvin kaunis, etenkin tänä elpymisen onnellisena, riemukkaana hetkenä. Yhä katseli tyttö häntä, päätään kääntämättä, hymyillen ja henkeä pidätellen. Hänkin katsoi tyttöön kiitollisena, mutta vielä odotti ja etsi hän jotakuta. Vanha kreivitär oli vielä poissa. Mutta kas, jopa kuului askelia ovelta. Nopeita olivat ne, eivät voineet ne olla äidin askelia.
Mutta hän se oli sittenkin puettuna pojalle outoon, tämän poissa ollessa neulottuun pukuun. Kaikki nyt jättivät pojan, joka juoksi äitinsä luo. Kun he saapuivat toistensa luo, lankesi äiti nyyhkyttäen poikansa rinnoille. Eikä voinut äiti nostaa päätään, hän vain pusersi poikansa viitan kylmiä nauhoja. Denisof, jonka tuloa ei ollut kukaan huomannut, seisoi siinä ja katseli heitä, hieroen silmiään.
– Vasili Denisof, poikanne ystävä, – sanoi hän, esittäytyen kreiville, joka kysyvästi katseli häntä.
– Terve tullut. Tiedän, tiedän, – sanoi kreivi, suudellen ja syleillen Denisovia. – Nikolushka kirjoitti… Natasha, Vera, tuo on Denisof.
Nuo onnelliset, riemuitsevat ihmiset kääntyivät pörhöiseen Denisoviin ja piirittivät hänet.
– Kyyhkyläiseni, Denisof! – ailahti Natasha, unohtaen itsensä riemun takia, hypähti hänen luokseen, ja suuteli häntä. Kaikki hämmentyivät Natashan käytöksestä. Denisovkin punastui, mutta hymyili ja, tarttuen Natashan käteen, suuteli sitä.
Denisof vietiin häntä varten valmistettuun huoneeseen, mutta Rostovit kaikki kokoontuivat Nikolushkan ympärille arkihuoneeseen.
Vanha kreivitär päästämättä poikansa kättä, jota hän tuon tuostakin suuteli, istui hänen rinnallaan; muut, ryhmittyneinä ympärille, ahmivat hänen jokaisen liikkeensä, sanansa, katseensa,
