ja jonka sitten talvella, lehdet pudonneina, jälleen näemme, kuin naisen kasvot, joita hunnun peittäminä olemme pitäneet kauniina, vaan jotka verhottomina näyttävät ryppyisiltä ja olevan kaikkea suloa vailla.
Kun hän oli kuullut sepän sanat: "Petos on petos", niin hän oli tuntenut rinnassansa haikean tuskan eikä ollut voinut pidättää kyyneleitä, jotka nousivat hänen itkuun tottumattomiin silmiinsä; mutta niinpian kuin hän omin huulin oli lausunut vanhan Krateen tuomion, hänen kyynelensä olivat kuivuneet, ja kun hän nyt liikutettuna ja matkustajan tavoin, joka sanoo jäähyväiset rakkaalle ystävällensä, katseli temppeliä, niin hän hengitti huokeammin, ojensi itsensä suoraksi ja käänsi haavoitetuin sydämin, mutta ylpeänä selkänsä Sarapiin temppelille.
Ovenvartijan asunnon luona tuli hoiperrellen ja käsiään ojennellen häntä vastaan lapsi. Klea nosti sen korkealle ilmaan, suuteli sitä ja pyysi sitten lapsen äidiltä, joka häntä tervehti, leivänpalaista, sillä nälkä alkoi jo tuntuvasti häntä vaivata. Hänen syödessään kuivaa leipää, lapsi istui hänen sylissään ja katseli suurilla silmillään, miten hän talui käsillään leipää suuhunsa.
Poika oli jo viisivuotias, mutta hänen jalkansa olivat niin heikot, että ne tuskin saattoivat kannattaa hänen ruumistaan, mutta muuten hänen kasvonsa olivat sangen sievät. Tosin ne olivat jotenkin elottomat, ja vain silloin, kun pikku Philo näki Klean tulevan, hänen silmänsä loistivat iloisesti.
"Ota tämä maito," pojan äiti sanoi ojentaen neidolle pientä savi-astiata. "Siinä ei ole paljon, enkä minä voisi sitäkään sinulle antaa, jos Philo söisi niinkuin muut lapset; mutta hänen näyttää olevan vaikea niellä. Hän juo pari pisaraa ja syö pienen palasen eikä huoli enemmästä, vaikka häntä lyökin".
"Ethän vaan taas ole häntä lyönyt?" Klea kysyi moittivaisesti ja veti lapsen likemmäksi itseään.
"Mieheni…", vaimo vastasi ja nyppi hämillään vaatettansa. "Lapsi on syntynyt onnellisena päivänä ja onnellisella hetkellä, mutta kuitenkin hän pysyy heikkona eikä opi puhumaan, ja se suututtaa Piankhia".
"Hän turmelee taas kaikki!" Klea huusi tyytymättömänä. "Missä hän on?"
"Häntä huudettiin temppeliin."
"Eikö häntä sitten ilahuta se, että Philo hänelle huutaa, isä, ja sinulle, äiti, ja kutsuu minua nimeltäni, ja että hän oppii ymmärtämään kaikenlaista muutakin?" tyttö kysyi.
"Oi kyllä," vaimo vastasi. "Hän sanoo, että sinä opetat häntä puhumaan kuten kottaraisen poikaista, ja me kiitämme sinua siitä."
"Sitä en halua," Klea häntä keskeytti, "mutta se mitä vaadin, on se, ettette toru ettekä rankaise poikaa ja että te minun kanssani iloitsette, kun näette, miten hänen uinaileva henki raukkansa vähitellen herää. Jos hän samassa määrässä vastedeskin edistyy, niin tulee pojasta vielä varsin viisas ja ymmärtäväinen. Mikä nimeni on, pienokainen?"
"Ke-ea," lapsi vastasi ja hymyili ystävälleen.
"No maistappas nyt, mitä minulla on tässä kädessäni. Mitä se on? Minä näen kasvoistasi, että sen tiedät. Se on: no sano vain hiljaa korvaani. Niin, niin se on oikein, ma-mai-maitoa, niin juuri poikaseni; maitoa se on, se on sen nimi. Avaappas nyt suukkosesi ja sano sievästi minun perästäni – no vielä kerran, vieläkin, ja jos sanot kaksitoista kertaa oikein, niin annan vielä suutakin sinulle. – Nyt olet ansainnut suudelman. Minä suutelen sinua tähän tai tuohon. Mikäs tämä sitten on? Sinun kor – ? Korvasi! Niin, se on oikein – ja tämä on nenäsi."
Lapsen silmät loistivat yhä kirkkaammin ja kirkkaammin hänen kuunnellessaan tuota ystävällistä opetusta, eikä Klea eikä oppilaansa väsyneet, ennenkuin tunnin perästä vaskilevyn kauvan kaikuva ääni kutsui hänet pois.
Kun hänen piti lähteä, niin pienokainen hoiperteli itkien hänen perässänsä, mutta hän otti lapsen syliinsä ja vei hänet hänen äidilleen ja lähti sitten asuntoonsa päin, koristellaksensa sisartansa ja itseänsä juhlakulkueesen.
Tiellä pastophoriumiin hän taasen mietti käyntiänsä temppelissä ja rukoustansa.
"Sanktuariumissa," hän puhui itsekseen "ei minun onnistunut vapauttaa sieluani siitä, joka sitä suretti, mutta koettaissani irroittaa poika raukan kieltä se kyllä onnistui. Jumala luullakseni voi valita jokaisen puhtaan paikan kaikkeinpyhimmäksensä, ja eikö lapsen sielu ole puhtaampi kuin alttari, jonka ääressä totuutta pilkataan?"
Irene tuli heidän huoneessansa häntä vastaan. Hän oli jo järjestänyt tukkansa, pistänyt siihen granaattikukan ja kysyi Klealta, oliko hän hänen mielestään kaunis.
"Sinä olet niin kaunis kuin itse Aphrodite," tämä vastasi ja suuteli häntä otsaan. Sitten hän asetti Irenen puvun poimuihin, kiinnitti hänen koristuksensa ja alkoi sitten itse pukeutua. Hänen sitoessaan sandaalejansa, Irene kysyi: "Miksi sinä huokaat niin tuskallisesti?" ja Klea vastasi: "Minusta tuntuu, kuin olisi minulta tänään toistamiseen ryöstetty vanhempani!"
VIIDES LUKU
Juhlakulkue oli loppunut.
Ptolemaios Philometor ei ollutkaan sen jumalanpalveluksen perästä, joka hänen aikanansa toimitettiin kreikkalaisessa Serapeumissa, antanut papistolle koko peltoa, jota he monilla anomuskirjeillä olivat pyytäneet, vaan ainoastaan kohtuullisen osan siitä.
Sittenkuin hovi taas oli lähtenyt Memphiisen, ja juhlakulkue oli hajoutunut, niin sisarukset palasivat huoneesensa, Irene posket punaisina ja suu naurussa, Klea taas silmissä synkkä, melkeinpä uhkaavainen loiste.
Molempien ääneti lähestyessä huonettaan, muudan temppelin palvelija huusi vanhempaa sisarta ja pyysi häntä tulemaan ylimmäisen papin luokse, joka tahtoi häntä puhutella.
Mitään virkkamatta Klea antoi ruukkunsa Irenelle, ja hänet vietiin siihen temppelin huoneesen, jossa pyhää kalustoa säilytettiin. Siellä hän istuutui tuolille odottamaan.
Nekin miehet, jotka aamulla olivat käyneet pastophoriumissa, olivat kuninkaallisen perheen kanssa olleet juhlakulkueessa.
Juhlallisuuden päätyttyä Roomalainen Publius erosi seuralaisistaan ja astui nopeasti, jäähyväisiä sanomatta ja oikealle tai vasemmalle katsomatta, pastophoriumiin erakko Serapionin kammion luo.
Vanhus kuuli jo kaukaa nuoren miehen astunnan, joka lujilla kengän-anturoillaan polki rivakammin ja voimakkaammin kuin Serapiin hiljaa hiipivät papit, ja tervehti häntä sekä käsin että sanoin.
Publius kiitti kylmästi ja totisesti sekä sanoi sitten tylysti ja pistävän lyhyesti:
"Minun aikani on vähissä. Minä ai'on pian lähteä Memphiistä, mutta minä lupasin kuulla pyyntösi, ja pitääkseni sanani tulen luoksesi jo tänään, mutta kuten sanoin, vaan pitääkseni sanani. Ruukunkantajattaret, joista tahdot minulle puhua, eivät koske minuun. Minä huolin heistä yhtä vähän kuin pääskysistä, jotka kiitävät tuolla huoneen yläpuolella."
"Ja kuitenkin lähdit Klean tähden tän'aamuna pitkälle kävelymatkalle,"
Serapion vastasi.
"Olen usein jänistä ampuakseni lähtenyt pidemmällekin matkalle," Roomalainen vastasi. "Me miehet emme aja sen vuoksi otusta takaa, että sen saavuttaminen meitä viettelee, vaan sen vuoksi että itse ajo meitä miellyttää, mutta myöskin naisissa on taipumusta metsästykseen. Nuolen ja jousen asemasta he lähettävät tulisia silmäyksiä,
