hänet reilingin yli kuperan päätesiltaman sileälle reunalle. Sitten kohosi sumusta esiin matala, harmaa ukkoaalto, tarttui Harveyta käsipuolesta, jos niin voi sanoa, ja vetäisi hänet mukanaan pois suojanpuolelle; vihreä vaippa kääriytyi hänen ympärilleen ja hän vaipui hiljaa uneen.
Hänet herätti siitä päivällistorven ääni, samanlainen, kuin hän oli kuullut eräässä Adirondacksin kesäkoulussa, jossa hän kerran oli käynyt. Hitaasti hän muisti olevansa Harvey Cheyne, hukkuneena ja kuolleena keskellä valtamerta, mutta hän oli liian heikko ajatellakseen sen pitemmälle. Outo haju täytti hänen sieraimensa; hän tunsi kosteaa ja niljakasta kylmyyttä pitkin selkäpiitänsä ja hänen suunsa oli täynnä suolaista vettä. Silmänsä avattuaan hän huomasi yhä olevansa meren pinnalla, sillä se kohoili hänen ympärillään hopeanhohtoisina kumpuina, ja hän makasi tuoreella kalakasalla, suoraan edessään siniseen villapaitaan puettu leveä miehen selkä.
"Ei se hyödytä", ajatteli poika. "Minä olen kuollut, se on varma, ja tuo on vain viemässä minua pois."
Hän oihkaisi, ja olento käänsi päätään, niin että Harvey saattoi nähdä kaksi pientä kultarengasta kiharan, mustan tukan puoleksi peittäminä.
"Ahaa! Sinä voida aika hyvin nyt?" virkkoi olento. "Makaa hiljaa niin; vene paremmin kohdallaan."
Äkillisellä aironvedolla hän kiskaisi liipottelevan veneen keulan vaahdottoman laineen laelle, joka kohotti sen kahdenkymmenen jalan korkeuteen, solauttaakseen sen heti taas lasimaiseen kuoppaan toiselle puolelle. Mutta tämä kukkuloilla kiipeileminen ei keskeyttänyt sinijakun juttelua. "Mainio hyvä asia, että minä otta sinut kiinni. Aa, mitä? Parempi hyvä asia, että sinun laiva ei otta minu. Kuinka sinä tulla putosi ulos?"
"Minä olin sairas", sanoi Harvey, "enkä voinut sille mitään."
"Juuri parahiksi minä puhallan torvi, ja sinun laiva se syrjä vähän. Sitten minä nähdä kun sinä tulla kaikki alas. Aa, mitä? Minä ajattele että sinä mennä palasiksi propellissa, mutta sinä ajella – ajella minun tykö, ja minä saa sinusta iso kala; niin että sinä et kuolla tämä kerta."
"Missä minä olen?" kysyi Harvey, jonka mielestä hänen hengissä säilymisensä ei ollut erityisen varma siinä missä hän makasi.
"Sinä olla minun kanssa veneessä – Manuel minun nimi, ja minä tulla kuunarista 'Täällä Ollaan', Gloucester. Minä asu Gloucester. Kohta me saa illallinen. Aa mitä?"
Näytti siltä kuin hänellä olisi ollut kaksi paria käsiä ja pää harkkoraudasta, sillä hän ei tyytynyt ainoastaan puhaltamaan suureen merisimpukan kuoreen, vaan hän nousi sitä tehdessään seisomaan, vaappuen latteapohjaisen veneen heilunnan mukaan, ja lähetti käreän, räikeän merkkihuudon sumun läpi. Kuinka kauan tätä huvia kesti, sitä ei Harvey osannut sanoa, sillä hän painautui takaisin veneen pohjalle kauhistuksissaan vaahtopäisten aaltojen vyörynnästä. Hän oli kuitenkin kuulevinaan pyssyn pauketta ja torven toitotusta ja huutelua. Jokin venettä suurempi, mutta yhtä levottomasti liikehtivä esine ilmestyi näkyviin veneen sivulta. Useampia ääniä oli puheessa yhtaikaa, ja hänet laskettiin pimeään, keinuvaan komeroon, missä öljykangasvaatteisiin puetut miehet juottivat hänelle jotain kuumaa ja riisuivat hänet vaatteista. Sitten hän vaipui uneen.
Herättyään hän jäi makaamaan ja odottamaan höyrylaivan aamiaiskellon ensi soittoa, kummastellen, miksi hänen loistohyttinsä oli käynyt niin pieneksi. Kääntyessään ympäri hän huomasi olevansa kapeassa, kolmikulmaisessa komerossa, jota valaisi paksuun poikkihirteen ripustettu lamppu. Hänen kätensä ulottuvissa oli kolmikulmainen pöytä, joka ulottui keulan kulmasta etumastoon. Peräpuolella komeroa, käyttämisestä kuluneen kamiinin takana, istui jokseenkin hänen ikäisensä poika, jolla oli leveät, punakat kasvot ja ystävällisesti vilkuttavat, harmaat silmät. Hänellä oli yllään sininen villajakku ja pitkävartiset kautsusaappaat. Useampia pareja samanlaisia jalkineita, vanha lakki ja joitakin lopen kuluneita villasukkia lojui lattialla, ja mustia ja keltaisia öljytakkeja heilui edestakaisin makuukojujen kupeilla. Paikka oli tupaten täynnä hajuja, öljytakeilla oli oma omituinen, tahmea hajunsa, joka oli jonkinlaisena taustana paistetun kalan, käristetyn rasvan, maalin, pippurin ja huonon tupakan hajuille; nämät taas sulki syliinsä kaikkivallitseva laivan ja suolaisen veden haju. Harvey tunsi vastenmielisyyttä huomatessaan, ettei hänen vuoteessaan ollut lakanoita. Hän makasi likaisella, muhkuraisella ja nystyräisellä patjalla. Eikä aluksen liikuntokaan ollut höyrylaivan kaltaista. Se ei soljunut eikä vaappunut, vaan pikemminkin vääntelehti ja riuhtoi järjettömällä, tarkotuksettomalla tavalla, niinkuin köyteen sidottu varsa. Veden solinaa kuului hänen korvansa juuresta, ja parrut natisivat ja kirahtelivat hänen ympärillään. Kaikki tämä sai hänet päästämään syvän, toivottoman huokauksen ja ajattelemaan äitiään.
"Tuntuuko paremmalta?" kysyi poika irvistäen. "Haluttaako kahvia?"
Hän toi täyden läkkikupin ja makeutti sitä sokerisiirapilla.
"Eikö ole maitoa?" sanoi Harvey, katsellen ympärilleen kaksinkertaisiin kojuriveihin ikäänkuin olisi odottanut löytävänsä sieltä lehmän.
"Ei ole", sanoi poika. "Eikä taideta sitä saadakaan ennenkuin syyskuun keskipaikkeilla. Ei tämä ole huonoa kahvia. Se on minun keittämääni."
Harvey joi äänettömänä, ja poika ojensi hänelle lautasellisen paistettua sianlihaa, jota hän söi ahmimalla.
"Minä olen kuivannut sinun vaatteesi. Ovat ne tainneet vähän rypistyä", sanoi poika. "Ne eivät ole juuri meidän tyyliämme yksikään. Käännyhän vähän ympäri että nähdään oletko loukkaantunut jotenkin."
Harvey kääntyi ja ojentelihe, muttei voinut todeta minkäänlaista vammaa.
"Sepä on hyvä", sanoi poika hyvillään. "Pane nyt päällesi ja mene kannelle. Isä tahtoo puhutella sinua. Minä olen hänen poikansa – Daniksi ne minua kutsuvat – ja minä olen kokin apulainen ja teen kaikkea muutakin, mikä on liian halpaa miehille. Meillä ei ole täällä muuta poikaa kuin minä, sitten kun Otto meni yli laidan – ja hän ei ollutkaan kuin hollantilainen ja lisäksi kahdenkymmenen vuoden vanha. Mitenkä sinä putosit laivasta tällaisella tyvenellä?"
"Ei se ollut tyven", sanoi Harvey nyrpeästi. "Oli myrsky, ja minä olin merikipeä. Minä varmaan vierähdin reilingin yli."
"Kyllähän eilen ja viime yönä sievoisesti puhalteli", sanoi poika, "mutta jos pidät sellaista myrskynä, niin – " Hän vihelsi. "Kyllä tulet tietämään enemmän ennenkuin ollaan täältä irti. Mutta joudu nyt! Isä odottaa."
Samoinkuin moni muu surkuteltava nuori olento, ei Harvey ollut koko elämänsä aikana saanut ottaa vastaan suoranaista käskyä – ei ainakaan ilman pitkiä ja toisinaan kyynelten säestämiä selityksiä tottelemisen eduista ja vaatimuksen syistä. Rouva Cheyne pelkäsi alinomaa pahottavansa hänen mieltään, ja ehkä juuri siitä johtui, että hänen omat hermonsa olivat äärimmilleen rasittuneet. Harvey ei käsittänyt, minkätähden hänen olisi kiirehdittävä kenenkään mieltä noudattaakseen, ja hän sanoikin sen suoraan. "Isäsi voi tulla tänne, jos hän niin hartaasti haluaa puhua kanssani. Minä tahdon että hän vie minut Newyorkiin viipymättä. Hänen kannattaa kyllä se tehdä."
Danin silmät suurenivat, kun tämän sutkauksen oikea sisällys selvisi hänelle. "Kuulehan, isä", huusi hän ylös kanssin luukusta, "hän sanoo että sinä voit pistäytyä alas ja puhutella häntä, jos sitä niin hartaasti haluat. Kuuletko, isä?"
Vastaus tuli syvimmällä äänellä mitä Harvey oli koskaan kuullut lähtevän ihmisen rinnasta: "Ole kujeilematta, Dan, ja lähetä hänet tänne."
Dan
