minkä oli antanut pyyhkiessään vaistomaisesti poskeaan. Hän oli todellakin tehnyt suudelman mitättömäksi, mikäli se ruumiillisesti oli mahdollista. Epämääräisesti tajuten, että kumppani oli suuttunut, Tess istui äänetönnä eteensä katsellen puolisen tuntia, kunnes hän kauhukseen näki vielä yhden mäen olevan edessä.
– Nytpä saat palkkasi, huudahti D'Urberville yhä vielä ähmissään, sipaisten hevosta piiskalla, – jollet hyvällä anna uutta suukkoa ja ilman nenäliinaa – .
Tess huokaisi. – Olkoon menneeksi! hän sanoi. Ptruu – hattuni putosi!
Juuri hänen puhuessaan oli tuuli temmannut hatun hänen päästään ja heittänyt sen tielle. D'Urberville pysäytti hevosen ja aikoi hypätä sitä ottamaan, mutta Tess oli jo alhaalla.
Hän riensi hatun luo ja otti sen ylös.
– Sinä olet totta tosiaan somempi ilman hattua, jos se on mahdollista, mies sanoi, katsellen häntä rattailta. – Joudu ylös! No, mikä nyt on?
Tess oli kiinnittänyt hatun päähänsä, mutta ei liikkunut paikaltaan.
– Ei, hyvä herra, hän sanoi valkoisten hampaiden välkkyessä ja silmissään uhmaileva voitonriemu, ei toista kertaa mielisuosiolla.
– Mitä – etkö tule rattaille?
– En, aijon kulkea jalan.
– Trantridgeen on vielä kuusi tai seitsemän kilometriä.
– Vaikka olisi kaksi peninkulmaa. Sitä paitsi tulee hevosmies perästä.
– Sinä viekas penikka! Tahallasiko sinä heitit hatun menemään?
Vannonpa että niin teit.
Tessin äänettömyys vahvisti hänen epäluuloansa.
Silloin D'Urberville rupesi noitumaan ja haukkumaan vaikka miksi tuon kepposen takia. Äkkiä hän pyöräytti hevosen ympäri ja koki ahdistaa hänet rattaiden ja aidan väliin. Mutta tätä hän ei saattanut tehdä häntä vahingoittamatta.
– Saisitte hävetä syytäessänne noin ruokottomia sanoja, huudahti Tess tulistuneena aidan selältä, johon hän oli kavunnut. En pidä teistä vähääkään, vihaan ja inhoan teitä. Lähden takaisin äitini luo!
D'Urbervillen luonto lauhtui nähdessään Tessin vimman ja hän alkoi nauraa makeasti.
– Nyt minä vasta sinusta pidänkin, hän sanoi. Tule rattaille ja ollaan taas ystäviä. En minä toista kertaa yritäkkään vasten tahtoasi. Vakuutan sen kunniasanallani.
Mutta Tess ei noussut. Ei hänellä kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan, että toinen ajoi hevostaan hänen rinnallaan, ja näin he lähenivät verkalleen Trantridgen kylää. Joskus D'Urberville soimasi itseään, että ilkeytensä vuoksi oli ajanut hänet astumaan jalan. Tess olisi tosin nyt saattanut luottaa häneen, mutta D'Urberville oli menettänyt hänen luottamuksensa toistaiseksi, ja tyttö asteli tietä pitkin, miettien mielessään, eikö olisi viisainta kääntyä kotiin päin. Hän oli kuitenkin vastikään tehnyt päätöksensä, ja sen purkaminen ilman painavia syitä tuntui hänestä lapselliselta. Kuinka saattaisi hän astua vanhempainsa silmäin eteen, kuinka saisi hän arkkunsa ja kuinka voisi hän rikkoa kaikki tuumat perheen auttamiseksi moisten tunnesyitten takia?
Kohta näkyivät mrs D'Urbervillen huvilan savutorvet, ja vähän erillään oikealla puolella oli kanala ja tupa, joka oli määrätty Tessin asuntopaikaksi.
9
Kanayhteiskunta, jonka johtajaksi, muonittajaksi, hoitajaksi, lääkäriksi ja ystäväksi Tess oli otettu, sijaitsi vanhassa, olkikattoisessa majassa. Sen ympäristö oli ennen ollut puutarhana, nyt se oli hiekotettuna pihamaana. Rakennuksen peitti sakea murattiköynnös, jonka oksat kiersivät savupiippuakin, saaden sen näyttämään rappeutuneelta tornilta. Koko alakerta oli kanojen hallussa, jotka tepastelivat ylväinä ympärinsä, aivan kuin talo olisi ollut heidän rakentamansa, eikä vanhojen tilanomistajain, jotka nyt lepäsivät siellä täällä kirkkotarhassa. Näiden jälkeläiset pitivät miltei häväistyksenä sukuaan kohtaan, että tästä talosta, joka niin kauan oli ollut heidän kotinaan, joka oli maksanut heidän esi-isilleen niin paljon rahaa ja ollut heidän omaisuuttaan useita sukupolvia ennen D'Urbervillein tuloa, mrs Stoke-D'Urberville mistään välittämättä oli laittanut kanalan, heti kun oli saanut kartanon käsiinsä. "Isänisän eläissä se kelpasi kristityille ihmisille", he sanoivat.
Huoneissa, missä kymmenet pienokaiset ennen olivat itkeneet hoitajattariensa polvilla, kaikui nyt äsken munankuoresta päässeiden kananpoikien piipitys. Kana-pölhöt pöyhkeilivät nyt häkeissään siinä, missä muinoin arvokkaat maanviljelijät olivat istuneet jykevillä tuoleillaan. Takan nurkkauksessa ja suurella liedellä, missä tuli ennen loimusi, oli nyt kumottuja mehiläiskekoja, joihin kanat munivat, ja ulkopuolella, missä muinoiset asukkaat olivat työaseillaan maata muokanneet, ruopostelivat nyt kukot hiekkaa jaloillaan.
Puutarhaa ympäröi muuri, jossa oli vain yksi ovi.
Kun Tess seuraavana aamuna oli järjestellyt ja hommaillut kanalassa tunnin ajan parhaan kykynsä mukaan – olihan hän tottuneen kananhoitajan tytär – niin muurin ovesta pistäysi sisään palvelustyttö, jolla oli valkoinen lakki ja valkoinen esiliina. Hän saapui kartanorakennuksesta.
– Mrs D'Urberville kutsuu kanoja, hän sanoi ja huomattuaan ettei Tess täysin käsittänyt, hän lisäsi: – Rouva on vanha ja sokea.
– Sokea! sanoi Tess.
Ennenkuin hänen pahat aavistuksensa olivat ehtineet pukeutua varmaan muotoon, oli hän palvelustytön avulla saanut kiinni kaksi komeinta hampurilaista ja kulki päärakennukseen kumppaninsa kera, joka myös oli ottanut kaksi kainaloonsa. Upeata ja ylellistä oli siellä kaikki, mutta selvästi näkyi, että omistaja oli mykkien luontokappaleiden harras ystävä, sillä untuvia ja höyheniä lenteli joka paikassa, ja kanahäkkejä oli asetettu pitkin nurmikkoa.
Muutamassa alakerran arkihuoneessa istui vanha rouva suuressa nojatuolissa selin valoon. Hän näytti olevan noin kuusikymmenvuotias, hiukset olivat harmaat, ja niitä peitti iso myssy. Hänellä oli liikkuvat kasvot kuten henkilöillä, joilta näkö on asteettain hävinnyt huolimatta parannuskokeista, eikä niissä näkynyt tuota rauhallista tyyntä sävyä, mikä on ominainen kauan sokeana olleille tai sokeana syntyneille. Tess astui rouvan luokse lintu kummassakin kainalossa.
– Ah, oletko sinä se nuori nainen, joka on tullut kanojani kaitsemaan? kysyi mrs D'Urberville kuullessaan outoja askeleita. – Toivon että olet niille ystävällinen. Pehtori sanoi sinua kunnon tytöksi. No, missä ne ovat? Ah, tässä on Pöyhkä. Mutta eipä se nyt ole yhtä eloisa kuin muina päivinä. Taitaa olla peloissaan, kun on vieraan käsissä. Fena myöskin – pelottaa niitä poloisia. Vaan kohta ne sinuun tottuvat.
Vanhan rouvan puhuessa olivat Tess ja toinen tyttö hänen viittauksestaan varovasti asettaneet kukot hänen polvilleen. Hän tunnusteli niitä päästä pyrstöön, tutki niiden nokkia, helttoja, siipiä ja kynsiä. Tuokiossa hän ne tunsi ja havaitsi, oliko yksi ainoakaan höyhen epäjärjestyksessä. Hän kopeloi niiden kupua tietääkseen olivatko ne syöneet liian paljon vai liian vähän, ja hänen kasvonsa ilmaisivat selvästi, mitä hän niistä ajatteli.
Tyttöjen tuomat kukot vietiin kanalaan ja uusia tuotiin sijaan, kunnes vanha rouva oli tarkastanut kaikki lempikukot ja – kanat – hampurilaiset, bautamilaiset, cochinkiinalaiset, braamat, dockingilaiset
