koko laiva piipuiksi? Teidän sentään luulisi enemmän ymmärtävän."
Palasin takaisin ja löysin kannen lakaisijan:
"Kuka on tuo silkonaama huhtova kuvatus tuolla hienoissa vaatteissa?"
"Se on kapteeni L – , laivan omistaja – se on yksi pääpomoista."
Ajan kuluessa ajelehdin lopulta ohjaushytin "tyyrpuurin" puolelle ja satuin siellä näkemään penkillä sekstantin. Tosiaan, sanoin, tällä kojeella ne "ottavat auringon"; enköhän minä sillä näkisi tuota laivaa. Tuskin olin saanut sen silmälleni, kun joku kosketti olkapäätäni ja sanoi nuhtelevalla äänellä:
"Minun pitää – antakaapa minulle tuo, hyvä herra. Jos teitä haluttaa tietää, kuinka aurinko otetaan, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka sanoisinkin – mutta tuota kojetta en mielelläni usko kenellekään. Jos tahdotte, että lasken – Kohta, kohta!"
Hän katosi, häntä kutsuttiin toiselle laidalle. Minä menin kannen lakaisijan luo:
"Kuka on tuo hämähäkinsäärellinen gorilla tuolla, jolla on tuo tekopyhä naama?"
"Se on kapteeni Jones – ensimmäinen perämies."
"Hyvä. Tämä jättää kauas jälkeensä kaikki, mitä olen koskaan kuullut. Luuletteko – minä kysyn teiltä nyt ihmisenä ja veljenä – luuletteko te, että minä voisin tässä mihinkään suuntaan nakata tiilikiveä tapaamatta jotakuta tämän laivan kapteeneista?"
"Mene tiedä – kun ei vain mahtaisi käydä vahtikapteeniin, hän näyttää seisovan tuolla aivan keskitiellä."
Minä lähdin kannen alle – miettivänä ja hieman nyrpeissäni. Minä ajattelin, että jos viisi kokkia voi pilata liemiruoan, niin mitä voineekaan viisi kapteenia tehdä huviretkelle.
IV LUKU
Pyhiinvaeltajat kotiutuvat – Pyhiinvaeltajain elämä merellä – "Hevosbiljardi." – "Synagooga" – Kirjoituskoulu. – Jackin päiväkirja – "Q.C. Klubi" – Taikalyhty – Tanssiaiset kannella – Leikkikäräjöimistä – Arvoittelua – Pyhiinvaellusjuhlallisuutta – Hidasta musiikkia – Toimeenpaneva upseeri lausuu mielipiteen.
Urheasti kynnimme merta viikon päivät ilman minkäänmoisia mainitsemisen arvoisia oikeudellisia kahnauksia kapteenien kanssa. Matkustajat oppivat pian mukautumaan uusiin oloihin ja laivalla elämä kävi melkein yhtä järjestelmällisen yksitoikkoiseksi kuin kasarmissa. Sillä en suinkaan tarkoita, että se olisi ollut ikävystyttävää, sillä sitä se ei suinkaan joka suhteessa ollut – mutta siinä kuitenkin oli koko joukon yhtä ja samaa. Matkustajat alkoivat piankin oppia merimiessanoja, kuten merellä tapana on – merkki siitä, että he alkoivat kotiutua. Puoliseitsemän ei enää ollut puoliseitsemän näille Uudesta Englannista, Etelästä ja Mississipin laaksosta lähteneille pyhiinvaeltajille, vaan se oli "seitsemän lasia"; kello kahdeksan, kaksitoista ja neljä oli "kahdeksan lasia"; kun kapteeni määräsi pituusasteen, ei kello ollut yhdeksän, vaan "kaksi lasia". Sujuvasti puhuivat kaikki peräsalongista ja etusalongista, paapuurista ja tyyrpuurista ja kanssista.
Kun soitettiin seitsemän lasia, raikui malmirumpu ensi kerran. Kahdeksan lasin aikaan syötiin suurusta, ne nimittäin, jotka olivat siksi terveitä, että saattoivat syödä. Tämän jälkeen kaikki terveet kävelivät edestakaisin pitkällä kävelykannella nauttien kauniista kesäaamuista ja merikipeätkin kömpivät kannelle ja varustautuivat siipikojujen suojaan, nielläkseen siellä vaivaisen teensä ja vehnäpullansa, ja näyttivät surkeilta. Kello yhdestätoista lunshiin ja lunshista päivälliseen, joka syötiin kuuden aikaan illalla, hommattiin ja huviteltiin mikä mitenkin. Jotkut lukivat; hyvin monet polttivat tupakkaa ja neuloivat, vaikk'eivät samat kumpaakin; syvyyden kummituksia tietenkin katseltiin ja ihmeteltiin; vieraita laivoja tutkittiin teatterikiikareilla ja tehtiin niihin nähden viisaita päätelmiä; ja vielä lisäksi jokainen aivan persoonallisella mielenkiinnolla huolehti siitä, kohosiko meillä lippu mastoon ja taas kolmesti kohteliaasti laskettiinko alas vastaukseksi näiden vieraiden tervehdykseen; tupakkahuoneessa aina tapasi herroja, jotka pelasivat korttia, tammea ja dominoa, varsinkin dominoa, tuota ihastuttavan viatonta peliä; ja alhaalla pääkannella, kanakoppien ja lehminavetan etupuolella – siellä on "hevosbiljardin" paikka. Hevosbiljardi oli mainiota peliä. Se suo hyvää vilkasta ruumiinliikettä, hupia ja on erinomaisen jännittävää. Se on kahden vanhan kisan yhdistelmä ja sitä kisataan koukkusauvalla. Kanteen piirretään suuri tarha, samanlainen, jolla lapset kiveä hyppäävät, ja jokainen osasto merkitään numerolla. Kisaaja seisoo kolmen tai neljän askeleen päässä, edessään muutamia isoja puisia kiekkoja, jotka hän koukkusauvallaan tuimasti sysäten työntää tarhaan. Jos kiekko pysähtyy liituviivalle, ei työnnistä saa mitään, jos se jää 7:ään, saa siitä 7, jos 5: een, 5 ja niin edelleen. Joka ensin pääsee 100: aan, voittaa pelin; neljä voi ottaa siihen osaa samalla haavaa. Tämä kisa olisi ollut sangen yksinkertaista, jos tarha olisi pysynyt paikallaan, mutta meiltä se vaati kerrassaan tieteellistä taitoa. Meidän täytyi myös ottaa lukuun laivan kallistelu oikealle ja vasemmalle. Sangen usein kisaaja arviolaskussaan otti huomioon kallistumisen oikealle, mutta laiva heittäytyikin toiselle kyljelleen. Seuraus siitä oli, ettei kiekko osunut koko tarhaan, vaan meni askeleen tai pari sivu, ja tästä johtui toiselle puolelle nöyryytys, toiselle nauru.
Sateella matkustajain tietenkin täytyi pysyä kannen alla – tai ainakin kansisalongissa – ja kisailla siellä, lueskella, katsella akkunasta aaltoja, jotka alkoivat näyttää sangen tutuilta, ja jutella niitä näitä.
Seitsemän aikaan illalla päivällinen alkoi olla syötynä; seurasi tunnin kävely yläkannella; sitten helähti gongongi ja suuri osa retkeläisistä lähti rukoilemaan ylempään peräsalonkiin, joka oli suuri, viisi- tai kuusikymmentä jalkaa pitkä huone. Parantumattomat kutsuivat tätä salonkia "synagoogaksi". Hartaushetkeen kuului vain kaksi virttä "Plymouth-kokoelmasta" ja lyhyt rukous ja se harvoin kesti muuta kuin viisitoista minuuttia. Virsiä säestettiin harmoniolla, jos meri sattui olemaan siksi tyyni, että soittaja saattoi istua soittokoneen ääressä tarvitsematta köyttää häntä tuoliin kiinni.
Hartaushetken jälkeen synagooga tuota pikaa muuttui kuin kirjoituskouluksi. Onko missään laivassa mahdettu koskaan sen tapaista nähdä! Pitkäin ruokapöytäin ääressä salongin kummallakin puolella, hajallaan pitkin sen pituutta, istui pari kolmekymmentä herraa ja naista heiluvain lamppujen alla ja pari kolme tuntia ahkeraan kirjoitteli päiväkirjaansa. Voi voi! että niin laajasti aloitetut päiväkirjat sentään saivatkin niin velton ja saamattoman lopun kuin useimmat niistä saivat! Epäilen, onko koko joukossa ainoatakaan pyhiinvaeltajaa, jolla olisi näyttää sataakaan kunnollista päiväkirjasivua kahdenkymmenen ensi päivän matkasta "Quaker Cityllä"; ja olen siveellisesti varma siitä, ettei kymmenenkään koko seurasta voisi näyttää kahtakymmentä päiväkirjasivua niitten kahdenkymmenentuhannen mailin matkoista, jotka sitten seurasivat! Erikoisina aikoina ihmisen rakkaimmaksi haluksi käy kaikkien töittensä uskollinen kirjaan kirjoittaminen; ja hän hyökkää työhönsä käsiksi innolla, joka häneen istuttaa sen käsityksen, että päiväkirjan kirjoittaminen on paras ajanvietto maailmassa ja hauskin kaikista. Mutta jos hän sen jälkeen elää yksikolmattakaan päivää, huomaa hän piankin, että vain ne harvinaiset luonteet, joiden kokoomus on paljasta urhoollisuutta, kestävyyttä ja velvollisuudentuntoa velvollisuuden vuoksi ja lannistumatonta päättäväisyyttä, voivat uskaltaa ryhtyä niin hirmuiseen yritykseen kuin päiväkirjan pitäminen on, kärsimättä häpeällistä tappiota.
Jack, eräs suosituimmista nuorukaisistamme, mainio nuori mies, jonka pää on täynnään tervettä järkeä ja jonka sääret pituuteensa, suoruuteensa ja hoikkuuteensa nähden ovat kerrassaan ihmeelliset, kuvaili joka aamu mitä hehkuvimpia ja innostuneimpia sanoja käyttäen edistystään ja sanoi:
"Ah,
