itkeä Osirista."
"Meidät tahdotaan tehdä kaksoisiksi," Klea vastasi, vetäen huulensa halveksivaan kurttuun, "Irenen hiukset tehdään mustiksi, niinkuin minunkin, ja hänen kenkiensä anturat koroitetaan, jotta hän tulisi minun pituisekseni."
"Eipä heidän onnistuisikaan tehdä sinua pienemmäksi kuin olet, ja vaaleat hiukset saattaa helpommin muuttaa mustiksi, kuin mustat vaaleiksi," Serapion sanoi vaivoin hilliten mielikarvauttaan. "Minkä vastauksen annoit tähän merkillisen harvinaiseen ehdoitukseen?"
"Sen kuin saatoin antaa. Minä kieltäydyin, vaan ilmoitin samalla olevani valmis, en pelosta, vaan koska olemme temppelille suuresti kiitollisia, rupeamaan Irenen kanssa kaikkiin muihin toimiin, vaan en tähän."
"Entä Asklepiodor?"
"Hän ei ole minua loukannut ainoallakaan vihaisella sanalla ja hän pysyi, minun häntä vastustaessanikin, ylevänä ja rauhallisena; niin, usein hän aivan hämmästyneenä tarkasteli minua silmillään, ikäänkuin hän huomaisi minussa jotakin aivan uutta ja outoa. Lopuksi hän kuvaili, miten paljon vaivaa temppelin laulun-opettaja oli meistä nähnyt, miten hyvin minun syvempi ääneni sointuisi Irenen korkean äänen kanssa, miten suurta suosiota me saattaisimme saavuttaa ihanilla valituslauluillamme, ja miten mielellään hän käskisi antamaan meille paremman asunnon ja runsaammin ravintoa, jos me vaan rupeisimme kaksoisten virkaan. – Kuten haukkoja kesytetään nälällä, siten hänkin on luullakseni koettanut niukalla ravinnolla tehdä meitä taipuvaisiksi. Minä teen ehkä hänelle väärin, mutta minä olen tänään niin valmis ajattelemaan hänestä ja muista isistä mitä pahinta. Mutta olkoon miten tahansa! Ainakaan hän ei vastannut minulle mitään sen enempää, kun minä pysyin lujana kiellossani, vaan jätti minut hyvästi käskien minut taas kolmen päivän perästä ilmoituttumaan itseni hänelle ja sanomaan, aioimmeko me suostua hänen toiveesensa vai lähteä temppelistä. Minä kumarsin, lähdin ovelle ja olin jo kynnyksellä, kun hän vielä kerran kutsui minut takaisin ja sanoi: 'Ajattele myöskin vanhempiasi ja heidän kohtaloansa!' Hänen äänensä oli juhlallinen, melkeinpä uhkaava, mutta enempää hän ei sanonut, vaan käänsi nopeasti selkänsä minulle. Mitähän hän tarkoitti tällä uhkauksella? Kyllähän minä muutenkin ajattelen joka päivä ja hetki isää ja äitiä ja muistutan heitä Irenelle!"
Erakko jupisi ensin itseksensä miettien ja tyytymättömänä, sitten hän sanoi vakavasti:
"Asklepiodor on puheellansa tarkoittanut enemmän kuin luuletkaan. Joka lause, minkä hän vastustajalleen sanoo, on pähkinä, jonka kuori ensin on avattava, jotta löytäisi sydämen. Kun hän sinulle sanoo, että sinun pitää ajatella vanhempiasi ja heidän kohtaloansa, niin se hänen suussansa ja näissä oloissa tuskin merkitsee muuta kuin, ett'ei teidän pidä unhottaman, miten helposti isänne kohtalo saattaisi teidätkin yllättää, jos yritätte jättää temppelin turvan. Asklepiodor, sen sinä tuskin viikko sitten minulle itse kerroit, ei ole turhaan sinulle ilmoittanut, kuinka usein kaivoksiin pakkotyöhön tuomittujen omaiset sinne perästä lähetetään. Niin, lapseni, Asklepiodorin viime sanalla on hirmuinen merkitys! Se levollisuus ja ylpeys, jolla sinä asiata katselet, tuskastuttaa minua, ja kuitenkin tiedät, ett'en ole pelkuri. Vastenmielistä se tosin on, mitä teille tarjotaan, mutta ottakaa se kuitenkin toimeksenne; eihän se toivottavasti tule kauvan kestämään! Tee se minun ja Irene raukan tähden, sillä kyllähän sinä itse näiden muurien ulkopuolellakin raa'assa, viettelevässä maailmassa tietäisit itseäsi ohjata, mutta Irene, pikku Irene ei sitä voisi. Ja sitä paitse, Kleani, sydänkäpyseni, me olemme löytäneet erään, joka pitää teidän asiaanne omanansa ja joka on suuri ja mahtava; mutta mihin riittävät kolme päivää! Eihän voi olla mahdollista, että näkisi teidät pois ajettuina ilettävässä laivassa vietävän kurjan roistoväen kanssa etelään työhön, joka ensin kuolettaa sielun ja sitten ruumiin! Ethän sinä saata tehdä sitä minun ja Irenen tähden, ethän lemmikkini, sydänkäpyni, sinä et voi, et saa sitä tehdä! Olettehan te minun lapseni, minun pienet tyttäreni ja koko minun iloni, ja nyt tahtoisitte jättää minut yksikseni tähän häkkiin, sentähden että olette niin ylpeät!"
Tämän vahvan miehen oli mahdoton enää puhua ja hänen silmistään vieri iso kyynelhelmi toisensa perästä hänen partaansa ja Klean käsivarrelle, mistä hän molemmin käsin piteli kiinni.
Myöskin tytön silmistä tulvasi kuuma kyynelvirta, kun hän näki karaistuneen ystävänsä itkevän, mutta hän pysyi jäykkänä ja sanoi koittaen irroittaa kättänsä vanhuksen käsistä:
"Tiedäthän, isä, että monikin seikka kiinnittää minua tähän temppeliin: siskoni, sinä ja portinvartijan pikku Philo. Minusta on tuntuva raskaalta, kauhean raskaalta, jättää teidät, mutta mieluummin tahdon sen ja kaiken muunkin kärsiä, kuin sallia Irenen ruveta Arsinoën tai mustakulmaisen Doriin sijaan valituslaulajaksi. Kuvaileppas mielessäsi tätä iloista lasta maalattuna ja rumennettuna paarien jalkopäässä polviaan notkistelemassa, voivottelemassa ja valittelemassa teeskennellyin äänin ja vuodattamassa väkinäisiä kyyneleitä. Hänestä tulisi valhe, joka on lihaa ja luuta, hänelle itselleen inhoksi ja minulle, joka olen hänelle äidin sijassa, alituiseksi kiduttavaksi syytökseksi! Mitä välittäisin itsestäni! Vähääkään huolimatta pukeutuisin jumalattaren vaatteisin, antaisin viedä itseni paarien luo, vaikeroisin ja valittelisin niin, että se tunkisi jokaisen kuulijan sieluun asti, sillä onhan sydämeni surun koti ja onhan se sellainen kuin sokean silmä, joka menettää sen kautta näkövoimansa, että siihen alinomaa vuotaa suolaisia kyyneleitä. Ja valituslaulut vielä huojentaisivatkin sieluani, joka on surua täynnä, kuin partaittensa yli tulvaileva puro; mutta mieluummin minä tahtoisin, että pilvi ijäksi pimentäisi minulta auringon, että sumu himmentäisi jokaisen tähdenkin, ja että musta savu pilaisi sen ilman, jota minun elääkseni pitää hengittämän, kuin että antaisin rumentaa siskoni ruumiin, pimentää hänen sielunsa ja muuttaa hänen heleän naurunsa valitushuudoksi ja hänen iloisen lapsenmielensä synkäksi suruksi. Mieluummin tahdon lähteä täältä ja sinun luotasi menehtyäkseni vanhempineni kurjuuteen ja kuolemaan, kuin sitä nähdä, kuin sitä kärsiä."
Serapion painoi kuultuansa nämät sanat kätensä kasvojansa vasten, mutta Klea käänsi nopeasti hänelle selkänsä ja astui syvään hengittäen huoneesensa päin.
Muulloin oli Irenellä tapana, kun hän kuuli siskonsa tulevan, kiiruhtaa häntä vastaan, mutta tänään ei kukaan tervehtinyt Kleaa, ja heidän huoneestaan, joka jo alkoi pimetä lähenevän yön hämärästä, hän ei heti löytänyt sisartansa, sillä tämä oli kyyristynyt huoneen nurkkaan, peitti kasvojaan molemmin käsin ja nyyhkytti hiljaa.
"Mikä sinun on?" Klea kysyi lähestyen huolestuneena itkevää, kumartui hänen ylitsensä ja koitti häntä nostaa seisomaan.
"Anna minun olla," Irene nyyhki, käänsihe rutosti puoleksi pois sisarestansa ja torjui kuin vastahakoinen lapsi hänen hyväilemisiänsä.
Kun Klea sitten häntä rauhoittaaksensa huolellisesti ja rakkaasti silitteli hänen hiuksiaan, niin hän hypähti seisomaan ja huusi kiivaasti kyynelet silmissä:
"Minun on täytynyt muutamia hetkiä itkeä itkemistäni. Korintholainen Lysias on juhlakulkueen loputtua niin ystävällisesti minua puhutellut, mutta sinä, sinä et ensinkään minusta huoli ja jätät minut niin pitkäksi aikaa yksikseni tähän pölyiseen, ilettävään huoneesen. En todellakaan pysy täällä kauvempaa, ja jos tahdotte minua täällä pidättää, niin pakenen tästä temppelistä, sillä muualla on valkoista ja mieluisaa, mutta täällä on synkkää ja kolkkoa."
SEITSEMÄS LUKU
Memphiin linnoituksen valkean muulin sisäpuolella, jota bastioonit ja vallit ympäröivät, oli vanha kuninkaan palatsi, komea uudestaan savettu tiilirakennus. Sitä kaunistivat lukemattomat pihat, käytävät, huoneet, salit, verandamaiset, kirjaviksi
