Suurin osa on kauniita ja terveitä, mutta jotkut ovat rumia ja pilaantuneita.
– Millaisessa me asutaan – kauniissa vai rumassako?
– Rumassa.
– Olipa onnetonta, ettemme asettuneet kauniiseen tähteen, kun niitä on niin paljon enemmän.
– Niin kyllä.
– Onko se ihan totta. Tess? toisti Abraham, jonka mieltä tämä tieto suuresti jännitti. Mitenkähän sitten olisi ollut, jos olisimme tulleet hyvään tähteen?
– Ka, isä ei retustaisi rykien kuten nyt eikä hän olisi tullut niin humalaan, ettei kyennyt lähtemään kaupunkiin, eikä äitikään myötäänsä olisi pyykinpesussa, saamatta sitä koskaan loppumaan.
– Ja sinä olisit ollut rikas neiti alusta pitäen tarvitsematta mennä sitä varten naimisiin herrasmiehen kanssa.
– Kuule, Aapo, älä puhu siitä enää mitään!
Omiin mietteisiinsä jääneenä Abrahamia alkoi uni painostaa. Tess ei ollut mikään taitava ajaja, mutta arveli kuitenkin saattavansa pitää huolta koko kuormasta, niin että Abraham saisi vähän nukahtaa, jos häntä halutti. Hän laittoi pojalle makuupaikan kekojen etupuolelle, mistä tämä ei voinut pudota, ja otti ohjakset käteensä.
Prinssistä ei tarvinnut suurin huolehtia, sillä eihän sillä raiskalla ollut tarmoa tarpeettomiin liikkeisiin. Tesskin vaipui yhä syvemmälle unelmiinsa, kun ei ollut enää toista häiritsemässä, ja nojausi taaksepäin kekoja vastaan. Puut ja pensasaidat, jotka soluivat mykkinä riveinä hänen ohitseen, liittyivät eriskummallisiin haavekuviin, ja tuulen henkäykset muuttuivat jonkun äärettömän murheellisen sielun huokauksiksi, sielun, joka oli laaja kuin avaruus ja yhtä vanha kuin historia.
Tarkastellessaan sitten oman elämänsä sotkuista vyyhteä hän oli näkevinään isänsä turhamaisen ylpeyden ja tuon hienosukuisen kosijan, jonka äiti kuvitteli odottavan häntä, irvistelevän ja nauravan hänen köyhyydelleen ja käärinliinoihin peitetyille jalosukuisille esi-isilleen. Kaikki kävi yhä eriskummallisemmaksi, ja lopulta hän unohti ajan kulun.
Äkkiä jysähti oudosti, ja Tess heräsi unesta, johon hänkin oli vaipunut.
He olivat etäämpänä kuin hänen menettäessään tietoisuutensa, vaikkeivät he olleet vieläkään päässeet varsin kauas Stourcastlesta; ja vankkurit olivat pysähtyneet. Niiden edestä kuului kummallista korinaa, jommoista hän ei ollut koskaan ennen kuullut, ja joku huusi: "hohoi, hohoi!"
Lyhty, joka riippui vankkurien sivulla, oli sammunut, mutta toinen loisti häntä vasten silmiä – paljon kirkkaammin kuin hänen oma lyhtynsä oli loistanut. Jotain kauheata oli tapahtunut. Valjaat olivat sotkeutuneet johonkin, joka sulki tien.
Tess hyppäsi hämmentyneenä maahan, ja tuokiossa selvisi hänelle pelottava totuus. Korinan synnytti hänen isänsä hevosraukka, Prinssi. Huimasti kiitävät postivaunut olivat pimeässä ajaneet hänen hitaiden ja kömpelöiden ajopeliensä päälle. Postivaunujen terävä aisa oli tunkeutunut Prinssi poloisen rintaan kuin miekka, ja haavasta pursui verta virtanaan, pudoten sihisten tielle.
Epätoivoissaan Tess hyppäsi hevosensa eteen ja pisti kätensä haavaan, saamatta aikaan muuta kuin että purppuranpunaiset pisarat tahrivat hänet yltyleensä. Siinä hän seisoi katsellen avutonna eteensä. Prinssi seisoi vakavana ja liikkumatonna, niin kauan kuin jaksoi; sitten se äkkiä tuuskahti maahan.
Jo tuli postimieskin hätään ja alkoi kiskoa ja riisua Prinssiä valjaista. Mutta se oli jo kuollut, ja nähtyään ettei asia ollut autettavissa mies palasi oman hevosensa luo, jolle ei ollut tullut mitään vahinkoa.
– Te ajoitte väärää puolta, hän sanoi. Minun on pakko rientää eteenpäin postisäkkeineni, niin että teidän olisi paras odottaa tässä rattainenne. Minä lähetän jonkun teitä auttamaan, heti kun vain voin. Kohta päiväkin valkenee, niin ettei teillä ole mitään hätää.
Hän nousi vaunuihinsa ja ajoi tiehensä, ja Tess jäi odottamaan. Ilma kävi valoisammaksi, linnut alkoivat liikkua pensaikoissa ja viserrellä, maantie hohti kohta valkoisena, mutta Tessin kasvot näyttivät vielä vaaleammilta. Iso verilätäkkö alkoi jo hyytyä ja auringon noustessa se säteili sadoissa eri väreissä. Prinssi makasi vieressä kankeana ja liikkumatonna, silmät puoleksi avoimina.
– Tämä on kaikki minun työtäni, huudahti tyttö katsellessaan hevosvainajata. En kykene itseäni millään puolustamaan, en millään! Millähän isä ja äiti nyt elävät! Aapo, Aapo! Hän pudisteli poikaa, joka oli nukkunut rauhassa tapahtumasta huolimatta. – Emme pääse kauemmaksi. Prinssi kuoli!
Kun Abraham älysi, millä kannalla asiat olivat, niin hänen kasvonsa kävivät vakaviksi kuin vanhalla miehellä.
– Eilen minä vain tanssin ja nauroin, haasteli Tess itsekseen. Voi minua hölmöä!
– Tämä on sen vuoksi, että me asumme rumassa tähdessä emmekä koreassa, mutisi Abraham itkeä vetistellen.
Äänettöminä he odottivat, mutta odottamisesta ei tuntunut tulevankaan loppua. Vihdoinkin kuului ääntä ja läheneviä askelia, mikä osotti postimiehen pitäneen sanansa. Tulija oli joku talonpojanrenki läheltä Stourcastlea. Hänen väkevä hevosensa valjastettiin Prinssin sijaan vankkurien eteen, joissa oli mehiläispesät, ja niin lähdettiin matkaamaan Casterbridgeä kohti.
Saman päivän iltana tyhjät vankkurit taas saapuivat onnettomuuspaikalle. Prinssi oli virunut ojassa aamusta asti. Verilätäkön paikka näkyi vielä keskellä tietä, vaikka ohikulkevat ajoneuvot olivat raapineet ja hanganneet sitä. Prinssi poloisen maalliset jäännökset kiskottiin nyt samoille vankkureille, joita se itse oli ennen vetänyt, ja kaviot ilmassa ja kengät välkkyen laskevan auringon valossa se sai ajaa kyydillä pari peninkulmaa takaisin Marlottiin.
Tess oli palannut aikaisemmin. Hän oli pahassa pulassa miettiessään kuinka tapahtumasta kertoisi. Hänen kielelleen tuotti helpotusta, kun hän näki vanhempainsa kasvoista, että he tunsivat jo tappionsa; mutta silti ei hän lakannut nuhtelemasta itseään siitä, että oli ollut huolimaton.
Mutta juuri perheen avuttomuus teki onnettomuuden heille vähemmän hirmuiseksi kuin se olisi tuntunut eteenpäin pyrkivästä perheestä, vaikka se nykyisessä tapauksessa merkitsi häviötä ja toisessa tapauksessa olisi merkinnyt vain satunnaista vahinkoa. Durbeyfieldien kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään siitä kiehuvasta vihasta, mikä varmaan olisi leimunnut sellaisten vanhempain kasvoilla, jotka pitivät parempaa huolta tyttönsä menestyksestä. Ei kukaan moittinut Tessiä niin paljon kuin hän itse.
Kun huomattiin, että hevosenteurastaja ja nahkuri olisivat antaneet Prinssistä vain moniaita shillinkejä, koska se muka oli niin vanha kaakki, niin Durbeyfield otti juhlallisen ryhdin.
– En, hän sanoi levollisesti, en minä myy sen vanhaa ruumista. Kun me D'Urbervillet olimme ritareja tässä maassa, niin emme myyneet juoksijoitamme kissanlihasta. Pitäkööt rahansa! Prinssi on palvellut minua hyvin elinaikanansa, enkä minä tahdo erota siitä nytkään.
Seuraavana päivänä hän kaivoi Prinssille hautaa puutarhaan, raataen kovemmin kuin kuukausmääriin puuhatessaan elatusta perheelleen. Kun kuoppa oli valmis, niin Durbeyfield sitoi eukkonsa kera nuoran hevosen ympäri ja kiskoi ruumiin polkua myöten haudan ääreen lasten seuratessa saattojoukkona. Abraham ja Liisu-Viisu nyyhkyttivät, Lempi ja Siviä ilmaisivat suruaan ulvomalla, niin että muurit kaikuivat, ja kun Prinssi oli romahtanut alas, niin kaikki kokoontuivat haudan partaalle.
