huomaa?" kysyi gentlemani nauraen.
Minä katsahdin äkkiä ylös, sillä minä olin utelias tietämään.
"Sheffieldin Brooks vaan", lausui Mr. Murdstone.
Minun kävi oloni oikein huokeaksi, kun kuulin, että se oli vaan Sheffieldin Brooks; sillä alusta minä todella luulin, että se olin minä.
Sheffieldin Mr. Brooks'in nimessä näytti olevan jotakin kovin naurettavaa, sillä molemmat gentlemanit nauroivat sydämellisesti, kun häntä mainittiin, ja se huvitti myöskin suuresti Mr. Murdstone'a. Vähän aikaa naurettuaan sanoi se gentlemani, jota hän oli nimittänyt Qvinion'iksi:
"Ja mitä Sheffieldin Brooks arvelee ehdoitetusta kaupasta?"
"No, minä en luule, että Brooks tätä nykyä ymmärtää paljon siitä", vastasi Mr. Murdstone; "mutta ei hän yleensä ole suosiollinen minulle, luulen minä".
He nauroivat tätä vielä, ja Mr. Qvinion ilmoitti aikovansa soittaa sherryä, juodaksensa Brooks'in kunniaksi. Hän soittikin; ja kun viini tuli, antoi hän minulle vähän siitä ynnä korpun ja käski minun, ennenkuin join, nousta ylös ja sanoa: "hukka Sheffieldin Brooks'ille!" Esitys vastaanotettiin suurella mieltymyksellä ja niin sydämellisellä naurulla, että minäkin rupesin nauramaan; johon he nauroivat vielä enemmän. Lyhyeltä, me olimme kaikki oikein iloissamme.
Me kävelimme tämän perästä kalliolla ja istuimme ruohossa ja tähystelimme esineitä kiikarilla – minä en voinut nähdä mitään, kun se pantiin silmäni eteen, mutta minä olin näkevinäni – ja sitte palasimme hotelliin aikaisille päivällisille. Koko ajan, kuin olimme ulkona, polttivat nuot molemmat gentlemanit lakkaamatta – jota he, luullakseni, jos saan päättää heidän paksujen takkiensa hajusta, epäilemättä olivat tehneet aina siitä saakka, kuin takit ensin tulivat räätäliltä kotiin. Minä en saa unhottaa, että me nousimme jahti-alukseen, jossa he kaikki kolme menivät kastariin ja askaroitsivat, joukko papereita edessään. Minä näin heidät kovassa työssä, kun katsoin alas avoimesta kattoakkunasta. He jättivät minut siksi aikaa kahden kesken varsin hupaisen miehen kanssa, jolla oli iso, punatukkainen pää ja päässä sangen vähäinen, kiiltävä hattu. Hänellä oli yllänsä ristiraitainen paita elikkä tröijy, jonka rintamukseen oli suurilla kirjaimilla poikittain neulottu "Skylark".10 Minä luulin, että se oli hänen nimensä, ja että, koska hän asui laivassa eikä hänellä ollut mitään katu-ovea, johon panna nimensä, hän sen sijaan pisti sen tähän; mutta kun nimitin häntä Mr. Skylarkiksi, sanoi hän, että nimi tarkoitti alusta. Minä huomasin koko päivän, että Mr. Murdstone oli totisempi ja vakavampi, kuin toiset molemmat gentlemanit. Nämät olivat hyvin iloiset ja vallattomat. He laskivat vapaasti leikkiä keskenänsä, mutta harvoin hänen kanssaan. Minusta näytti siltä, kuin hän olisi ollut taitavampi ja kylmäkiskoisempi, kuin he, ja kuin he olisivat katselleet häntä vähän samankaltaisella tunteella, kuin minä. Minä näin, että kerta taikka pari, kun Mr. Qvinion puhui, hän vilkaisi sivulta Mr. Murdstone'a, niinkuin vakuuttaaksensa itseään, ettei tämä paheksinut; ja että kerta, kun Mr. Passnidge (toinen gentlemani) oli kovasti hilpeänä, hän polki tämän jalkaa ja varoitti häntä salaa silmillänsä, että hän huomaisi Mr. Murdstone'n, joka istui yksivakaisena ja äänettömänä. Enkä minä muista, että Mr. Murdstone olisi nauranut ensinkään sinä päivänä, paitsi Sheffieldin leikinlaskua – ja tämä oli, sivumennen, sanottu, hänestä itsestä lähtenyt.
Me palasimme varhain illalla kotiin. Oli hyvin kaunis ilta, ja äitini ja Mr. Murdstone kävelivät uudestaan pensas-aidan vieressä, sillä välin kuin minä lähetettiin teetä juomaan. Kun hän oli mennyt, kysyi äitini minulta kaikkia huvipäiväni tapauksia ja mitä he olivat puhuneet ja tehneet. Minä kerroin, mitä he olivat sanoneet hänestä; hän nauroi ja sanoi, että he olivat häpeämättömiä veitikoita, jotka lavertelivat joutavia – mutta minä tiesin, että se oli hänen mieleensä. Minä tiesin sen yhtä hyvin, kuin minä tiedän sen nyt. Minä käytin tilaisuutta kysyäkseni, tunsiko hän ketään Sheffieldin Mr. Brooks'ia, mutta hän vastasi: "en"; sitä hän vaan arveli, että tämä luultavasti oli joku veitsi- ja kahvelitehdastelia.
Voinko minä sanoa hänen kasvoistaan – vaikka minulla on syytä muistaa niitä muuttuneina, vaikka minä tiedän ne hävinneiksi – että ne ovat menneet, kun ne ilmestyvät minun eteeni tällä hetkellä yhtä selvästi, kuin mitkä kasvot hyvänsä, jotka valitsen joltakin väkirikkaalta kadulta? Voinko minä sanoa hänen viattomasta ja tyttömäisestä kauneudestaan, että se lakastui eikä ollut enää, kun sen henkäys kohtaa minun poskeani nyt, niinkuin se kohtasi sinä iltana? Voinko minä sanoa, että hän koskaan kävi toisenlaiseksi, kun minun muistini palauttaa hänet näin vaan eloon, ja uskollisempana hänen armaasen nuoruuteensa, kuin minä olen ollut taikka mikään ihminen koskaan on, yhä pitää kiinni siitä, mitä se silloin talletti?
Minä kirjoitan hänestä juuri semmoisena kuin hän oli, kun minä olin mennyt levolle tämän keskustelun jälkeen ja hän tuli sanomaan minulle hyvää yötä. Hän laskeusi leikillisesti polvillensa vuoteeni viereen ja, nojatessaan leukaansa käsiinsä, lausui nauraen:
"Mitä he taas sanoivatkaan, Davy? Kerro minulle uudestaan. Minä en saata uskoa sitä".
"'Tuo lumoava'", minä aloitin.
Äitini pani kätensä huulilleni, estääksensä minua jatkamasta.
"Ei se ollut 'lumoava'", lausui hän nauraen. "Ei suinkaan se voinut olla 'lumoava', Davy. Minä tiedän, ettei se ollut!"
"Oli kyllä. 'Tuo lumoava Mrs. Copperfield'", toistin minä jämeästi. "Ja 'tuo sievä'".
"Ei, ei, ei se ollut sievä. Ei suinkaan 'sievä'", keskeytti äitini, pannen sormensa huulilleni jälleen.
"Oli kyllä. 'Tuo sievä pikku leski'".
"Mitä tyhmiä, häpeämättömiä olentoja!" huudahti äitini, nauraen ja peittäen kasvojansa. "Mitä narreja! Eikö niin? Davy poikani – "
"Mitä, äiti?"
"Älä juttele tätä Peggotylle; hän ehkä suuttuu heille. Minä olen itse kauheasti suuttunut heille, mutta minä soisin mieluisammin, ettei Peggotty tietäisi siitä mitään".
Minä lupasin tietysti; ja me suutelimme toisiamme monta monituista kertaa, ja minä nukuin ennen pitkää sitkeästi.
Minusta näyttää näin kaukaisen ajan takaa, kuin se olisi ollut seuraavana päivänä, kuin Peggotty toi esiin sen hämmästyttävän ja rohkean ehdoituksen, jonka nyt aion mainita; mutta se oli varmaan noin kahta kuukautta myöhemmin.
Me istuimme, niinkuin ennenkin, eräänä iltana (äitini oli tavallisuutta myöden ulkona) yhdessä ja meidän seurassamme sukka, kyynärä-mitta, vahapalanen, ompelurasia, jonka kannessa Saint Paul'in kirkko oli, ja krokotiilikirja, kun Peggotty, katsottuaan minua useita kertoja ja avaten suutansa, niinkuin puhuaksensa, vaikk'ei hän puhunut – jota minä luulin vaan haukottelemiseksi, muutoin olisin melkein säikähtynyt – sanoi mielistellen:
"Mimmoista teistä, Master Davy, olisi, jos tulisitte minun kanssani ja viettäisitte pari viikkoa veljeni luona Yarmouth'issa? Eikö tämä olisi hupaista?"
"Onko veljesi hauska mies, Peggotty?" kysyin minä ennakolta.
"Voi, kuinka hauska mies hän on!" huudahti Peggotty, nostaen ylös käsiänsä. "Lisäksi siellä on meri, ja veneet ja laivat ja kalastajat ja ranta ja Am, jonka kanssa sopii leikitellä – "
Peggotty tarkoitti veljensä, poikaa Ham'ia, joka mainittiin ensimäisessä luvussani; mutta
Skylark = leivonen.
