Muuten, suokaa anteeksi, nuori mies, minun täytyy vieläkerran… En tiedä, kuinka sen sanoisin… Antakaa minulle vieläsananne, kunnianne ja omantuntonne nimessä, ettette ole hänenrakastettunsa.
– Ah – taivas, herrajumala!
– Vielä kysymys, viimeinen: tiedättekö rakastettunne miehen nimeä…tarkoitan, sen rouvan, johon olette suhteessa?
– Tietysti tiedän. Se ei ole teidän nimenne, sillä hyvä!
– Mutta mistä tiedätte minun nimeni?
– Kuulkaa kerrankin, menkää nyt! Älkää hukatko aikaa: hän voi sillävälin päästä tuhat kertaa käsistänne… Mitä sitten tahdotte? Teidänrouvallanne on kettuturkki ja lakki, mutta minun rakastetullani väljävaippa ja heleänsininen samettihattu… No, mitä vielä tahdotte?
– Heleänsininen samettihattu! Väljä vaippa ja heleänsininen hattu, huusi tungetteleva mies ja tuli heti jälleen lähemmäksi.
– Voi tuhat tulimmainen! – No, kaikkea sitä sattuukin… Muuten, mitäpuhun! Minun rouvani ei tule tänne!
– Missä hän on – teidän rouvanne?
– Tahdotteko senkin tietää? Mitä se teitä liikuttaa?
– Myönnän, että luulen yhä vielä…
– Hyi, piru! Eihän teillä ole lainkaan häpyä. No, rouvalla on täällätuttavia, kolmannessa kerroksessa, kadulta sisään. No, mitä tahdottevielä? Täytyykö minun vielä sanoa teille näiden ihmisten nimet?
– Ah, Jumala! Minullakin on tuttavia kolmannessa kerroksessa, ikkunatovat kadulle, eräs kenraali…
– Kenraali?
– Eräs kenraali. Tahdon puolestani sanoa, kuka hän on, siis kenraali
Polovizyn.
– Että minä!.. Ei, he eivät ole! (Voi perhana, perhana!)
– Eikö?
– Ei.
Molemmat vaikenivat ja katselivat epäillen toisiaan.
– No, mitä minusta noin katselette? huusi nuori mies ja pudistiharmissaan kummastuksensa ja arvelunsa pois. – Herra tuliliikuttuneeksi.
– Minä, minä myönnän…
– Ei, sallikaa, suvaitkaa, emmekö nyt voisi puhua järkevästi.
Selittäkää minulle… kuka teillä on siellä?
– Tuttavako?
– Niin, tuttava…
– No, nähkääs, nähkääs! Näen teidän silmistänne, että olen arvannut…
– Piru vieköön! Mutta ei sentään, perhana! Oletteko sitten sokea?Seisonhan edessänne, en siis ole hänen luonaan. No? Muuten minulle onsaman tekevää, puhukaa tai olkaa puhumatta!
Nuori mies pyörähti kaksi kertaa raivoissaan kantapäillään ja huitaisiilmaa kädellään.
– Minullahan ei ole mitään, sallikaa, hyvänä ihmisenä tahdon kertoateille kaiken: ensiksikin tuli rouvani tänne yksin. Hän on sukua noilleihmisille, minä en ollut epäluuloinen. Eilen tapasin hänenylhäisyytensä, hän sanoi jo kolme viikkoa sitten muuttaneensa poistäältä, ja minun rou… tarkoitan, ei minun rouvani, vaan tuon toisenherran, Voskressenskin sillalla olevan miehen rouva, tämä rouva sanoiolleensa vielä toissapäivänä hänen luonaan, tässä talossa… Jakeittäjätär kertoi, että hänen ylhäisyytensä asunnon tässä talossa onvuokrannut eräs nuori mies, eräs Bobynizyn…
– Voi perhana, perhana!
– Hyvä herra, olen hyvin huolissani, minua pöyristyttää!
– Äh – perhana! Mitä minua liikuttaa se, että olette huolissanne japöyristynyt! Ah! Tuolla, tuolla vilahti jotakin ohitse, tuolla…
– Missä, missä? Huutakaa vain: Ivan Andrejevitsh, silloin tulenjuoksujalkaa…
– Hyvä, hyvä. Voi perhana, perhana! Ivan Andrejevitsh!
– Täällä! huusi Ivan Andrejevitsh ja kääntyi henki kurkussa. – Nomitä? Mitä? Missä?
– Ei, minä vain olen niin… tahdoin tietää – mikä tämän naisen nimion?
– Glaf…
– Glafira?
– Ei, ei aivan Glafira… suokaa anteeksi, en voi sanoa hänen nimeään.
Mies vaaleni tämän sanoessaan kuin palttinaksi.
– Niin, tietysti, ei Glafira, tiedän itse, ettei hänen nimensä oleGlafira, toisenkaan nimi ei ole Glafira. Muuten kenen kanssa hän onsiellä?
– Missä?
– Siellä ylhäällä! Voi perhana, perhana! (Nuori mies oli niinraivoissaan, että saattoi tuskin pysyä paikoillaan.)
– No, nähkääs! Mistä tiesitte sitten, että hänen nimensä on Glafira?
– Hyvä herra, tämä äänensävy!
– Mitä hittoa tahdotte äänensävystä! Missä suhteessa olette häneen, onko hän kenties teidän vaimonne?
– Ei, tarkoitan, olen naimaton… mutta enhän voinut kunniallistamiestä, joka on pulassa, miestä, joka – en tahdo sanoa – ansaitseekaiken arvon, ainakin on hyvinkasvatettu ihminen, enhän voinut häntäalinomaan kestittää pelkillä perhanoilla. Te sanotte aina: perhana, perhana! – No niin, perhana! Siinä on teille, ymmärrättekö?
– Teidät on suuttumus sokaissut ja minä vaikenen. Ah, Jumala, kukatuolla on?
– Missä?
Kuului kolinaa ja naurua. Kaksi sievää tyttöä tuli alas portaita.
Molemmat syöksyivät heidän kimppuunsa.
– Oi, Jumala, mitä nuo ovat miehiään. Mitä tahdotte?
– Korjatkaa luunne!
– Oh, ettehän olekaan se, ketä etsimme!
– Vai niin, etsitte joitakin muita? Ajuri!
– Mihin, neitiseni?
– Pakroviin. Istu Annuska, minä saatan sinua.
– Minä istun tälle puolelle. Hei ajuri, antaa mennä.
Rattaat vierivät pois.
– Mistähän he tulivat?
– Oi Jumala, Jumala! Eikö lopultakin olisi parempi mennä ylös?
– Mihin?
