Kitty ei mitään vastannut, vaan punastui, niin kapteeni ojentihe niin pitkäksi kuin suinkin, löi kädellään polvellensa ja sanoi:
"Minun kotimaassani sanoisimme sitä morsiuspuvuksi. Totta tosiaan! Sen tekisimme, minä olen varma siitä."
Mutta tämä näytti myöskin johtavan jotain toista kapteenin mieleen, sillä hän herkesi kohta nauramasta ja lisäsi hiljaisella ja lempeällä äänellä:
"Ja on hyvin hauskaa nähdä, että hän – nuori leski raukka, isätön lapsi sylissä – ajattelee teidän kotianne ja teidän onneanne. Se on hyvin hauskaa, ystäväni, ja se on hyvin jaloa. Tulkoon teidän avioliittonne onnellisemmaksi kuin hänen, ja olkoon se hänelle lohdutukseksi. Suokoon Jumala, että kaikki saisitte elää onnellisina yhdessä hyvän maineen turvassa, kauan aikaa sen jälkeenkin kun minä olen lakannut noita suuria suola-tasankoja kyntämästä!"
Kitty vastasi hyvin totisesti: "Kiitoksia, sir; kaikesta sydämmestäni kiitän teitä!" Ja samalla hän ystävällisesti ojensi kätensä kapteenille ja sitte nuorelle kalastajalle, kun tämä avasi oven kapteenille, joka lähti huoneesta; nuori kalastaja seurasi häntä.
TOINEN LUKU
Rahat
"Portaat ovat hyvin ahtaat," sanoi Alfred Raybrock kapteeni Jorgan'ille.
"Niinkuin minun kajuuttani portaat ovat olleet monella matkalla," vastasi kapteeni.
"Ja ne ovat kovin hankalat päälle."
"Jos minun pääni ei voi pitää huolta itsestään nyt jo, kestettyään niin monta puuskaa ja kolausta maailmassa," sanoi kapteeni niin jäykästi kuin asia ei ensinkään olisi häntä koskenut, "niin siitä ei kannata huolta pitää."
He tulivat nyt nuoren kalastajan makuuhuoneesen, joka oli yhtä siisti ja puhdas kuin puoti ja asuinhuone alakerroksessa. Se oli hyvin pieni huone; ikkuna oli korkealla ja varsin pieni ja katto oli vino, sillä ei ollut mitään välikattoa. Kapteeni istui sängylle ja katseli seinällä olevaa, kovin huonosti onnistunutta kuvaa, joka oli olevinaan Kittyn kuva. Sen oli maalannut eräs matkustava maalari, ja kapteeni ihaili tätä kuvaa, sillä hän oli oppinut kuvia arvostelemaan laivain kokassa olevista kuvista. Hän viittasi nuorelle miehelle istumaan pienen pöydän toisella puolella olevalle tuolille. Sitten kapteeni pisti kätensä pitkäliepeisen sinisen takkinsa isoon povitaskuun ja otti siitä vahvan neliskolkkaisen, koterolla varustetun pullon; se ei ollut iso, vaan sellainen, jota käytetään laivan lääkekaapissa. Pantuansa tämän pullon pöydälle, mutta yhä sitä kädessänsä pitäen, kapteeni Jorgan puhui seuraavaan tapaan:
"Viimeisellä matkallani kotimaahan," sanoi kapteeni, "ja vastikään tulin siltä matkalta, oli niin kova ilma Horn'in niemen kohdalla, etten usein ole silläkään paikalla sellaista myrskyä nähnyt. Minä olen monta kertaa purjehtinut 'tuulisen niemen' ohitse, ja kun ensi kerta menin sen ohi, kävi samallainen tuuli kuin nyt viime kerralla kun palasin Liverpool'iin Etelä-Amerikasta. Oli, niinkuin jo sanoin teille, nuori ystäväni, hirmuinen myrsky. Täydellinen myrsky! Ei vaan tavallinen tuuli, ei ainoastaan huono ilma, vaan kävi lauhkea tuuli! Mutta tuuli ei kuitenkaan vienyt minua laivasta mereen, vaikka pelkäsin, että niin tapahtuisi, mutta se vei minun suunnaltani pois. Ja kun vihdoin viimein ilma tyyntyi, niin oli vallan tyyni ja voimakas virta, joka vei meidät pois oikealta tieltämme eteenpäin yhä, yöt päivät, yöt päivät, ja minä ajelehdin, ajelehdin, ajelehdin ulkopuolelle laivain tavallista tietä, ja yhä ajelehdin ja ajelehdin yhä. Miehen velvollisuus on pitää vaaria kanssaihmistensä hengestä ja aina väsymättömällä innolla hoitaa virkaansa. Minä en velvollisuuksiani laiminlyönyt ja sentähden vallan hyvin tiesin (varsinkin nähdessäni tuota väkevää virtaa) mikä vaara meitä uhkasi ja mitä varovaisuuden keinoja olisi käytettävä sitä vastaan. Sanalla sanoen: me kuljimme aika vauhtia erästä saarta kohti. Kartalla ei ollut mitään saarta sillä paikalla, ja senvuoksi voitte sanoa, että oli hyvin paha saarelta tehty, olla siellä; minä en sitä vastaan väitä, mutta siellä se nyt kumminkin oli. Kiitos Jumalan, minä olin yhtä valmis saarta vastaanottamaan kuin saari oli minua vastaanottamaan. Minä pidin sitä silmällä mastonhuipusta ja minun onnistui ajoissa torjua vaara. Vene laskettiin alas ja minä astuin muutamain miesten kanssa siihen ja lähdin saarta tarkastelemaan. Saaren ulkopuolella oli hietasärkkä ja särkän ja saaren välillä olevassa kulmassa oli joukko vesiajopuita ja näiden puiden välissä oli tämä pullo."
Nyt kapteeni hetkeksi laski pullon kädestänsä jotta nuori kalastaja oli tilaisuudessa likemmin sitä katsella, sitten kapteeni taas otti pullon käteensä ja jatkoi:
"Jos te joskus tulette, – taikka joskaan ette tule – autioon paikkaan, niin käyttäkää silmänne ja kiikarinne hyvin; sillä vähäpätöisinkin esine, jonka näette, voi teille olla hyödyksi ja voi olla teille neuvoksi tai varoitukseksi. Niin minä tein ja sillä tapaa minä tämän pullon löysin. Minä otin sen kohta vedestä ja sitten soudimme rantaan, nousimme maalle ja lähdimme, aseilla varustettuina, saarta tarkastamaan. Me näimme, että tuli oli hävittänyt kaiken kasvullisuuden saarella. Kun varovasti astuimme saaren sisä-osaa kohti, yksi miehistä vaipui pehmeään poroon rintaa myöten. Hän kävi vallan vaaleaksi ja huusi: 'Vetäkää minut ylös mitä pikemmin, sillä jalkani ovat luiden seassa.' Me saimme hänen ylös ja sitten rupesimme kaivamaan sillä paikalla ja näimme, että mies oli oikeassa, sillä maassa oli todellakin luita. Ja nämä luut olivat ihmisen luita; mutta emme saaneet selkoa siitä, olivatko ne yhden, kahden tahi kolmen miehen luita, sillä osa niistä oli palanut. Me tarkastimme koko saarta, mutta emme löytäneet mitään muuta mainittavaa, paitsi että minä sen toisesta rannasta näin maata, ja kun pian sain selvää siitä mikä maa se oli, niin palasimme kohdakkoin laivalle. Minä kohta, laivaan tultuamme, avasin pullon, joka, niinkuin näette, on varustettu nahkaisella kotelolla ja lasitulpalla. Pullon sisässä oli pieni kurtistunut ja kokoon kääritty paperi, niinkuin näette." Kapteeni avasi tätä sanoessaan pullon ja otti siitä esille paperin. "Sen ulkopuolelle oli kirjoitettu, niinkuin näette, nämät sanat: 'Joka tämän löytää, häntä nöyrimmästi pyydetään toimittamaan tämä lukematta Alfred Raybrock'ille, joka asuu Steepways'in kaupungissa, Pohjois-Devonshire'ssa, Englannissa.' Se on pyhä kapine," sanoi kapteeni lopettaen kertomuksensa, "ja, Alfred Raybrock, tuossa se nyt on!"
"Se on veljeni käsialaa!"
"Minä arvasin sen," sanoi kapteeni Jorgan. "Minä katselen näköalaa tästä pienestä ikkunasta sillä välin kuin te luette kirjoituksen."
"Ei suinkaan! Se loukkaisi minua. Se loukkaisi meitä kaikkia. Minun veljeni ei voinut tietää, että se joutuisi sellaisen miehen käsiin, kuin teidän."
Kapteeni istui jälleen vuoteelle ja nuori mies levitti vapisevin käsin paperin auki ja pani sen pöydälle. Rikkinainen paperi, joka nähtävästi oli käännetty ja revitty jo ennen kuin siihen oli kirjoitettu, oli hyvin tahraantunut ja muste oli paikka paikoin kulunut ja monta sanaa puuttui. Kapteeni ja nuori kalastaja lukivat moneen kertaan tämän kirjoituksen ja vihdoin viimein saivat selkoa siitä sen verran, että taisivat lukea seuraavaa:
Ennenkuin kuolema minua kohtaa panen minä alempana kirjoitetun
– kirjoitettu itseäni varten monta vuotta sitten – pulloon,
jonka lasken mereen – rakas veljeni Alfred tekee niinkuin
minä olisin tehnyt, jos se tulee perille – viimeiset hellät
terveiset vaimolleni ja äidilleni … ... sinä Alfred.
Hugh Raybrock.
Muistoksi H. Raybrock'ille itselle.
Hänen kätensä kautta
hyvin
