Konovalovin kertomuksessa tuntui olevan totuuden leimaa, siinä oli minulle tuntemattomia puolia, kuten – kirjan lukeminen ja "lapsen" nimitys sellaiselle jättiläiselle kuin Konovalov oli.
Mielikuvituksessani olin näkevinäni solakan naisen, joka lepäsi hänen käsivarsillaan nojaten päätään hänen leveätä rintaansa vastaan, – kuva näytti kauniilta ja minä aloin olla yhä enemmän vakuutettu hänen kertomuksensa tosiperäisyydestä. Ja kaiken lopuksi oli se alakuloinen ja pehmeä äänenpaino, jolla hän kertoi muistelmiaan "kauppiaan rouvasta" – aivan erikoinen laadultaan. Tosi kulkuri ei koskaan kerro naisesta eikä mistään muustakaan sellaisella äänellä – hän tahtoo aina näyttää, että maan päällä ei ole sellaista asiaa, jota hän ei uskaltaisi häväistä.
"Minkätähden sinä olet vaiti – luuletko ehkä, että olen ladellut valheita sinulle?" kysyi Konovalov ja hänen äänensä kuulosti jostakin syystä levottomalta. Hän heittäytyi jauhosäkkien päälle makaamaan. Toisessa kädessä oli hänellä teekuppi ja toisella kädellänsä siveli hän hitaasti partaansa.
"Ei, kyllä sinun täytyy uskoa minua. Miksikäs minä valehtelisin? Totta kyllä, hyvä veli, että meidän kaltaiset maankiertäjät ovat hyviä mestareita kertomaan kaiken maailman juttuja. Ja eihän siinä mitään ihmettä ole. Ihminen, jolle elämä ei tarjoa mitään hyvää, ei vahingoittane ketään, jos hän punoo omaksi huviksensa jonkunlaisen jutun ja alkaakin kertoa sitä tositapauksena. Kertoo ja uskoo itsekin, että tosiaankin niin tapahtui, uskoo, ja hänen on hyvä olla. Monet elävät sillä. Eikä sille mitään voi… Mutta minä olen puhunut sinulle totta, sillä tavoin on tapahtunut, kuin olen kertonut. Oliko minun kertomuksessani sitten mitään erikoista? Elää nainen ja hänellä on ikävä olla, mutta ihmiset hänen ympärillänsä ovat kaikki mitättömiä. Totta kyllä, että minä olin vaan halpa kuski, mutta naiselle se on samantekevää, sillä kaikkihan, niin hyvin kuskit, herrat kuin upseeritkin ovat – miehiä… Hänen edessänsä ovat kaikki sikoja – kaikki hakevat yhtä ja samaa. Jokainen koettaa saada paljon ja maksaa vähän. Yksinkertainen ihminen on vielä jonkun verran parempi, omantunnonmukaisempi. No minä olen kovin yksinkertainen… Naiset oivaltavat helposti sen puolen minussa… näkevät, että en loukkaa heitä, s.o. en… mitenkä sen sanoisin… en pilkkaa heitä. Nainen – kun hän tekee syntiä, niin hän ei mitään niin pelkää kuin että hänelle salaa nauretaan. He ovat ujoja miehiä kohtaan. Me otamme osamme ja olemme valmiit vaikka torilla kertomaan urostyöstämme… kas tällä tavoin, kerskumme: olen vetänyt erästä hölmöä nenästä. Naisilla, veli hyvä, turmeltuneimmillakin on enemmän häpyä kuin meillä."
Kuuntelin häntä ja ajattelin: Onkohan mahdollista, että tämä mies on uskollinen itsellensä kertoessaan kaikkea tällaista, joka niin vähän sopii yhteen hänen ulkomuotonsa kanssa.
Mutta hän jatkoi vaan puhettansa suunnaten miettiväiset lapsellisen kirkkaat silmänsä minuun ja minä hämmästyin yhä enemmän ja enemmän häntä kuullessani.
Puut paloivat loppuun uunissa ja kirkkaan hehkuvasta hiilikasasta lankesi leipomon seinälle rusottava hohde, joka vapisi hiljakseen.
Ikkunasta pilkisti sisälle palanen vaaleansinistä taivasta, jossa näkyi kaksi tähteä. Toinen niistä, suuri – loisti kuin jalokivi ja toista, joka oli aivan edellisen läheisyydessä, tuskin saattoi nähdä.
Kului viikko, Konovalov ja minä olimme hyvät ystävät keskenämme.
"Sinä olet myöskin suora poika! Se on hyvä", puheli hän minulle hymyillen sekä taputtaen selkääni leveällä kädellänsä.
Hän teki työtänsä taiteilijan tavoin. Kannatti tosiaankin katsella, kuinka hän käsitteli sadan kilon painoisia taikinamöhkäleitä, vieritti kokoon niitä ja leipoi niitä taivuttaen ruumistansa taikinan ylitse sekä upottaen jättiläismäiset käsivartensa kyynärpäätä myöten kimmoavaan ainejoukkoon, joka aivan voihki hänen kynsissänsä. Ensialussa nähdessäni kuinka nopeasti hän työnsi uuniin uudet leivät, joita minä töintuskin ennätin syytää hänen lapiollensa, pelkäsin, että hän asettaa niitä vahingossa päälletysten, vaan kun hän oli paistanut kolme uunillista, eikä yksikään sadastakolmestakymmenestä muhkean punertavasta ja korkeasta leivästä osoittunut vähimmässäkään määrässä litistyneeksi, niin minä käsitin, että olin joutunut tekemisiin mestarin kanssa, joka oli taiteilija alallansa. Hän rakasti työntekoa, se huvitti häntä. Hän kävi surulliseksi, kun uuni paistoi huonosti tahi kun taikina nousi hitaasti, suuttui ja haukkui isäntää, kun tämä osti hapantuneita jauhoja, ja oli lapsellisen iloinen sekä tyytyväinen, kun leivät tulivat ulos uunista samansuuruisina, korkeaksi kohonneina, tarpeeksi punertavina sekä ohut-, narisevakuorisina. Usein otti hän laipiolta käsiinsä paraiten onnistuneen leivän ja muutellen sitä toisesta kädestä toiseen, jotta ei olisi polttanut näppiänsä, sanoi iloisesti nauraen minulle:
"Katsoppas minkälaisen kaunottaren me olemme yhdessä tehneet…"
Ja minun oli suloista katsella tätä jättiläislasta, joka koko sielullaan kiintyi työhönsä, niin kuin tuleekin tehdä jokaisen ihmisen jokaisessa työssä.
Kerran kysyin häneltä:
"Kuuleppa Sasha, kerrotaan, että sinä laulat hyvin."
"Laulan kyllä… Mutta ainoastaan kun sellainen puuska sattuu tulemaan päälleni – aika-ajoittain. Kun tuska valtaa minut, niin silloin alan myös laulaa. Ja jos alan laulaa – niin tuska alkaa tulla. Parasta on olla vaiti tästä asiasta. älä siitä puhu minulle, se ärsyttää vaan minua. Laulatko sinä? Osaat. Voi sinua senkin veitikkaa. Olisit antanut minun olla rauhassa. Älä vielä rupea laulamaan, odota, kunnes minäkin alotan – vihellä vaikka siksi. Sitten alamme yhdessä. Eikös niin?"
Minä tietysti suostuin ja vihelsin silloin, kun teki mieleni laulaa. Mutta joskus unohdin itseni ja aloin hyräillä taikinaa sekottaessani ja leipiä pyöriellessäni. Konovalov kuunteli minua, hänen huulensa alkoivat epämääräisesti liikkua ja jonkun hetken kuluttua muistutti hän minua lupauksestani. Joskus hän sensijaan äreästi huudahti minulle:
"Lakkaa siinä mölisemästä."
Kerran otin mukaani pienestä kirjavarastostani jonkun kirjasen, ja asetuin lepohetkellä akkunan ääreen lukemaan.
Konovalov nukkui taikinalavitsalla, mutta kääntämieni kirjanlehtien synnyttämä suhina hänen korvien juurella aiheutti, että hän aukaisi silmänsä.
"Mitäs siinä kirjassa sanotaan?"
"Tämä on romaani 'Podliporotsit', jonka eräs Rjeshetnikov on kirjoittanut."
"Voitko lukea ääneen minulle", pyysi hän.
Ja akkunalaudalla istuen aloin minä lukea. Konovalov nousi istualleen lavitsalle ja kuunteli nojaten päätänsä polviani vastaan… Välistä katsahdin häneen kirjan ylitse ja kohtasin hänen suuriksi avautuneet, syvän jännityksen valtaamat silmänsä – sitä näkyä en koskaan unohda. Myöskin hänen suunsa oli puoliksi auki paljastain kaksi riviä tasaisia, valkeita hampaita. Hänen ylöspäin vetäytyneet kulmakarvansa, syvät rypyt korkealla otsalla ja kädet, joilla hän piteli polviansa, lyhyesti sanoen koko hänen liikahtamaton, jännittynyt asentonsa oli omiansa kiihottamaan minua panemaan parhaimman taitoni liikkeelle ja minä koetinkin mahdollisimman selvästi ja elävästi lukea synkkää kertomusta Gysoikasta ja Pilasta.
Lopuksi minä väsyin ja suljin kirjan.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст
