paikoillesi, moukka."
Kun Morgan oli astella nytkytellyt entiselle paikalleen, kuiskasi Silver minulle hyvin tutunomaisesti, aivan kuin mielistellen:
"Hän on perin rehti mies, tuo Tom Morgan – älyä vain ei ole liiaksi. – Niin, se Musta Koira!" jatkoi hän sitten kovaan ääneen. "Se nimi on minulle aivan outo, kerrassaan outo. Mutta sittenkin minä vähän kuin muistelen, että minä olen – niin olenhan minä nähnyt sen roiston. Hän on käynyt täällä, nyt muistankin, erään sokean kerjäläisen seurassa."
"Oikein muistatte, aivan varmaan", sanoin minä. "Minä tunnen senkin miehen. Hänen nimensä oli Pew."
"Niin olikin!" Silver huudahti aivan haltioissaan. "Pew! Se oli hänen nimensä ihka varmaan. Roiston perikuvalta näytti! Jos nyt saamme kiinni tuon Mustan Koiran, niin kapteeni Trelawney saa kuulla uutisia! Ben on hyvä juoksija, harvat merimiehet hänet juoksussa voittavat. Tuhat tulimmaista, hänen pitäisi saada mies kiinni, vaikka kintut katkeis! Vai puhui se kurittamisesta! Minä hänet kuritan!"
Näin puhuessaan hän koko ajan hyppeli sauvansa varassa lattialla, löi kämmenensä pöytään ja näytteli niin luonnollisesti vihastunutta, että Old Baileyn tuomari ja Bow Streetin salapoliisikin olisi häntä uskonut. Vanhat epäluuloni olivat heränneet eloon, tavatessani Mustan Koiran "Tähystäjässä", ja minä pidin kokkia tarkasti silmällä. Mutta hän oli minulle liian ovela, ja kun miehet hengästyneinä palasivat ja kertoivat, että he olivat väkijoukossa häipyneet karkurin jäliltä ja että heitä oli epäilty varkaiksi, niin minä olin valmis vaikka vannomaan, että Pitkä John Silver oli viaton.
"Kas niin, Hawkins", virkkoi hän, "nyt minä olen kauniisti kiikissä. Mitä nyt kapteeni Trelawney ajattelee, Tuo kirottu hollantilainen istui minun omassa huoneessani ja joi minun rommiani! Sinä tulet ja sanot minulle totuuden vasten naamaa, ja minä sallin hänen näyttää meille kaikille köyden päätä aivan nenäni edessä! Kuule, Hawkins, sinun täytyy puolustaa minua kapteenin edessä. Sinä olet vain poikanen, mutta nokkela poikanen. Näin sen jo sisään astuessasi. Sanos nyt mitä minä, puujalalla kompuroiva, olisin voinut tehdä? Siihen aikaan kun olin yliperämies, minä olisin hypännyt hänen rinnalleen, ottanut hänet näiden kahden kämmenen väliin ja höyhentänyt, höyhentänyt niin että – mutta nyt – "
Samassa hän vaikeni ja hänen leukansa vaipui alaspäin aivan kuin olisi hänelle jotain mieleen juolahtanut.
"Maksu?" hän huudahti. "Kolme annosta rommia! totta totisesti, kautta puukoipeni, enkö aivan unhottanutkin maksuani!"
Ja heittäytyen penkille hän herkesi nauramaan niin että kyyneleet silmissä kiilsivät. Minuunkin tarttui hänen iloisuutensa ja me nauroimme kilpaa, niin että huone kaikuna vastasi.
"Olenpa minä oikea vanha merikoira", hän viimein puhui poskiaan kuivaillen. "Sinä ja minä sopisimme erinomaisen hyvin yhteen, Hawkins, sillä varmaan minua luultaisiin laivapojaksi. Mutta nyt, valmistautukaamme matkalle. Tämä ei käy päinsä. Velvollisuus on velvollisuus, miehet. Minä panen päähäni vanhan höyhenniekka-hattuni ja tulen kerallasi kapteeni Trelawneyn luo antamaan tästä asiasta selityksen. Muista näet, nuori Hawkins, että asia on vakava, etkä sinä enkä minä pääse siitä, luullakseni, kunnialla. Ei kumpikaan meistä ollut kylliksi nokkela. Mutta tuhat tulimmaista, miten sukkelasti minä sentään pääsin rahoistani!"
Hän rupesi uudelleen nauramaan ja niin sydämellisesti, että vaikka minusta tuossa ei ollutkaan mitään sukkelaa, niin yhdyin vastoin tahtoanikin hänen iloonsa.
Lyhyellä taipaleellamme pitkin laivarantaa hän oli mitä hauskin seuratoveri, sillä hän kertoili minulle kaikista laivoista, joiden ohi kuljimme, niiden taklauksesta, kantavuudesta ja kansallisuudesta, selitteli töitä, joita kullakin tehtiin – miten muuan purki, toinen lastasi ja kolmas valmistautui lähtemään merelle. Tuon tuostakin hän kertoi minulle pieniä juttuja laivoista ja miehistä tai toisteli jotakin erikoista meritermiä kunnes opin sen perinpohjin. Minä aloin ymmärtää, että hän oli mitä parhain matruusi.
Kun saavuimme ravintolaan, istuivat tohtori Livesey ja junkkari yhdessä lopettelemassa olutnelikkoa ja käristettyjä voileipiä, jotka he olivat tilanneet ennenkuin lähtisivät kuunariaan tarkastamaan.
Pitkä John kertoi tapahtuman sangen lennokkaasti ja tarkalleen totuudenmukaisesti. "Niinhän se oli vai mitä, Hawkins?" kysäsi hän vähän väliä, ja minä en voinut muuta kuin vahvistaa hänen sanansa tosiksi.
Molemmat herrat valittivat, että Musta Koira oli päässyt pakoon; mutta kaikki me olimme yksimielisiä siitä, että asialle ei enää mitään mahtanut, ja saatuaan osakseen muutamia tunnustuksen sanoja Pitkä John tarttui kainalosauvaansa ja poistui.
"Kaikki miehet laivalle kello neljäksi iltapäivällä", huusi junkkari hänen jälkeensä.
"Ymmärrän, herra", vastasi kokki käytävästä.
"Tiedätkös mitä, junkkari", virkkoi tohtori Livesey, "minä en yleensä luota paljon keksintöihisi; mutta sen minä sanon, että John Silver miellyttää minua."
"Se mies on oikea onnen löytö", vakuutti junkkari.
"Jim saa kai tulla kerallamme laivaan, vai mitä?"
"Tietysti", junkkari vastasi. "Ota hattusi, Hawkins, niin lähdemme katselemaan laivaa."
9 Luku.
Ruuti ja aseet
Hispaniola lepäili vähän ulompana ankkurissa, ja me sousimme useiden laivojen keulakoristeiden alitse ja ympäri, ja niiden kettingit kolisivat toisinaan venheemme alla toisinaan taas päämme päällä. Viimein kuitenkin pääsimme laivan kupeelle, ja kannelle noustessa meidät otti tervehtien vastaan perämies, Arrow, vanha, kierosilmäinen ruskettunut merimies, renkaat korvissa. Hän ja junkkari olivat perin hyviä ystävyksiä, mutta pian huomasin, että kapteenin ja Trelawneyn välit eivät olleet yhtä hyvät.
Viimeksimainittu oli tuikeannäköinen mies ja hän näytti olevan tyytymätön laivamme koko järjestykseen. Pian saimmekin tietää syyn siihen, sillä tuskin olimme päässeet kajuuttaan, kun muuan matruusi tuli sinne perästämme.
"Kapteeni Smollett, herra, tahtoo puhutella teitä", sanoi hän.
"Olen aina valmis kapteenin puhuteltavaksi. Käske hänet sisään", sanoi junkkari.
Kapteeni, joka oli seurannut sanantuojan kintereillä, astui samassa sisään ja sulki oven.
"No, kapteeni Smollett, mitä teillä on sanottavana, kaikki on hyvin, toivoakseni – kaikki kunnossa ja merikelpoisena?"
"Parasta kai on, herra", kapteeni vastasi, "puhua peittelemättä, vaikka sanani voivatkin pahoittaa mieltänne. Minua ei miellytä tämä matka, minua ei miellytä miehistö, eikä minua miellytä perämieheni. Siinä kaikki kaunistelematta."
"Ehkä teitä, herrani, ei laivakaan miellytä?" kysyi junkkari, nähdäkseni hyvin äkäisenä.
"Siihen en voi mitään sanoa, kun en ole laivaa koetellut", kapteeni vastasi. "Se näyttää kelvolliselta alukselta, muuta en voi sanoa."
"Ehkäpä teitä, herrani ei miellytä isäntännekään?" virkkoi junkkari.
Nyt tarttui tohtori Livesey puheeseen.
"No, no, ei niin hätäisesti", sanoi hän. "Kiivaista sanoista ei ole mitään hyötyä. Kapteeni on sanonut joko liian paljon tai liian vähän, ja minun
