style="font-size:15px;"> "Kaikki tietysti. Leveys- ja pituusasteet joka päivä kello kaksitoista, ja kuinka monta mailia me kuljimme edellisen vuorokauden kuluessa; ja montako peliä dominoa olen voittanut, ja montako hevosbiljardia; ja valaista ja haikaloista ja delfiineistä; ja sunnuntaisin saarnan tekstin (se kun tiedättekös tekee kotona hyvän vaikutuksen); ja mitä laivoja olemme tervehtineet ja mitä kansakuntaa ne ovat; ja mistä tuuli käy ja onko aallokko kova ja mitä purjeita meillä on mastossa, vaikka meillä ei ole niitä koskaan ainoatakaan pääasiassa siitä syystä, että kuljemme vastatuuleen – mikä ihme siihenkin lienee syynä? – ja, montako valetta Moult on sanonut – kaikki, kaikki! Kaikki minä olen kirjoittanut kirjaan. Isäni käski minua pitämään tätä päiväkirjaa. Isä ei möisi sitä tuhannesta dollarista, kun se on valmis."
"Ei, Jack; se on enemmän kuin tuhannen dollarin arvoinen – kun se on valmis."
"Niinkö? – Niinkö te tosiaan luulette?"
"Tietysti, se on ainakin tuhannen dollarin arvoinen – kun se on valmis. Ehkä enemmänkin."
"Well, minä vähin luulen niin itsekin. Se ei olekaan mikään hutiluspäiväkirja."
Mutta pian siitä kuitenkin tuli mitä surkein "hutiluspäiväkirja". Eräänä iltana minä Pariisissa sanoin, ankaran kaupunginkatsomispäivätyön päätyttyä:
"Minä lähden ja käyn nyt vähän kahviloita katsomassa, Jack, ja annan sinulle tilaisuuden kirjoittaa päiväkirjaasi."
Hänen naamansa menetti intonsa. Hän sanoi:
"Well, ei, älkää välittäkö siitä. Taidan heittää sikseen koko päiväkirjan pitämisen. Se on kamalan ikävää. Tiedättekös – olen laskenut, että minä olen jäänyt ainakin neljätuhatta sivua jälkeen. Ranskaan en ole päässyt ensinkään. Ensin ajattelin, että jättäisin Ranskan pois ja alkaisin taas alusta. Mutta se ei kävisi päinsä, vai kävisikö se? Ukko sanoisi: 'Kuules, poika – etkö sinä nähnyt Ranskassa mitään?' Se kissa ei tappelisi. Ensin minä ajattelin, että jos ma kopioisin Ranskan matkaoppaasta, samoin kuin etukajuutassa vanha Badger, joka kirjoittaa kirjaa, mutta siinä on sitä enemmän kuin kolmesataa sivua. Niin, minun mielestäni ei päiväkirjasta ole mitään hyötyä – vai mitä? Ei niistä ole muuta kuin harmia, eikö niin?"
"Kyllä, kyllä, epätäydellinen päiväkirja ei ole paljonkaan arvoinen, mutta kunnollisen päiväkirjan arvo on tuhat dollaria – kun se on valmis."
"Tuhat! – well, kyllä varmaan. Minä en sitä jatkaisi loppuun miljoonastakaan."
Hänen kokemuksensa ei ollut sen kummempi kuin useimpainkaan niistä, jotka salongin iltakoulussa niin uutteraan kirjoittivat. Jos nuorelle ihmiselle tahdotte määrätä sydämettömän ja ilkeämielisen rangaistuksen, niin velvoittakaa hänet vuodeksi pitämään päiväkirjaa.
Keksittiin koko paljon keinoja retkeläisten huvittamiseksi ja pitämiseksi hyvällä tuulella. Kaikki matkustajat muodostivat klubin, joka hartaushetkien jälkeen piti kokouksiaan kirjoituskoulussa ja jossa luettiin ääneensä niistä maista, joita nyt lähestyttiin, ja pohdittiin täten saatuja tietoja.
Retkikunnan valokuvaaja moneen kertaan otti esiin läpikuultavat kuvansa ja antoi meille sangen soman taikalyhty-näytöksen. Hänen maisemansa olivat melkein kaikki ulkomaalaisia, mutta oli joukossa yksi tai pari kotimaastakin. Hän ilmoitti "näytännön alkavan peräsalongissa toista lasia soitettaessa (klo 9 j.p.p.), jolloin hän aikoi retkeläisille näyttää, minne nyt tultaisiin" – mikä kaikki oli kuin olla pitikin, mutta hullunkurisen sattuman vuoksi olikin ensimmäinen kuva, joka kankaalle välähti, Greenwoodin hautausmaa!
Useana tähtikirkkaana yönä tanssimme yläkannella päiväteltan alla ja ripustimme sen kannattimiin lamppuja, niin että se melkein oli kirkkaasti valaistu kuin tanssisali. Soitannon puolta hoiti melodeoni, jolla oli sangen tyydyttävä sekaohjelma, vaikka sitä hieman vaivasikin hengenahdistus, niin että se pidätti henkeään silloin kun sitä olisi pitänyt oikein kovaa puhaltaa; klarinetti, jonka korkeat äänet olivat hieman epäluotettavat, matalat koko lailla surumieliset; ja sangen moitittava akkordeoni, jolla oli jossain vuoto ja joka hengitti kovemmin kuin naukui – en satu tällä haavaa muistamaan hienompaa sanaa. Tanssi oli kuitenkin rajattomasti huonompaa kuin musiikki. Kun laiva kallistui tyyrpuurikyljelleen, hyökkäsi koko tanssijaplutoona sen mukaan tyyrpuurille ja päätyi joukolla parraspuulle; ja kun se kallistui paapuurille, ryöppysivät kaikki paapuurille samaa yksimielisyyttä osoittaen. Valssijat pyörähtelivät ympäri epävakaasti viisitoista sekuntia ja sitten laskivat mäkeä parraspuulle, ikäänkuin aikeissa mereen hypätä. Virginia-riili semmoisena kuin sitä "Quaker Cityssä" tanssittiin oli enemmän riiliä kuin ainoakaan riili, mitä olen ennen nähnyt, ja katsojalle se tarjosi yhtä paljon mielenkiintoa kuin tanssijoillekin epätoivon mahdollisuuksia ja täperiä pelastumisia. Lopulta luovuttiin koko tanssista.
Vietimme erään naisen syntymäpäivää maljoilla, puheilla, runoilla ja niin edespäin. Oli meillä leikkikäräjätkin. Onkohan koskaan laivaa lähtenyt merelle, ettei olisi leikkikäräjiäkin toimeenpantu. Rahastonhoitajaa syytettiin siitä, että hän oli hytistä n: o 10 varastanut päällystakin. Valittiin tuomari, kirjurit, konstaapelit, sheriffit, yleinen syyttäjä ja syytetyn asianajaja. Todistajia haastettiin sakon uhalla ja valatuomarit saatiin paljon jääväilyn jälkeen täysilukuisiksi. Todistajat olivat tyhmiä ja epäluotettavia ja puhuivat ristiin, kuten todistajain on aina tapa, syyttäjä ja asianajaja olivat kaunopuheliaita, vakuuttavia ja kostonhimoisesti letkauttelivat toisiaan, kuten asiaan oikeudella kuuluukin. Juttu lopulta jätettiin oikeuden ratkaistavaksi, minkä jälkeen tuomari sen asianmukaisesti päätti mahdottomalla päättelyllä ja naurettavalla tuomiolla.
Useana iltana näyttelivät nuoret herrat ja naiset salongeissa kuva-arvoituksia, ja kaikista huvitteluyrityksistä ja tämä kaikkein hienoin ja onnistunein.
Yritettiin saada kokoon väittelyklubi, mutta se meni myttyyn.
Laivalla ei ollut ainoatakaan puhujakykyä.
Kaikilla meillä oli hauska – luulen voivani huoletta tämän vakuuttaa, mutta ilomme oli rauhallista. Me soitimme pianoa sangen, sangen harvoin; soitimme yhdessä huilua ja klarinettia, ja soitimme hyvin, mitä soitimme, mutta soitimme aina samaa vanhaa nuottia; se oli sangen kaunis nuotti – kuinka hyvin sen muistan – ihmettelen itsekseni, mahdanko koskaan päästä siitä erilleni. Me emme koskaan soittaneet melodeonia emmekä harmoonia, paitsi hartaushetkinä – mutta minä pidän liiaksi kiirettä: nuori Albert osasi osan eräästä nuotista – jotain sen tapaista kuin "Voi ihme ja kumma kuinka suloista on tietää että hän on hänen olipahan mikä tahansa" (en tarkkaan muista sen nimeä, mutta se oli sangen valittava ja täynnään tunnetta); Albert soitteli sitä hyvin usein koko ajan, kunnes teimme hänen kanssaan välipuheen, että hän hillitsisi itseään. Mutta ei kukaan laulanut kuutamossa yläkannella, ja seurakunnan laulu kirkonmenossa ja hartaushetkinä ei ollut arkkitehtuuriltaan kaikkein parasta. Minä vältin sitä niin kauan kuin saatoin ja sitten yhdyin joukkoon ja koetin parantaa sitä, mutta tämä rohkaisi nuoren Yrjönkin joukkoon yhtymään, ja se pilasi kaikki; Yrjön ääni kun oli juuri kesken sorrosta, niin että kun hän paraillaan lauloi jonkinmoista kolkkoa bassoa, niin se singahtikin käsistä ja säikäytti kaikki mitä soraäänisimmillä kiekuvilla ylä-äänillä. Yrjö ei sitä paitsi osannut nuotteja, joka sekin haittasi hänen esiintymistään. Minä sanoin:
"Tule pois, Yrjö, älä improvisoi. Se näyttää liian itserakkaalta. Tekevät huomautuksia. Pidä sinä vain kiinni 'kruunauksesta', niinkuin muutkin. Se on hyvä nuotti – sinä et ainakaan voi sitä parantaa, noin vain, käden käänteessä."
"Mitä kanssa, enhän minä koetakaan parantaa sitä – minähän
