Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista. Rudyard Kipling
Чтение книги онлайн.
Читать онлайн книгу Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista - Rudyard Kipling страница 7
Sielu palasi takasin vähäksi aikaa ja huulet liikkuivat. Holden kumartui alas kuuntelemaan. "Älä ota mitään minusta", sanoi Ameera. "Älä ota mitään hivuksia minun päästäni. Hän pakoittaisi sinut polttamaan ne sitten myöhemmin. Sen liekin minä tuntisin. Lähemmä! Tule lähemmäksi! Muista vaan, että minä olin sinun ja synnytin sinulle pojan. Vaikka sinä huomenna naisit valkosen naisen, on sinulta ainaiseksi otettu pois tuo ilo puristaa syliisi esikoista poikaasi. Muista minua kun sinun poikasi on syntynyt – tuo poika, joka on kantava sinun nimeäsi kaikkien kuullen. Hänen onnettomuutensa tulkoon minun päälleni. Minä tunnustan – minä tunnustan" – huulet henkäsivät loppusanat hänen korvaansa – "ettei ole muuta jumalaa kuin – sinä armas."
Sitten hän kuoli. Holden istui hiljaa ja kaikki hänen ajatuksensa olivat hyytyneet, kunnes hän kuuli Ameeran äidin nostavan uudinta.
"Onko hän kuollut, sahib?"
"Hän on kuollut."
"Silloin minun pitää murehtia, ja sitten minä otan tämän talon huonekalut huostaani; sillä ne tulevat olemaan minun. Eihän sahib tahdo sitä kieltää. Sehän on niin vähän, niin kovin vähän, sahib, ja minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin maata mukavasti."
"Jumalan tähden, ole vaiti nyt! Mene valittamaan jonnekin, jossa minä en voi sinua kuulla."
"Sahib, hän on haudattava neljän tunnin kuluessa."
"Minä tunnen tavat. Minä menen ennenkuin hänet viedään pois. Se seikka on sinun vallassasi. Pidä huolta, että vuode – jolla – jolla – hän lepää – "
"Ahaa! Tuo kaunis punanen sohva. Minä olen jo kauvan toivonut – "
"Että vuode jätetään koskematta minua varten. Kaikki muu koko talossa on sinun. Vuokraa rattaat, ota kaikki ja mene pois ja korjaa ennen auringon nousua kaikki tyyni paitsi sen, mitä minä olen käskenyt mulle säästämään."
"Minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin viipyä täällä edes murehtimispäivät, ja nyt on sadekin juuri alkanut. Minnekä minä menen?"
"Mitä se minua liikuttaa? Minun käskyni on että sinä menet. Huonekalut ovat tuhannen rupeen arvoiset ja minun lähettilääni tuo sinulle sata rupeeta tänä iltana."
"Se on kovin vähän. Ajattele rattaiden vuokraa."
"Sinä et saa mitään ollenkaan ellet nyt lähde ja joutuun! Oi vaimo, mene tiehesi ja jätä minut kuolleeni luo!"
Äiti mennä laahusti alas rappusia ja huolissaan että vaan saisi huonekalut haltuunsa, unohti valittaa. Holden jäi Ameeran luo ja sade tulvaili katolle. Hän ei voinut ajatella yhtäjaksoisesti tuon melun tähden, vaikka hän kyllä koetti. Sitten neljä lakanoihin verhottua, aaveen tapaista olentoa hiipi yksitellen huoneesen ja tirkistelivät häntä huntujensa läpi. Ne olivat kuolleen pesijöitä. Holden läksi huoneesta ja meni hevosensa luo. Hän oli saapunut tänne kuolettavassa, tukahduttavassa helteessä kahlaten nilkankorkuisessa tomussa. Nyt hän löysi pihan sateen valamana lammikkona täynnä sammakoita; keltanen puro tulvaili portin alitse ja vinkuva tuuli ajoi sadenuolet rakeitten tapaan multavalleja vastaan. Pir Khan värisi pienessä kojussaan portin luona, ja hevonen polki levottomana vedessä.
"Minulle on kerrottu sahibin käsky", sanoi Pir Khan. "Se on hyvä. Tämä talo on nyt autio. Minä menen myöskin, sillä minun apinanaamani muistuttaisi vaan siitä, mikä on ollut. Mitä sohvaan tulee, tuon minä sen aamulla sinun taloosi. Mutta muista, sahib, se on oleva sinulle kuin puukko, jota väännetään vereksessä haavassa. Minä lähden toivioretkelle, enkä tahdo mitään rahaa. Minä olen lihonut armollisen herrani turvissa, jonka suru on minun suruni. Viimeisen kerran minä pidän suitsia sinulle."
Hän kosketti Holdenin jalkaa molemmilla käsillään ja hevonen juosta karahutti tielle, jossa kahisevat bamburuo'ot tavottelivat taivasta ja kaikki sammakot kurnuttivat. Holden ei voinut sateelta mitään nähdä. Hän peitti silmänsä käsillään ja mumisi: "Voi, sinä peto! Sinä petomainen peto!"
Uutinen hänen surustaan oli jo tunnettu hänen asunnossaan. Hän saattoi sen huomata isäntänsä silmissä, kun Ahmed Khan kantoi sisään hänen ruokansa ja ensi kerran elämässään laski kätensä Holdenin olkapäälle sanoen: "Syö, sahib, syö. Ruoka on hyvää surussa. Olen minäkin kokenut semmoista. Mutta varjot syntyvät ja katoavat, sahib. Varjot syntyvät ja katoavat. Tässä on keitetyitä munia."
Holden ei voinut syödä eikä nukkua. Taivas lähetti alas kahdeksan tuumaa sadetta sinä yönä, pesten maan puhtaaksi. Vesi repi alas valleja, turmeli tiet ja aukoi matalat haudat muhamettilaisella hautausmaalla. Koko seuraavan päivän satoi ja Holden istui hiljaa kotonaan ajatellen suruaan. Kolmannen päivän aamuna sai hän sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan seuraavaa: "Ricketts, Myndonie. Kuolemaisillaan. Holden. Ylennetty. Heti." Silloin hän ajatteli, että ennenkuin hän lähtee, tahtoisi hän nähdä tuon talon, jossa hän oli ollut herra ja hallitsija. Ilma selkisi hiukan. Pahanhajuinen maa höyrysi ja Holden oli kiireestä kantapäihin saakka punanen pistävästä kuumuudesta, jonka tukehduttava kosteus synnytti.
Hän huomasi että sade oli repinyt alas mullasta rakennetut portin tolpat ja tuo raskas puuovi, joka oli hänen maailmaansa suojannut, riippui retkallaan yhdestä saranasta. Pihalla kasvoi kolmen tuuman korkuista ruohoa; Pir Khanin maja oli tyhjä ja turvonneet katto-oljet riippuivat kattolautojen välissä. Harmaa orava oli ottanut haltuunsa verannan, ikäänkuin talo olisi ollut autiona kolmekymmentä vuotta, eikä vaan kolme päivää. Ameeran äiti oli vienyt pois kaikki paitsi muutamia homeisia niinimattoja. Pienten skorpioonien rapsuttaminen, kun ne juosta vilistivät lattian poikki, oli ainoa ääni koko talossa. Ameeran huone ja tuo toinen huone, jossa Tota oli asunut, oli paksussa homeessa; ahtaat portaat, jotka johtivat katolle, olivat raitaiset ja täplikkäät sateen tuomasta mudasta. Holden näki kaiken tämän, tuli ulos taas ja tapasi tiellä hyyri-isäntänsä Durga Dass'in – majesteetillisena, ystävällisenä, puettuna Valkoseen musliiniin ja ajaen yksin istuttavissa kääseissä. Hän tuli katsomaan taloaan, nähdäkseen kuinka katot kestivät ensimmäisen sateen hyökkäystä.
"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että te ette enää tule vuokraamaan tätä taloa, sahib?"
"Mitä te aiotte tehdä sillä?"
"Minä ehkä vuokraan sen pois uudelleen."
"Silloin minä tahdon pitää sen kunnes tulen takasin."
Durga Dass oli vaiti hetkisen. "Älkää huoliko siitä, sahib", sanoi hän. "Kun minä olin nuori mies, niin minäkin – Mutta nyt minä olen porvariston jäsen. Hohhoo! Ei. Kun linnut ovat lentäneet pois, mitä silloin enää pesällä tekee? Minä annan repiä sen alas; aina minä hirsistä jonkun hinnan saan. Se on revittävä alas ja maistraatti rakennuttakoon kadun sen poikki paloportaista kaupungin muuriin, kuten he tahtovat. Niin ettei kukaan voi tietää, millä paikalla tämä talo on seissyt."
Hänen oma aviovaimonsa
Shakespeare sanoo jotain toukista (vai oliko se jättiläisistä taikka kovakuoriaisista), että ne nousevat sitä vastaan, joka niiden päälle tallaa liian raskaasti. Varminta on ettei rupea ollenkaan polkemaan toukkia – ei edes viimeksi kotimaasta tullutta nuorinta luutnanttia, jonka napit tuskin vielä ovat silkkipaperista päästetyt ja jolla on mehevän englantilaisen lihan puna poskilla. Tässä kertomuksessa puhutaan toukasta, joka rupesi kiemurtelemaan. Lyhyyden vuoksi nimitämme Henry Augustus Ramsay Faizannea "Toukaksi", vaikka hän oikeastaan oli erittäin sievä poika, jolla ei ollut haiventakaan kasvoissa, ja joka vyötäisiltään oli hoikka kuin tyttönen, kun hän tuli toiseen Shikarrien jääkäri rykmenttiin,