Viimein hän sanoi katsoen kelloansa: – Kun olet ensin saanut vähän välipalaa, niin on aika lähteä, jos aijot päästä kyytimiehen mukana Shastoniin. Tule, minä haen jotain syömistä.
Stoke-D'Urberville saattoi hänet telttaan, jättäen hänet sinne.
Hetkisen kuluttua hän palasi, tuoden korissa ruokia, jotka hän asetti Tessin eteen. Oli ilmeistä, ettei nuori herra suvainnut palvelijainsa häiritsevän heitä pikku kekkereissään.
– Et kai pane pahaksesi, jos hiukan tupakoin? hän kysyi.
– En ensinkään, sir.
Hän katseli tytön sievää itsetiedotonta ahmimista läpi savupilvien, jotka täyttivät teltan, eikä Tess aavistanut vilkaistessaan viattomana ruusuihinsa, että hänen "elämänsä onnettomuus" häämötti sinertävän ja huumaavan sikarinsavun takaa – se, josta oli tuleva veripunainen juova hänen nuoren elämänsä spektriin. Hänellä oli muuan ominaisuus, joka juuri tällä hetkellä oli hänelle vahingoksi, ominaisuus, joka saattoi Aleksander D'Urbervillen silmät häneen kiintymään. Hänen rehevä muotonsa ja kasvunsa täytelyys saattoi hänet näyttämään kehittyneemmältä kuin hän todella olikaan. Hän oli perinyt sen äidiltään, ja se oli monesti huolestuttanut häntä, kunnes toverinsa olivat sanoneet sen vian kyllä häviävän aikanaan.
Ennen pitkää hän oli jo lopettanut eineensä.
– Nyt minun pitää lähteä, mr D'Urberville, hän sanoi nousten.
– Mikä sinun nimesi oikeastaan on? kysyi nuori mies saattaessaan häntä lehtokujaa myöten, kunnes huvila jäi näkymättömiin.
– Tess Durbeyfield Marlottista.
– Ja sanoitko että vanhempasi ovat menettäneet hevosensa?
– Minä – tapoin sen, hän vastasi, ja hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän kertoi Prinssin surullisesta lopusta. – Enkä tiedä miten korvaisin vahingon isälle.
– Minäpä ajattelen enkö voisi tehdä jotain. Äitini voi kyllä hankkia sinulle paikan. Mutta, Tess, älä puhu turhia D'Urbervillestä – Durbeyfield on aivan toinen nimi.
– Parempaa en toivokkaan, sir, vastasi hän jonkunlaisella arvokkuudella.
Silmänräpäyksen, vain silmänräpäyksen ajan, kun he olivat tienkäänteessä suojassa, suurten kuusten kohdalla jonkun matkan päässä veräjätuvalta, D'Urberville taivutti kasvojaan häntä kohti ikäänkuin – mutta hän malttoi mielensä ja antoi hänen mennä.
Tämmöinen oli alku. Jos hän olisi aavistanut tämän kohtauksen tärkeyden, niin hän olisi saattanut kysyä, miksi kohtalo sinä päivänä toi hänen tielleen väärän miehen eikä jotain toista, joka olisi ollut "se oikea" ja kaikin puolin toivottava – mikäli sellaista ensinkään on löydettävissä. Mutta sille hänen tuttavistaan, joka olisi jossain määrin voinut täyttää näitä vaatimuksia, sille hän oli vain häipyvä, puoleksi unohdettu muistelma.
Harvoin tapahtumat kehittyvät ihmisten suunnitelmien mukaan: harvoin tulee mies, joka on rakastamisen arvoinen, oikealla hetkellä. Luonto ei usein sano lapsi paroilleen: katso! juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin näkeminen saattaa johtaa onnellisiin tekoihin, eikä se myöskään vastaa: täällä! ruumiin huutaessa: missä? kunnes se lopulta väsyy leikkimään piilosilla oloa. Tekisipä mieli tietää, eikö tämmöiset erehdykset, kun ihmiskunta kerran on saavuttanut korkeimman kehityksensä, ole vältettävissä hienomman sisäisen näkemyksen, yhteiskuntakoneiston lähemmän yhteistoiminnan avulla; mutta eipä uskalla ennustaakkaan näin suurta täydellisyyttä, ei edes pitää sitä mahdollisena. Varmaa vain on, etteivät tässäkään tapauksessa, yhtä vähän kuin miljoonissa muissakaan, täydellisen kokonaisuuden molemmat puoliskot tavanneet toisiaan oikealla hetkellä; puuttuva puolisko harhaili riippumattomana ympäri maailmaa, odotellen saamattomana omaa aikaansa, joka viipyi viipymistään. Mutta tämä kömpelö vitkasteleminen tuotti huolta, pettymyksiä, vavistusta ja omituisen kohtalon.
Telttaan palattuaan D'Urberville istuutui kahdareisin tuolille mietteissään, kasvot tyytyväisessä hymyssä. Sitten hän purskahti nauramaan.
– Lempo vieköön, tämähän vasta somaa oli! Ha-ha-ha! Hiton pulska tyttö!
6
Tess laskeusi mäkeä alas Trantridgen tienhaaraan ja odotteli hajamielisenä Chaseboroughista tulevia vaunuja. Hän ei käsittänyt, mitä hänelle sanottiin vaunuihin noustessaan, vaikka hän vastasikin siihen, ja kun jälleen lähdettiin liikkeelle, niin hän istui omissa mietteissään.
Muuan matkustajista kääntyi hänen puoleensa suoranaisemmin kuin toiset, sanoen: – Tehän näytätte aivan kukkavihkolta! Niin kauniita ruusuja jo kesäkuussa!
Silloin hänelle selvisi, että hän mahtoi näyttää heistä aivan eriskummalliselta, kun rinta ja hattu olivat ruusujen peitossa ja ruusuja ja mansikoita oli korissakin reunoja myöten. Hän sävähti punaiseksi ja kertoi hämillään saaneensa ruusut lahjaksi. Kun matkustajain silmä vältti, niin hän otti salavihkaa loistavimmat ruusut hatustaan ja pisti ne koriinsa, peittäen sen nenäliinallaan. Sitten hän vaipui taas ajatuksiinsa ja kun hän katsoi alaspäin, niin rinnassa olevan ruusun oka pisti häntä leukaan. Samoin kuin kaikki Blackmoorin laakson asukkaat oli hänkin taikauskoinen; hän piti tätä pahana enteenä – ensimäinen sinä päivänä.
Vaunut pysähtyivät Shastoniin, ja siitä oli vielä pitkä matka myötämaata Marlottin laaksoon. Äiti oli neuvonut häntä olemaan siellä yötä erään tuttavan luona, jos hän tuntisi väsymystä; Tess tekikin niin ja saapui kotiin vasta seuraavan päivän iltapuolella.
Tupaan astuessaan hän näki heti äidin iloisista kasvoista, että jotain oli tapahtunut hänen poissaollessaan.
– Älä puhu mitään, minä tiedän kaikki. Enkö minä jo sanonut lähtiessäsi, että hyvää siitä tulee, ja niin kävikin.
– Minun poissaollessaniko? Mitä te tarkotatte? kysyi Tess hieman väsyneesti. Äiti katseli tyttöään mielihyvällä ja jatkoi leikillisesti:
– Oletpa jo pitänyt puolesi.
– Mistä te sen tiedätte?
– Sain kirjeen.
Tess muisti, että kirje kyllä oli ehtinyt tulla.
– Sanovat – mrs D'Urberville sanoo ottavansa sinut katsomaan kanalaansa, joka on hänen silmäteränsä. Mutta tämä on tietysti vain veruke, jolla hän tahtoo saada sinut luoksensa herättämättä sinussa liian suuria toiveita. Hän kyllä tunnustaa sinut sukulaisekseen, vaikka tällä tavalla menetteleekin.
– Mutta enhän minä häntä nähnytkään.
– Kai sinä jonkun näit?
– Näin hänen poikansa.
– Tekikö hän kanssasi tuttavuutta?
– Hän sanoi minua serkukseen.
– Enkö minä jo sanonut – hän nimitti Tessiä serkukseen, Jussi, huusi Joan miehelleen. Tietysti hän on puhunut äidilleen, ja tämä kutsuu nyt sinua luokseen.
– Tokko minusta lienee kanoja hoitamaan, sanoi Tess epäröiden.
– Kukapa
