kysymys! Hän on melkein kuuden viikon vanha, ja tänä iltana minä menen sinun kanssasi, oi elämäni, huoneen katolle lukemaan tähdet. Sillä se on onneksi. Hän on syntynyt perjantaipäivänä auringon merkin alla, ja minulle on sanottu, että hän elää kauvemmin kuin kumpikaan meistä ja tulee rikkaaksi. Voimmeko toivoa enempää, kulta?"
"Emme voi. Mennään ylös katolle ja sinä luet tähtiä – mutta ainoastaan muutamia, sillä taivas on paksussa pilvessä."
"Talvisateet ovat myöhäsiä ja ne tulevat ehkä sopimattomaan aikaan. Joudu ennenkuin kaikki tähdet peittyvät. Minä olen koristanut itseni kauneimmilla jalokivilläni."
"Sinä olet unohtanut parhaimman."
"Ah! meidän yhteisen. Hän tulee myös. Hän ei vielä milloinkaan ole nähnyt taivasta."
Ameera astui kapeille portaille, jotka veivät katolle. Lapsi lepäsi tyynenä ja räpäyttämättä silmiään hänen oikealla käsivarrellaan puettuna kalliisen hopeapaltteiseen muslimiin ja pieni myssy päässä. Ameera oli pukeutunut kaikkiin kalleuksiinsa. Timanttinappi, joka vastaa länsimaiden mushia, se kun näet kiinnittää huomion sierainten kaarevuuteen, kultainen otsakoristus, jota kaunistaa himmeät smaragdit ja täplikkäät rubiinit, raskas kultavanne, jota ei kaulaan kiinnittänyt muut pidäkkeet kuin puhtaan metallin nuorteus, ja helisevät hopearenkaat, jotka riippuivat pitkän matkaa alapuolella hänen ruusuisia nilkkojaan. Hän oli puettu vaalean vihreään muslimiin, kuten islamin tytär ainakin, olkapäästä kyynäsvarteen ja kyynäsvarresta ranteesen oli joukko hopeasia rannerenkaita, sidotut yhteen silkkilangoilla, rannetta koristi hennot lasirenkaat, jotka todistivat kuinka pehmeän kätösen yli ne olivat vedetyt, ja erittäin paksu kultanen rannerengas, joka ei ollenkaan kuulunut tämän maan koristuksiin, vaan jonka hän oli saanut lahjaksi Holdenilta, ja jota kiinnitti taidokas eurooppalainen lukko, huvitti häntä erinomaisen paljon.
He istahtivat katon matalan valkosen kaiteen luo katsellen kaupunkia ja sen valkeita.
"Nuo tuolla alhaalla ovat onnellisia", sanoi Ameera. "Mutta minä en usko että he ovat niin onnellisia kuin me. Enkä minä usko että valkoset mem-logit ovat niin onnellisia. Vai mitä?"
"Minä tiedän että he eivät ole."
"Mistä sinä sen tiedät?"
"He antavat lapsensa imettäjien hoidettavaksi."
"Sitä minä en ole milloinkaan nähnyt", sanoi Ameera huoahtaen, "enkä minä tahtoisikaan nähdä sitä, Ahi!" – hän nojasi päänsä Holdenin olkapäähän – "minä olen lukenut neljäkymmentä tähteä ja nyt minua väsyttää. Katsoppas lasta, sinä minun elämäni rakkaus, hän lukee myöskin."
Lapsi katseli silmät pyöreinä pimeätä taivasta. Ameera pani hänet
Holdenin syliin ja poika makasi siinä itkemättä.
"Miksi me häntä nimitämme keskenämme?" sanoi Ameera. "Katso! Väsyttääkö sinua katseleminen? Hänellä on vallan sinun silmäsi! Mutta suu – "
"Se on sinun, oma armaani. Kuka sen tietäisi paremmin kuin minä?"
"Se on semmoinen supukka suukkonen. Oi niin pienonen! Ja kuitenkin se huulillaan pitää koko minun sydämeni. Anna hänet jo minulle. Hän on jo ollut kovin kauvan minusta erillään."
"Ei, anna hänen olla vielä, eihän hän vielä itke."
"Kun hän itkee, niin sitten sinä annat hänet pois, niinkö? Millainen miesmäinen mies sinä olet! Kun hän itkee on hän vaan kahta kalliimpi minusta. Mutta, minun elämäni, minkä pikku nimen me annamme hänelle?"
Tuo pieni olento lepäsi vallan Holdenin polvella. Se oli niin kovin avuton ja pehmeän pehmeä. Hän uskalsi tuskin hengittää, ettei musertaisi sitä. Vihreä aljo papukaija, jota pidetään jonkunmoisena suojelushenkenä useimmissa intialaisperheissä, liikahti orrellaan ja räpytteli uneliaisesti siivillään.
"Tuossa on vastaus", sanoi Holden. "Mian Mittu on puhunut. Hän on oleva kuin papukaija. Kun hän kasvaa suureksi, hän puhuu paljon ja juoksentelee ympäri. Mian Mittu merkitsee papukaijaa sinun – mahomettilais-kielellä, eikö niin?"
"Miksi me menemme niin kauvas?" sanoi Ameera tuskastuneesti. "Anna hänelle joku englantilainen nimi – mutta ei sentään vallan englantilainen. Sillä hän on minun."
"Olkoon hänen nimensä sitten Tota, sillä se on vallan englantilaisen nimen kaltainen."
"Niin, Tota! ja se on myöskin papukaijan nimi. Suo minulle anteeksi, minun herrani, mitä äsken sanoin, mutta se on varmaa, että hän on liian pieni kestämään niin mahtavaa nimeä kuin Mian Mittu. Hän olkoon Tota – meidän oma Tota. Kuuletko sinä pienonen? Pikku armas, Tota on sinun nimesi."
Hän siveli lapsen poskea ja tämä herättyään rupesi inisemään niin että Holdenin piti antaa hänet Ameeralle, joka viihdytti hänet tuolla ihmeellisellä laululla "Aré koko, Ja ré koko!" se on:
Pois varis, pois pois!
Päästä lasta nukkumaan,
Luumut kasvaa varvikossa
Maksaa pennin vaan,
Naula maksaa pennin vaan,
Baba, – pennin vaan.
Sittenkun Tota oli moneen kertaan saanut kuulla noiden luumujen hinnan, kyyristyi hän kokoon ja nukkui. Molemmat lihavat Valkoset mullit pihassa märehtivät verkalleen iltaruokaansa, vanha Pir Khan oli istua kyykistynyt Holdenin hevosen eteen, poliisisapeli polvillaan, ja veteli hitaasti paksua vesipiippua, joka kurnutti kuin sammakko ojassa. Ameeran äiti kehräsi alemmalla verannalla ja puuovi oli lukittu ja pönkitetty. Kaupungin humusta kuului hääjoukon soitto katolle ja parvi lentäviä lintuja himmensi hetkisen kuun pintaa.
"Minä olen rukoillut", sanoi Ameera pitkän vaitiolon jälkeen, poski käden nojassa – "minä olen rukoillut kahta asiaa. Ensiksikin, että minä saisin kuolla sinun sijastasi, jos sinun kuolemasi on määrätty, ja toiseksi, että minä saisin kuolla tämän lapsen sijasta. Minä olen rukoillut profeettaa ja Beebee Miriamia. [Neitsyt Maaria.] Luuletko sinä, että jompikumpi heistä kuulee rukoukseni?"
"Kuka ei kuulisi pienintäkin sanaa sinun huuliltasi?"
"Minä pyysin vakavata vastausta ja sinä vastaat vaan imarrellen.
Kuullaanko minun rukoukseni?"
"Mistä minä voin sen tietää. Jumala on hyvin hyvä."
"Siitä minä en ole varma. Kuuleppas nyt. Jos minä kuolen taikka jos lapsi kuolee, mikä sinun kohtaloksesi tulee? Sinä, joka jäät elämään, palajat ylpeiden Valkosten mem-logien luo, sillä vertaiset pyrkivät vertaistensa luo."
"Ei aina."
"Niin, naiset tosin eivät. Mutta miesten laita on toinen. Kerran, myöhemmin, sinä palaat oman kansasi luo. Sen minä voisin kärsiä, sillä minä olen silloin kuollut. Mutta itse kuolemassakin sinä joudut minusta erillesi outoon paikkaan ja paratiisiin, jota minä en tunne."
"Paratiisiinkohan?"
"Tietysti, sillä mikä Jumala soisi sinulle pahaa? Mutta me kaksi – lapsi ja minä – joudumme muuanne, ja me emme voi tulla sinun luoksesi, etkä sinä meidän luo. Menneinä aikoina, ennenkuin lapsi oli syntynyt, minä en ajatellut niitä asioita, mutta nyt ne ovat aina mielessäni. Se on hyvin ankaraa puhetta."
"Kaikki
