hänellä mitään hätää ollut, sillä niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, lähettivät ihmiset hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsi. Ja Pyykki-Lassi antoi hänelle joka ilta viinaa, niin että he saivat pitää monta lystiä yhdessä. Tuskinpa hän kotvalle siitä ylös nousee.
Edvard punastui korvia myöten ja Anders huomasi sen. Kenties oli veistämön Martta yksi niistä, joita Ole "auttoi"? – Kyllä se niin oli.
Anders aukaisi ulkonevat silmänsä selälleen vastaanottamaan tätä saalista ja Edvard näki, miten hän ahmi sen itseensä ja hänestä tuntui kuin olisi hänkin mennyt suinpäin samaa tietä. Mutta ei mikään harmita koulupoikia niin suuresti kuin se, että heitä luullaan herkkäuskoisiksi. Hän kiiruhti senvuoksi vapautumaan sellaisesta epäluulon alaisuudesta, että hän muka ei huomannut, mitenkä typerästi Ole Tuft menetteli, ajatteles, hän luki raamattuakin Martalle! – Luki raamattuakin hänelle! Mulkosilmät taaskin laajenivat ahmiakseen, mutta supistuivat kohta jälleen, naurun puuska valtasi hänet, hänen täytyi nauraa hohottaa ääneensä, – ja Edvardin myöskin.
Niin kyllä, hän luki raamattua veistämön Martalle, luki tuhlaajapojasta, ja Edvard kertoi, mitä Martta oli sanonut. He nauroivat katketakseen ja joivat oluen loppuun. Nauraessaan näyttäytyi Anders kaikessa hauskuudessaan ja herttaisuudessaan, naurussakin oli pieni sivuääni, kuin olisi hänen kurkkuaan kutkuttanut, – ja se lisäsi vielä nauruintoa. Sitten täytyi Edvardin kertoa kaikki – ja vähän lisääkin.
Kun hän vähän myöhemmin juoksi kotiinsa kirja kainalossa, oli hän huonolla tuulella. Oluen vaikutus oli haihtunut, nauru ei enää viehättänyt ja loukattu turhamaisuuden tunne oli tyydytetty. Mutta heti raittiiseen ilmaan päästyä hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt Olen hyväntahtoiset silmät. Hän ei tahtonut muistella koko asiaa, hän oli niin kauhean väsynyt, tänä iltana hän ei jaksanut ajatella mitään, mutta huomenna, – niin, huomenna hän pyytäisi Andersin olemaan vaiti koko asiasta.
Mutta seuraavana aamuna hän nukkui liian pitkään, häthätää puki hän yllensä ja läksi juoksemaan voileipä hampaissa, mielessään hämärä muisto, että Les trois mousquetaires oli nyt hänen omansa, iltapäivällä aloittaisi hän lukea sitä. Koulussa kului tunti tunnilta tuskan ja pelon vallassa, sillä hän ei osannut läksyjään lainkaan, ja heillä oli aina niin paljon lauantaiksi. Hän pääsi vapaaksi kahta tuntia ennemmin kuin toiset, sillä silloin oli ranskaa ja luonnonhistoriaa, joita hän ei lukenut, – ja ensimäisenä kiiruhti hän alas rappuja!
Juuri tultuaan kouluportille hän näki Andersin tulevan toiselta suunnalta. Nyt olisi hänellä tunti korkeimmalla luokalla. Heti johtui Edvardin mieleen eilinen päivä ja hän alkoi pelätä, mitä Anders nyt mahtoikaan kertoa, mutta samassa hän myöskin näki kahden laiturin välillä suuren, haaksirikkoutuneen höyrylaivan verkalleen saapuvan satamaan. Sivukulkijat sanoivat, ettei koskaan ole satamassa ollut niin suurta laivaa. Ilman mastoja, kansi pahasti runneltuna, höyryputket pönkitettyinä ja kokonaan suolaveden valkaisemina, jaksaen tuskin liikkua se laahusti eteenpäin, kenties sitä hinasi joku toinen höyrylaiva? Edvard ei voinut nähdä sitä kun laiturit olivat edessä. Väkeä kiiruhti rantaan ja hän mukaan! —
Sillä välin meni Anders kouluportista sisään. Hänen avatessaan porttia pääsivät oppilaat juuri tunnilta ja ryntäsivät rappuja alas kuin pitkäkin matka olisi ollut kysymyksessä. Se oli kuin rajuilma lumotussa linnassa, koko kartano tärisi, ja ulos syöksähti – ensin lyhyt, kimakka hihkunta, ensiksi tulleen riemuhuuto, sitten sekaääninen kirkuna, kiljuvia ja matalampia säveliä ja särkyneitä murrosääniä, jotka ikäänkuin tummana varjona levisivät muiden yli, sitten kaikki yhdessä leimahti kuin taivaaseen kohoavaksi tulimereksi, milloin toisaalla sammuen ja toisaalla iloisena tulipatsaana nousten, milloin taas yhtyen ja levittäen loistoaan yli koko pihan.
Anders saapui arvokkaana, hän kulki ei suinkaan kuin tulimeren kautta, vaan kuten vaarallisessa myrskyssä, aaltojen heittelemänä puolelta toiselle. Mutta hänellä oli päämäärä silmiensä edessä: hän tahtoi varovasti selviytyä syrjään, tuonne aidan luona olevien halkopinojen luo, siellä oli rauhallista ja siellä voi hän nojata ruumistaan halkopinoa vasten.
Päästyään perille ja tarkasteltuaan mulkoilevilla silmillään ympärilleen, oliko siellä turvallista olla, hän alkoi tyytyväisenä silmäillä poikaparvia. Hän tunsi itsetietoista varmuutta siitä, että hän voi parilla kolmella, lähimpänä olevan korvaan kuiskaamallaan sanalla hiljentää koko rähinän. Ne vaikuttaisivat kuin öljy raivoavaan mereen ja melu taukoaisi heti, kun ne muutamat sanat tulisivat kaikkien kuuluviin. Missä oli Ole? Kas, tuollahan oli eräs suurempi poika käynyt häneen käsiksi. He olivat tarrautuneet toistensa nutunkauluksiin ja mittelivät voimiaan, suurempi poika tahtoi kaataa pienemmän tantereesen ja kampesi lisäksi jalallaan. Olen raskaat saappaat kieppuivat ilmassa, niin että korkoraudat välähtelivät ja hän nauroi läkähtyäkseen, sillä toveri tuli yhä vihaisemmaksi ja hurjemmaksi eikä sittenkään saanut häntä kumoon.
Silloin kumartui Anders lähimpänä seisovan puoleen: "Nyt minä tiedän, mitä Ole Tuft iltaisin puuhailee!" – "Älä joutavia!" – "Kyllä sen nyt tiedän!" – "Kuka siitä on selvän ottanut?" – "Edvard Kallem." – "Edvard Kallem? Ja hän on saanut kirjan?" kysäsi jo toinen hätäisesti. – "Tietysti!" – "Eläs, vai Edvard Kallem – !"
"Edvard Kallem? Mitä Edvard Kallemista?" kysyi kolmas, ja se, joka juuri oli saanut tietää sen, kertoi. Neljäs, viides ja kuudes levittivät sanomaa: "Pojat, Edvard Kallem on voittanut palkinnon! Nyt tietää Anders Hegge, mitä Ole Tuft iltapäivin puuhailee." Mihin tämä tieto vain levisi, siellä vaikeni kerrassa rähinä, heidän täytyi päästä kuulemaan ja he ryntäsivät Anders Heggen luo.
Tuskin oli neljäsosa pojista saapunut, kun toisetkin kolme neljäsosaa lakkasivat meluamasta: mitähän kummaa tuolla halkopinon luona tapahtui? Miksi kaikki juoksivat sinne? He tunkeutuivat Andersin ympärille, ja halkopinon päälle kiipesi niin monta kuin sinne suinkin mahtui: "Mistä on kysymys?" – "Edvard Kallem on voittanut palkinnon." – "Edvard Kallem?" Taas leimahti mellakka liekkiinsä, kaikki kysyivät, kaikki vastasivat – kaikki paitsi Ole Tuft, hän oli jäänyt seisomaan siihen, mihin toverinsa oli hänet jättänyt.
Sitten tuli hiljaisuus, Anders Hegge kertoi, hänellä oli siihen oikeus, olihan hän siitä maksanut. Hän kertoi mainiosti, lystikkään kuivasti, niin että kaikki voitiin käsittää kahdella tavalla. Hän kertoi aluksi, missä Ole kävi ja mitä hän toimitti: – muutti olkia veistämön Martan alle, käänteli ja kantoi häntä, keitti hänelle ruokaa ja juoksi apteekkiin lääkkeitä noutamaan; – sitten, minkä vuoksi hän sitä teki: hän tahtoi tulla lähetyssaarnaajaksi, hän tahtoi harjaantua veistämön Martan luona, hän luki raamattua Martalle, ja Martta itki, ja kun Ole lähti pois, toi Pyykki-Lassi viinaa ja sittenkös kelpasi heidän, Martan ja Lassin riemuita raamatun luvun perästä! Pojat seisoivat ensin hiljaa kuin kynttilät, … he eivät olleet milloinkaan moista kuulleet. He käsittivät sen leikiksi, ja sillä tavoin kuin se kerrottiin, ei siitä muuhunkaan johtopäätökseen voinut tulla. Mutta he eivät olleet vielä elämässään kuulleet kenenkään leikkivän lähetyssaarnaajaa ja raamatunlukijaa, se oli huvittavaa, mutta samalla siinä oli jotain muutakin, jota he sillä hetkellä eivät käsittäneet. Kun he eivät nauraneet, jatkoi Anders kertomustaan. Minkävuoksi Ole oli keksinyt tämän? Nähkääs, siksi, että hän oli kunnianhimoinen ja tahtoi tulla apostoliksi, joka oli jotain enemmän kuin tulla kuninkaaksi, keisariksi tai paaviksi, sen oli Ole itse sanonut Edvard Kallemille. Mutta tullakseen siksi täytyi hänen löytää "Jumalan tiet". Ja nämä tiet alkoivat veistämön Martan luota; siellä hän aikoi oppia tekemään ihmeitä, taistelemaan pakanoita, villipetoja ja myrkyllisiä käärmeitä vastaan ja taltuttamaan hirmumyrskyjä. Nyt kajahti naurun remakka ilmoille. Mutta samassa soi myöskin kello. Poikien täytyi vain nauraa kikattaen juosta Olen ohi.
Kerran ennenkin nuorella ijällään
