joissa oli nähtävinä kaikenlaisia, nelijalkaisia eläimiä, aina raskaasti astuskelevasta norsusta kevytkulkuiseen antilooppiin saakka, ja suurissa määrin kaikista maista tuotuja lintuja.
Komeasti rakennetuista kylpysaleista nousi valkoista höyryä, koirankopeista kaikui kova-äänistä haukuntaa, ja pitkistä, avonaisista ratsutalleista kuului oritten hirnuntaa, kavion töminää ja marhaminnan helinää.
Eräs puoli-ympyrän muotoinen uusi rakennus, teaatteri, liittäytyi vanhaan palatsiin, ja puistojen keskellä ja ulkopuolella niitä ympäröivää muuria kohosi useita suuria telttoja, jotka olivat henkivartioita, lähettiläitä, kirjureita ja muita, hovin ruokasaleissa palvelevia varten.
Sotamiesten hallussa oli suuri, kaupungin katujen ja kuninkaan linnan välillä oleva ala, jossa oli varjokkaiden pihojen sivulla vahtimiesten ja vankien huoneet. Muut sotilaat olivat teltoissa ihan varsinaisen palatsin muurin vieressä.
Aseiden kalske ja päälliköiden kreikkalaiset komentohuudot kaikuivat aina niihin huoneisin saakka, joissa kuningatar asui, ja nämät huoneet olivat korkealla asemalla, sillä kuningatar asui kesä-aikaan mieluimmin väljissä teltoissa. Nämät teltat olivat pystytetyt etelän leveälehtisten kasvien ja kokonaisten kukkivien pensaslehtojen varjoon, jotka kasvoivat kuninkaan palatsin tasaisella, marmorisilla kuvapylvästöillä yltäkyllin kaunistetulla katolla.
Yksi ainoa käytävä vei tähän ruhtinaallisella komeudella kaunistettuun, rauhalliseen asuntoon, johon yöt ja päivät virtaili vienoja tuulen viimoja, ja johon ei kukaan kutsumatoin saattanut tunkeutua häiritsemään kuningattaren rauhaa; sillä katolle vieväin leveitten portaiden juurella oli vartioimassa muutamia veteraaneja, makedoonialaisia aatelisia sotavanhuksia, jotka olivat kuningattarelle yhtä ehdottoman kuuliaisia kuin kuninkaallekin.
Tämä ylhäinen joukko päästettiin auringon laskiessa pois ja kuningatar kuuli heitä johtavan upseerin käskyn ja miekkoja sekä lattiaa vastaan kalisevien kilpien helinän, sillä hän oli astunut teltastaan ulos ja katseli länttä kohden, missä laskeutuva aurinko valeli keltaisia ja paljaita Libyan vuoria monine hautoineen ja ryhmittäin olevia pyramiideja ihmeellisillä väreillänsä, jotka vähitellen punasivat ruusun karvaisiksi Memphiin laakson yli kaareilevalla taivaalla olevat kevyet hopeahattarat ja kultasivat niitten syrjät.
Kuningatar oli juuri astunut ulos nuoren kreikkalaisen naisen, hovijahtimestari Zenodotoksen valkoverisen tyttären Zoën kanssa, joka oli hänelle rakkain kaikista hänen kasvin- ja leikkikumppaleistaan, eikä tämä lännen viehättävän loistava näky häneen vaikuttanut, sillä pannen kätensä silmilleen varjoksi, ett'ei aurinko häntä häikäisisi, hän sanoi:
"Minnehän Corneliolainen on jäänyt! Kun me temppelin edustalla astuimme vaunuun, hän oli kadonnut, ja niin pitkälle kuin voin nähdä tietä Sokarin ja Serapiin alueelle päin, ei näy yhtään ajopeliä, ei hänen eikä Euleuksenkaan, jonka piti häntä seuraaman. On vähän epäkohteliasta, kun niin jäähyväisiä sanomatta poistuu, voisipa sitä melkein sanoa kiittämättömyydeksikin, koska olin luvannut hänelle kotimatkalla kertoa veljestäni Euergeteestä, joka on tullut tänään päivällä, ja jota hän ei vielä tunne, koska Euergetes oleskeli silloin Kyrenessä, kun Publius Cornelius Scipio nousi maalle Aleksandriassa. Näetkö tuota mustaa varjoa tuolla kaukana Kakemin viinimäen luona? Se on ehkä hän! Ei vaan, sinä olet oikeassa, ne ovat vain lintuja, jotka lentävät tiheässä parvessa tien yli. Ethän sinäkään muuta näe? Etkö? Ja kuitenkin on meillä kummallakin nuoret ja terävät silmät. Minä olen utelias tietämään, mitenkä Euergetes on miellyttävä Publius Scipiota. Tuskin voipi löytyä kahta erilaisempaa olentoa kun he, ja kuitenkin on heidän kummankin olennossansa jotakin yhteistä."
"He ovat kumpikin miehiä," Zoë keskeytti kuningattaren puheen ja katseli häntä sitten silmiin, ikäänkuin hän odottaisi valtijattarensa hyväksymistä sanoillensa.
"Niin he ovat," Kleopatra ylpeästi vastasi. "Veljeni on tosin vielä niin nuori, että hän tuskin vielä olisi päässyt poika-i'ästä ja olisi vain nuorukaisena muitten ephebien joukossa, joll'ei hän olisi kuninkaan poika, vaan ei hän kuitenkaan edes vanhojen joukosta löydä ketään, joka voittaisi hänet tahdon lujuudessa ja rivakassa toiminnassa. Hän oli jo ennenkuin minä tulin Philometorin puolisoksi, riistänyt itselleen Aleksandrian ja Kyrenen, jonka oikeastaan piti kuuluman minun puolisolleni, vanhimmalle meistä kolmesta, eikä hän siinä tehnyt ensinkään veljellisesti, ja olisi meillä paljon muitakin syitä vihata häntä, mutta kun näin hänen kolmen neljänneksen vuoden perästä, niin minun täytyi unhottaa kaikki ja tervehtiä häntä, ikäänkuin tuo nuori titaani, joka ei kummastuttaisi ketään, jos hänen kerran onnistuisi nostaa Pelion Ossa vuorelle, olisi tehnyt pelkkää hyvää minulle ja veljellensä, joka nyt on Pharaonisuvun ja meidän huonekuntamme tavan mukaan minun puolisoni. Kyllähän minä tiedän, kuinka raju hän useinkin on, kuinka suunnattoman hillitön ja määrätön, mutta helposti annan hänelle anteeksi, koska minunkin suonissani virtailee tulista verta ja koska suvulla, joka on synnyttänyt hänen liiallisuutensa, on voimaa, puhdasta ja pontevaa voimaa. Juuri sellaista ytimekästä voimaa me ihmettelemme etenkin miehissä, koska se on ainoa lahja, jota jumalat ovat meille antaneet niukemmassa määrässä kuin heille. Elämä tosin muuten hillitsee tulvailevia virtoja, mutta minä epäilen, onko sen onnistuva tehdä sitä hänen myrskyiselle kululleen. Hänen laatuisensa käyvät aina rivakasti eteenpäin ja pysyvät lujina loppuun saakka, joka hänet varmaankin kerran äkki-arvaamatta yllättää, ja sellainen raju vesi on minusta mieluisempi kuin tasangolla virtaileva kapea joki, joka ei tee kellenkään pahaa ja joka oikein kauvan elääksensä hälvenee suohon. Hänelle jos kenellekään pitää antaman hänen melunsa anteeksi, sillä yhtä määrättömät ja hämmästyttävät kuin hänen vikansa tai, suorin puhein, hänen paheensa, ovat myöskin veljeni suuret, sekä vanhaa että nuorta kummastuttavat ominaisuudet, jos hän vain tahtoo. Ja kuka Kreikkalainen tai Egyptiläinen voittaisi hänet hengen terävyydessä ja jäntevyydessä?"
"Sinä saatatkin hänestä ylpeillä," Zoë vastasi. "Niin korkealle kuin
Euergetes ei itse Publius Scipiokaan saata lentää."
"Mutta senpä vuoksi puuttuukin Euergeteeltä Corneliolaisen lujaa, rauhallista varmuutta. Miehen, jossa on näiden molempien hyvät ominaisuudet yhdistettyinä, ei luullakseni tarvitse väistyä jumalankaan tieltä."
"Semmoinen olisi ainoa täydellinen meidän puuttuvaisten kuolevaisten joukossamme," Zoë vastasi. "Mutta jumalatpa eivät saata kärsiä ketään täydellistä ihmistä, koska heille sen kautta tulisi se vastenmielinen rasitus, että heidän täytyisi kilpailla omien luomiensa kanssa."
"Tuolla tulee kuitenkin joku, jossa ei ole mitään laittamista," huudahti nuori kuningatar rientäen komeasti vaatetettua, vanhan puolista rouvaa vastaan, joka toi hänen lastansa, vaaleata, kaksivuotiasta poikaa.
Hellästi mutta samalla rajusti ja kiivaasti hän tarttui pienokaiseen, ottaaksensa sen käsivarrellensa; mutta hento lapsi, joka hänelle ensin oli hymyillyt, pelästyi, käänsihe poispäin hänestä ja koetti kätkeä kapeita kasvojansa ylhäisen hoitajattarensa vaatteisin, joka kietoi kätensä hänen ympärillensä.
Kuningatar laskeutui heti polvilleen, tarttui pojan hartioihin ja koetti ensin hyväilysanoilla ja sitten väkisin saada häntä päästämään irti vaatepoimuista, joilla hän peitti kasvojaan, ja kääntymään häneen päin; mutta vaikka rouva, joka oli ollut myöskin pojan imettäjä, ystävällisesti puhuttelemalla häntä auttoi, niin tuskastunut lapsi alkoi kuitenkin itkeä ja sitä ankarammin vastustaa äitinsä hellyyden osoituksia, mitä innokkaammin tämä koki saada häntä itsellensä.
Vihdoin hoitajatar nosti nuoren prinssin korkealle ja tahtoi antaa hänet hänen äidilleen, mutta silloin muuttui niskoittelevan lapsen itku kova-ääniseksi parkumiseksi, ja hän kietoi suonenvedon tapaisesti pienen käsivartensa imettäjänsä
