yksikään tuolta ylhäältä kumartuisi alas ja ottaisi häntä tukasta taikka ei kaatuisi juuri hänen eteensä tai taaksensa, eikä rupeaisi puhaltamaan hänen niskaansa… Hän asteli tuijottavin silmin kuin unessakulkija. Honkien juuret kiemurtelivat paljaina rinteiltä alas, ne näyttivät eläviltä, mutta hän ei ollut niitä näkevinään.
Kaukana edessäpäin oli korkealla ilmassa lintu, se lensi kohti kaupunkia, josta hän tuli. Oi, saadappa istua sen selässä! Hän näki selvästi kaupungin ja laivat satamassa, hän kuuli rauhallista heivauslaulua, iloista ankkurin nostoa ja tynnyrin jyrinää laiturilta ja hilpeätä naurua ja remua ja komentohuutoja … niin, hän kuuli todellakin komentohuutoja! ja laivan vihellyksen, jota seurasi toinen! ja kolmas römäkämpi! ja ihmis-ääniä! Ne olivat ihmisääniä… ja hevosten hirnuntaa hän myöskin kuuli. Ja koiran haukuntaa! Ja taas ääniä, useampia ääniä! Nyt hän oli päässyt solatiestä, se oli ollutkin lyhyt, ja puiden välistä hän näki merta ja laivoja, – mutta mitäs tämä oli? Oliko hän tulossa kaupunkiin takaisin? Oliko hän kiertänyt ympäri? Ei, olihan hän kulkenut koko matkan rantoja pitkin. Hän lähti juoksemaan, hän tunsi taas olevansa oma itsensä. Mutta, hyvä ystävä, oliko hän todellakin kulkenut vain eteenpäin? Aivan varmasti, – ja tuolla aukeaa näköala kokonaan, tuo lahti … niin, sen hän oli nähnyt ennenkin, nuo saaret hän muisti myöskin, oikealla tiellä oltiin, nyt ei ollut enää pitkältä Suur-Tuftilaan!.. Mutta mitä puuhaavat kaikki nuo veneet? Mitä merkitsee tuo tasainen, alituinen hälinä? Nuotanveto! Hurraa, siellä vedetään nuottaa! Hän oli saapunut nuotan vedolle, hurraa, eläköön! Nälkä, väsymys ja pelko olivat tiessään, pitkillä harppauksilla riensi hän eteenpäin mäkeä alas.
Yksi nuotta oli jo vedetty, toinen oli meressä, kolmatta juuri heitettiin, täälläkös oli loisketta. Mutta nythän oli lauvantai-ilta, senvuoksi oli kalat suljettava lahteen sunnuntai-illaksi ja perattava ne, jotka oli saatu. Hän käsitti sen silmänräpäyksessä.
Ranta oli täynnä ihmisiä, aina tielle saakka, vieläpä tielläkin ja lähistöllä, väkeä, paljon väkeä. Ja siellä oli sikin sokin kärryjä ja rekiä, mitkä tyhjinä, mitkä täynnä, pyttyjä ja tynnyreitä, hevosia aisoissa ja riisuttuina, koiria suurissa parvissa, joka paikassa lapsia ja naurua ja hälinää. Ulkona lahdelmalla oli veneitä nuotan ympärillä, jota heitettiin, huutoa ja hoilotusta ja korkealla ilmassa rääkyi nenäkäs, nälkäinen lintuparvi.
Taivas pimeni, höyrylaivan savu teki ilman vielä raskaammaksi ja uhkaavamman näköiseksi. Autiot saaret sopivat hyvin tähän nousevaan rajuilmaan, ne näyttivät kuin olisivat ne nyt juuri ilmestyneet, tuo kaukana oleva, metsäinen saari näkyi rankkasateessa salaperäisenä ja yksinäisenä taivasta vasten, höyrylaivat kiiruhtivat kilpaa satamaan ja huusivat kilpaa, ne mittelivät voimiansa.
Miehet astuskelivat merisaappaissa, yllään vedenpitävät öljypuvut, toiset taas talonpoikaistapaan puettuina sarkaisiin ja päässään nahkalakit. Naiset perkasivat kilpaa miesten kanssa, rääsyihin kääriytyneinä tai miehen takki arkiröijynsä yllä, tavallinen kohtelias käyttäytyminen oli nyt heitetty hiiteen.
Alkoi jo ropsia suuria sadepisaroita ja niitä tuli yhä taajemmin, kaikkien kasvot, joihin Edvard katsoi, olivat kastuneet. Ne töllistelivät ihmeissään häneen: hento kaupunkilaispoika tuli heidän hälinäänsä, kevyissä pukimissa, kasvot märkänä, ja hengästyneenä, pieni kastunut karvalakki päässä.
Mutta kukas tuossa seisoi juuri hänen edessään, jollei Ingebret Syvertsen, tuo pitkä, mustatukkainen mies, joka oli ollut kaupoissa hänen isänsä kanssa! Nyt hän seisoi tuossa kauppoja hieromassa, pitkänä ja laihana, öljypuvussa kiireestä kantapäähän. Hän oli ollut täällä koko lailla touhussa, hänen saappaansa ja kätensä olivat kalan suomuksissa, kuin hopeahelojen koristamat. "Päivää, Ingebret!" huusi poika iloisesti. Pitkä nuori mies, kasvot märkänä öljytakin alla, suuri pisara putoamassa nenän päästä, pieni, musta parta ja yläleuasta kolme hammasta poissa, tunsi hänet heti ja hymyili, sitten hän virkkoi: "Isäsi on täällä ratsastelemassa, poika". – Samassa joku puhutteli Ingebretiä, hän kääntyi, äkämystyi ja alkoi kinastella tämän kanssa, siihen kului hetkinen ja kun hän jälleen kääntyi sinne päin, missä poika oli ollut näki hän tämän jo kaukana tiellä, hyvän matkan päässä kalastajista.
Edvard oli lähtenyt juoksemaan pelkästään pelosta, – ja vasta siellä maantiellä hänen mieleensä johtui, että hän juoksi juuri isäänsä vastaan! Olikohan varmaa, että hän ennättäisi Suur-Tuftilaan, ennenkuin isä hänet tapaisi?
Mutta mitä hän tekisi? Ne olivat nähneet hänet kaikki nuo ihmiset ja nehän töllistelivät häntä niin, että he kyllä hankkisivat tiedon siitä, kuka hän oli, ja kun isä sitten ratsastaisi sitä kautta, saisi hänkin sen tietää. Senvuoksi ei suuresti hyödyttänyt pakoonkaan juosta. Selkäsauna ennemmin tai myöhemmin, samantekevä. Häntä halutti melkeinpä pistää lauluksi, sillä nyt asia ei enää paremmaksi muuttuisi kuin mitä se oli. Hän alkoi tosiaankin laulaa, ja vieläpä marseljeesia ranskan kielellä, sehän sopi mainiosti sille, joka kulki kohti selkäsaunaa, – hei vaan! Mutta tuskin hän oli päässyt ensi värssyn loppuun, kun rohkeus alkoi loppua, ääni hiljeni, tahti myöskin ja koko laulu sai toisen värityksen. Oh, miten raskaalta alkoikin astunta tuntua, nyt satoi jo aika lailla. Laulu muuttui jo katkonaisiksi säkeiksi ja loppui vihdoin kokonaan. Pojan ajatukset liikkuivat nyt jossain suuressa hiilikaivoksessa, josta hän oli lukenut sanomalehdessä, että se oli täyttynyt vedellä. Ihmiset pyrkivät sieltä ulos, minkä kerkisivät ja hevoset heidän perästään, mutta sieltä alhaalta ne eivät voineet pelastautua. Eläinparat! Muuan poika oli pelastunut ja hän kertoi hevosesta, joka koetti päästä hänen perästään, poika kiipesi ylös, mutta hevonen ei voinut… Edvard näki selvästi hevosen edessään, sen pään, sen kauniit loistavat silmät, kuuli korskumisen, hirnumisen ja joka kerta se ihan koski häneen. Niin, mahtaisi olla hirvittävää kuolla sellaisen kauhun vallassa! Ja heräisikö kaikki tuo eloon viimeisellä tuomiolla! Niin, entäs kaikki ne, joiden pitäisi silloin nousta maan sisästä kaivoksista! Miksipä ei siis eläimetkin muiden mukana? Kyllä varmasti ne vetäytyisivät esiin ja hirnuisivat ja syyttäisivät ihmisiä. Suuri luoja, sitä syytösten paljoutta! Ajatelkaas, – aina maailman luomisesta saakka! Ja mistä niitä kaikkiaan löytyisi? Maan päältä ja maan sisästä, – entäs ne, jotka olivat meressä, meren pohjalla? Ja entäs ne sitten, jotka olivat vielä senkin alla, sillä monessa paikassahan oli siinä ollut maata, missä nyt oli meri. Niin, niin!
Oh, miten nälkäinen hän oli! Ja nyt häntä värisytti, hän ei voinut enää astella nopeasti, hän oli kastunut aivan läpimäräksi.
Eikä eteenpäin pyrkiminenkään ollut kovin haluttavaa. Hän tunsi hyvin sen uuden ratsupiiskan, hän oli itse toimittanut vanhan pois maailmasta, mutta jospa hän olisi aavistanut, että uusi oli kahta kauheampi, olisi hän kyllä antanut vanhan olla käytännössä vielä parisen vuotta. Huh, hänen kynsiäänkin alkoi jo kolottaa ja sormet olivat aivan kohmeessa. Ja jalat sitten? Sitä ei kannattanut ajatellakaan, sillä kohmetus tuntui silloin vain yhä enemmän jäykistävän, kuules, miten vesi tirskui saappaissa! Lystikseen hän koetti liikuttaa jalkojaan ristiin, oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, mutta hän väsyi kohta siihenkin. Yhä hitaammaksi ja vaivaloisemmaksi kävi astunta, nyt pitäisi hänen nousta mäkeä ylös. Hyvä ystävä, eikös tämä ollutkin jo viimeinen mäki? Eiköhän Suur-Tuftila ollutkin jo lähimmässä laaksossa? Aivan siinä mäen takana? Kyllä varmaankin siellä oli Tufti-laakso? Ehkäpä hän ennättäisi perille ennen isän tuloa? Eihän se lykkäyskään hullummaksi ole, ei suinkaan. Sieti kylläkin kiiruhtaa. – Uusia voimia vaan!
Isä ei ollut yksinomaan ankara, kyllä hän saattoi olla lempeäkin. Varsinkin jos Josefine rukoili veljensä puolesta. Ja sen tyttö kyllä tekisi nytkin, kun Ole vain tulisi takaisin. He koettaisivat saada vielä apteekkarinkin puolelleen! Hän oli ihmeen hyväntahtoinen mies, tuo apteekkari ja parasta oli aina olla useampi mies puolella. Herrajumala,
