me varmaankin tulemme viihtymään hyvin yhdessä."
Sitä en epäillyt ollenkaan ja minä pyysin häntä kertomaan enemmän Kapitolinasta.
"Kapitolina? Ooh… se tyttönen on vielä täydellinen lapsi. Kauppiaan tyttö hän oli Wjätkan läänistä… Joutui pois oikealta tolalta… Vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja lopuksi joutui hän sellaiseen taloon, sinä ymmärrät kyllä millaiseen. Minä tulin sinne – katselen, vallanhan tämä on vielä lapsi! Hyvä Jumala, ajattelin, voiko näin olla? Ja minä tutustuin häneen. Hän alkaa itkeä. Minä lohduttelen: Ei mitään, koeta vaan vähän kärsiä vielä. Otan sinut täältä pois – odotahan vaan! Ja kaikki oli minulla jo valmiina, rahat ja kaikki. Silloin äkkiä yllyin juomaan ja vasta Astrakanissa selkisin. Ja sitten jouduin tänne. Joku oli antanut hänelle tietoja minusta ja hän kirjoitti minulle Astrakaniin."
"No entäs sinä, aijotko mennä naimisiin hänen kanssansa?" kysyin häneltä.
"Naimisiin! Mitenkä minä voisin mennä naimisiin! Voiko tällainen juopporatti kelvata sulhaseksi. Ei, ei! Toisin olen tuuminut. Vapautan hänet – ja sen jälkeen saa hän mennä minne haluaa. Hankkii itselleen paikan ja hänestä tulee ehkä vielä ihminen."
"Mutta hänhän kirjoittaa, että haluaa ruveta sinun kanssasi elämään."
"No, se on vaan hänen hullutuksiaan. Kaikki naisväki on samallaista. Kyllä minä naiset hyvin tunnen. Olen yhtä ja toista kokenut heidän kanssansa. Eräskin kauppiaan rouva… rikas! palvelin tallirenkinä eräässä sirkuksessa ja hän huomasi minut. 'Tule', sanoi, 'kuskiksi meille!' Minua sirkus siihen aikaan kyllästytti ja minä suostuinkin lähtemään. No kuinka ollakaan. Hän alkaa mielistellä minua. Usein tuli luokseni. Heillä oli muhkea talo, hevosia, palvelijoita – kuin aateliset elivät. Mies hänellä oli matalanpuoleinen ja lihava, saman mallinen kuin meidän isäntä, mutta itse oli hän solakka, notkea kuin kissa sekä tulinen. Kun hän syleili ja suuteli minun huuliani, niin tuntui aivan kuin hehkuvia hiiliä olisi heitetty sydämeeni. Koko ruumiini alkoi vavista, ja minua alkoi pelottaa. Hän suutelee, suutelee minua ja itkee samalla kertaa… Olkapäät vapisevat suonenvedon tapaisesti. Kysyn häneltä: 'Kuinka on laitasi Veeraseni?' Mutta hän vastaa vaan: 'Sinä olet suuri lapsi, Sasha. Et ymmärrä mitään.' Mainio nainen hän oli… Kyllä hän siinä oli oikeassa, että minä en ymmärrä mitään, itse sen kovin tiedän, että hölmö minä olen. Mitä teen – sitä en ymmärrä. Miten elän – sitä en ajattele!"
Hän vaikeni ja katsahti samalla minuun suuriksi avautunein silmin; niistä kuvastui jotakin pelon, jotakin kysymyksen ja jotakin levottoman tuskan tapaista, joka saattoi hänen kauniit kasvonsa entistä alakuloisemmiksi ja entistä kauniimmiksi.
"No mitenkäs suhteesi kauppiaan rouvaan päättyi?" kysyin häneltä.
"Asia on näetkös sellainen, että minut valtaa aika-ajoittain tuska. Sellainen tuska, sanon sen sinulle, hyvä veli, että aivan mahdotonta on elää silloin. Tuntuu aivan kuin olisin ainoa ihminen koko maailmassa, ei missään elävää olentoa, olen aivan yksin. Kaikki minusta silloin tuntuu vastenmieliseltä – kaikki, kaikki. Ja oma itseni käy minulle taakaksi ja kaikki ihmiset; vaikka kuolisivat joka sorkka – niin en ääntäkään päästäisi, en liikuttaisi jäsentäkään! Sairautta se lienee tällainen minussa. Sen takia minä olen oppinut juomaankin – aikaisemmin en juonut. No niin, tuska valtasi minut nytkin ja minä sanoin hänelle, kauppiaan rouvalle näet: 'Veera Mihailovna, päästä minut menemään, en jaksa enää!' 'Mitä', vastasi hän, 'jokos kyllästyit minuun.' Ja hän alkoi nauraa, ilkeästi nauraa.
"'Ei suinkaan', sanoin, 'en minä ole sinuun kyllästynyt, mutta itse en enää käsitä itseäni'. Aluksi hän ei ymmärtänyt minua, alkoi vaan huutaa ja sättiäkin… Mutta sitten hän ymmärsi. Hänen päänsä vaipui alas ja hän sanoi: 'No mitäs sitten, mene!' – ja alkoi itkeä. Hänen silmänsä olivat niin mustat ja iho tumma; hiukset olivat myöskin mustat ja kiharat. Hän ei ollut kauppiassukua, vaan hän oli virkamiessäädystä… Totta tosiaan… Sääli minun oli häntä, ja minä tunsin vastenmielisyyttä itseäni kohtaan silloin. Minkä tähden olin antanut perään naiselle? – En voi selittää, en ymmärrä itse sitä. No, tietysti oli hänen ikävä mokoman ukkonsa kanssa, joka oli aivan kuin jauhosäkki… Kauvan hän vaan itki, – niin oli tottunut minuun. Minä häntä niin hellästi hyväilin; nostin hänet tavallisesti käsivarrelleni ja tuudittelin siinä. Hän nukkuu, mutta minä vaan istun ja katselen häntä. Nukkuessaan ihminen näyttää niin kauniilta, niin teeskentelemättömältä; hengittää vaan ja hymyilee, siinä kaikki. Toisinaan taasen, – silloin kun elettiin kesähuvilassa – lähdettiin yhdessä ajelemaan – ja koko sielullaan hän rakasti. Saavumme jonnekin metsän nurkkaan, sidomme hevosen kiinni ja itse käymme istumaan vilpoiselle nurmelle. Hän käskee minun paneutumaan pitkälleen, asettaa pääni syliinsä ja lukee minulle jotakin kirjaa. Minä kuuntelen, kuuntelen ja lopuksi nukahdan. Hyviä juttuja hän luki, oikein hyviä. En koskaan unohda erästä kertomusta kuurosta Gerasimista ja hänen lempikoirastansa. Hän, mykkä ukko parka, oli kaikkien ahdistama olento, eikä häntä kukaan muu kuin koiransa rakastanut. Nauravat vaan hänelle ja hän vaan heti paikalla menee koiransa luo. Se oli niin säälittävä kertomus, kovin säälittävä! Se oli tapahtunut orjuuden aikana… Rouva sanookin äkkiä hänelle: 'Mykkä, mene ja hukuta koirasi, se haukkuu niin kauheasti.' Ja mitäpäs muuta neuvoksi, mykkä teki niin. Otti venheen, asetti sinne koiransa ja läksi. Kun tätä paikkaa luettiin, niin minä aina vapisin kovasti. Hyvä Jumala! Tappavat elävältä ihmiseltä hänen ainoan ilonsa maailmassa! Mitä järkeä, mitä oikeutta siinä on! Ah… Se oli kummallinen juttu. Mutta ei sillä hyvä, – juttu oli totta! Sellaisia ihmisiä on olemassa, joilla koko maailma sisältyy johonkin yhteen ainoaan seikkaan, – vaikka nyt esim. koiraan. Miksi juuri koiraan? Sen vuoksi, että ei ole enää ketään muuta, joka rakastaisi sellaista ihmistä, mutta koira rakastaa häntä. Aivan rakkautta vailla oleva ihminen ei voi elää, jotakin hänen täytyy rakastaa, – sitä varten hänelle on sielukin annettu… Paljon hän luki minulle kaikellaisia kertomuksia. Hyvä nainen hän oli… Säälittää häntä nytkin tällä hetkellä. Jos kohtalo et olisi toisin määrännyt, niin enpä olisi lähtenyt pois hänen luotansa, ennen kuin hän itse olisi sitä tahtonut tahi hänen miehensä olisi saanut selvää meidän suhteistamme. Hellä hän oli… Hellä ennen kaikkea. En tarkoita sitä, että hän lahjoitti minulle kaikellaisia, ei, hän oli koko sydämestään hellä. Suudelmia ja kaikkea sellaista piti hänen saada, nainenhan on aina nainen, mutta sitten valtasi hänet välistä sellainen syvä rauha ja hiljaisuus, että oikein oli ihmeellistä kuinka hyvä ihminen hän silloin saattoi olla. Suoraan sydämeen hän silloin katsoi ja hän osasi kertoa kuin äiti. Sellaisina hetkinä minä olin hänen edessään kuin viisivuotias poika. Ja kuitenkin jätin hänet. Tuska tuli – en voinut muuta, jokin vetää aina minua pois, pois, jonnekin. 'Hyvästi, Veera Mihailovna', sanoin, 'anna anteeksi minulle'. 'Hyvästi, Sasha', vastasi hän. Ja ihmeellinen olento – hän paljastaa käsivarteni kyynäspäätä myöten ja puree sitä. Vähällä olin huutaa tuskasta. Kokonaisen lihapalasen hän sillä tavoin irroitti. – Kolme viikkoa sain hoitaa haavaa. Vieläkin on suuri arpi jälellä."
Hän paljasti jättiläismäisen vankan, valkean käsivartensa ja näytti minulle hyväntahtoisesti sekä surullisesti hymyillen arpea. Käsivarren ihossa näkyi selvästi kaksi puolikaarta, joiden kärjet melkein koskettivat toisiansa. Konovalov katseli niitä ja pudisti hymyillen päätänsä.
"Ihmeellinen nainen", sanoi hän, "tämän puraisun hän antoi minulle muistoksi."
Olin jo ennenkin kuullut tämänkaltaisia juttuja. Melkein jokaisella maankiertäjällä on varastossaan kertomus "kauppiaan vaimosta" tahi "jalosukuisesta rouvasta", kun he aikovat kertoa seikkailujaan entisiltä ajoilta. Ja melkein jokaisella näyttää lopuksi tämä "kauppiaan vaimo" ja "ylhäinen nainen" olevan täydellinen mielikuvituksen laatima kuva; samoja kertomuksia kerrotaan nim. loppumattomiin
