tolkkua. Valitkaa nyt paras joukosta!
– Vait – elä ole niin julkea! huomautti joku kainompi tyttö.
Nuori mies katsahti ympärilleen ja koki valita mieluisimman, mutta kun kaikki olivat ventovieraita, ei vaali ollut niinkään helppoa. Hän kaappasi ensimäisen, joka sattui kohdalle, eikä se ollut äskeinen puhuja eikä myöskään Tess Durbeyfield. Sukupuu, esi-isän luurangot, ikimuistettavat mainetyöt, D'Urbervillein piirteet eivät vielä auttaneet Tessiä elämäntaistelussa, ei edes niin paljoa, että hän tavallisten talonpoikaistyttöjen rinnalla olisi kiinnittänyt itseensä tanssihaluisen nuorukaisen huomion. Niin vähän on apua normannilaisverestä, ellei huomattava asema ole sitä auttamassa!
Valitun tytön nimi ei ole säilynyt jälkimaailmalle; mutta toiset kadehtivat häntä siitä, että hän sai sinä iltana ensimäiseksi miehisen tanssittajan. Ja niin tarttuva oli esimerkki, että kylän nuoret miehet, jotka eivät olleet pitäneet kiirettä astua portista sisälle, niin kauan kuin ei vielä ollut sivullisia tiellä, nyt puikahtivat nopeasti kentälle, ja pian muodostui yli kisapaikan uusia pareja, kunnes ei yksinkertaisimmankaan naisen koko seurassa enää tarvinnut karkeloida miehen paikalla.
Kirkonkello löi, ja vieraalle tuli lähtö mieleen. Hän sanoi aivan unohtaneensa ajankulun, täytyi lähteä, sillä toverit olivat jo pitkän matkan päässä. Juuri kun hän herkesi tanssimasta, niin hänen silmänsä sattuivat Tess Durbeyfieldiin, jonka suuret silmät totta puhuen näyttivät nuhtelevan nuorukaista siitä, ettei tämä ollut valinnut häntä. Nuori mieskin oli pahoillaan, ettei ollut ujoutensa tähden häntä ennen huomannut, ja tätä miettien hän läksi kentältä.
Viipymystään korvatakseen hän riensi juoksujalassa eteenpäin ja pääsi pian notkon päähän, alkaen nousta seuraavaa rinnettä. Vaikka veljet vielä olivat edellä, pysähtyi hän kuitenkin hetkeksi huoahtamaan ja katsahti taakseen. Siellä ne valkoiset olennot vielä pyörivät, viheriällä nurmella, aivan samalla tavalla kuin taannoinkin hänen ollessaan mukana. Näyttivät jo hänet kokonaan unohtaneen.
Kaikki, paitsi kenties yksi. Tämä valkoinen olento seisoi yksinään muista erillään aitavieressä. Vartalosta ja asennosta hän saattoi nähdä, että se oli tuo kaunis tyttö, jota hän ei ollut tanssittanut. Asia oli kyllä vähäpätöinen, mutta hän ymmärsi neidon loukkaantuneen siitä, ettei häntä oltu huomattu. Hän olisi toivonut pyytäneensä häntä, kysyneensä hänen nimeänsä. Tyttö oli niin kaino, hänen katseensa niin ilmeikäs ja hän oli näyttänyt niin suloiselta ohuessa valkoisessa puvussaan, että nuorukainen tunsi menetelleensä tuhmasti.
Mutta asia ei ollut autettavissa. Hän alkoi taas rientää rivakasti eteenpäin ja heitti pois koko jutun mielestään.
3
Tess Durbeyfield puolestaan ei voinut ajatuksistaan niin helposti karkottaa tätä tapausta. Häntä ei haluttanut tanssia kotvilleen, vaikka tanssittajia hänellä olisi ollut kuinka paljon hyvänsä; mutta eiväthän ne puhuneet niin miellyttävästi kuin tuo nuori vieras oli tehnyt. Vasta sitten kun kukkulalle saapuneen nuoren miehen vartalo oli häipynyt auringonsäteisiin, hän saattoi pudistaa pois tilapäisen alakuloisuutensa ja vastata myöntävästi tanssikutsuun.
Hän viipyi kisoissa ystäväinsä kanssa hämärään asti ja otti tanssiin osaa jonkunlaisella mielihyvällä. Hänen sydämensä oli vielä vapaa, ja karkelo huvitti häntä yksinomaan tanssimisen vuoksi; ja vähänpä hän aavisti nähdessään kihlautuneiden neitosten "suloiset tuskat, suruiset ilot ja mieluisen alakuloisuuden", mihin hän itse kykenisi vuoronsa tultua. Kun pojat jigtanssissa kiistelivät hänen kädestään, niin kisa kyllä huvitti häntä, vaan ei sen enempää; ja kun he kävivät rohkeammiksi, niin hän tiuskaisi.
Olisi hän saattanut viipyä kauemminkin, mutta hänelle muistui mieleen isänsä kummallinen käytös ja se saattoi hänet levottomaksi. Häntä ihmetytti, mihin isä oli joutunut ja hän hiipi tanssipaikalta tiehensä, ohjaten kulkunsa kylän laitaan, missä hänen kotimökkinsä sijaitsi.
Jo pitkän matkan päässä mökistä erotti hänen korvansa toisenlaisia ääniä kuin taannoin, ääniä, jotka hän tunsi niin hyvin, niin hyvin. Niitä synnytti kätkyt, jota rajusti kiikutettiin kivilattialla, ja sen säännölliseen jytinään yhtyi naisääni, joka lauloi vilkkaassa tahdissa tuttua laulua "kirjavasta lehmästä":
Mä näin sen haassa nukkuvan, käy, kultan', katsomaan!
Laulu ja kiikutus lakkasivat yhtaikaa hetkiseksi, ja sävelen sijaan kuului kimakka-ääninen huudahdus:
– Jumala siunatkoon suloisia silmiäsi! Ja punaisia poskiasi ja mansikkasuutasi ja pulleita sääriäsi! Ja joka kohtaa siunatussa ruumiissasi!
Tämän huudahduksen jälkeen alkoi liekutus ja laulanta uudelleen, ja "kirjavan lehmän" tarina jatkui edelleen. Sellaisella kannalla olivat asiat, kun Tess avasi uksen ja pysähtyi ovimatolle tarkastamaan näyttämöä.
Laulusta huolimatta majan sisusta teki häneen sanomattoman murheellisen vaikutuksen. Mikä askel päivällisistä iloista, valkoisista puvuista, kukkavihoista, pajunvirvoista, karkeloista nurmikolla ja vieraan herättämistä vienoista tunteista tähän vähävaloiseen, koleaan huoneeseen! Paitsi tätä repäisevän jyrkkää vastakohtaa hän tunsi omantunnon nuhteita siitä, ettei ollut aikaisemmin kiiruhtanut kotiin auttamaan äitiä taloustoimissa, vaan jäänyt toisten joukkoon huvitteleimaan.
Äiti seisoi lasten keskellä samalla tavalla kuin Tessin lähtiessäkin, hieroen hartiat kumarassa maanantaista pyykkiä, joka tavallisuuden mukaan oli viivähtänyt loppuviikolle. Tuosta pesualtaasta oli edellisenä päivänä – sitä ajatellessaan Tess tunsi ankaran pistoksen sydämessään – sukeutunut huikaisevan valkoisena esiin hänen leninkinsä, jota hän nyt varomattomasti oli laahannut kostealla nurmikolla, vaikka äiti oli omin käsin pessyt ja silittänyt sen.
Niinkuin tavallisesti oli emäntä Durbeyfieldillä toinen jalka pesupunkan ääressä, toisella hän tuuditti nuorinta lastaan. Kätkyen jalakset, jotka monet vuodet olivat saaneet heilua monen lapsen alla, oli kivilattia kuluttanut melkein laakeiksi. Senpä vuoksi kätkyt myötäänsä tärähteli pahasti, heittäen lasta sukkulan tavoin laidasta toiseen, milloin mrs Durbeyfield laulunsa innostamana yltyi polkemaan sitä niin kiivaasti kuin voimat sallivat ankaran ja pitkän pesupäivän jälkeen.
Yks-taa, yks-taa, kolisi kätkyt, ainoan kynttilän liekki hulmahteli ylös ja alas, vesi valui emännän käsivarsista, ja hän lauloi värssyn loppuun, katsellen sillä välin tytärtään. Vielä nytkin oli Joan Durbeyfield harras laulunystävä, vaikka hänellä olikin huolehdittavanaan iso lapsilauma. Ei tullut sitä laulua muusta maailmasta Blackmoorin laaksoon, jota ei Tessin äiti viikon kuluessa olisi oppinut.
Vielä loisti ijäkkään naisen piirteistä jonkun verran nuoruuden tuoreutta, jopa viehkeyttäkin, ja niistä voi päättää, että Tessin kauneus oli suurimmaksi osaksi äidin perintöä eikä siis ollut missään yhteydessä aatelisuuden ja historian kanssa.
– Antakaahan, kun minä soudatan, sanoi tyttö hiljaa. Vai riisunko hienon pukuni ja tulen vääntämään vaatteita? Luulin teidän jo aikoja sitten päässeen pyykiltä.
Äiti ei ollut ensinkään pahoillaan siitä, että tyttärensä oli niin pitkäksi ajaksi jättänyt kotiaskareet yksin hänen huolekseen; harvoin hän nuhtelikaan tyttöään semmoisesta, sillä hän ei kaivannutkaan niin paljoa Tessin apua, koska hän osasi huojentaa työtaakkaansa heittämällä osan toistaiseksi. Mutta tänä iltana hän oli lauhkeampi kuin tavallisesti. Äidin katseessa oli jotain aavistuksellista, uneksivaa ja haltioitunutta, jota tyttö ei ymmärtänyt.
– Olipa hyvä,
