rouva?
– Niin, viheltää säveleitä?
Osasihan Tess kuten useimmat maalaistytöt viheltää, vaikkei hän sitä tehnyt herraspaikoissa. Hän vastasi siis myöntäen.
– Saat sitten viheltää joka päivä. Minulla oli ennen poika, joka vihelsi varsin hyvin, mutta hän on nyt poissa. Sinun pitää viheltää peipoilleni; kun en näe niitä, on toki hauska niitä kuulla, ja opetamme niille lauluja tällä tavalla. Elisabet, käy näyttämässä, missä häkit ovat. Ala jo huomenna, muutoin ne rupeavat taas piipottamaan. Niille ei ole vihelletty moneen päivään.
– Mr D'Urberville vihelsi niille tänä aamuna, rouva, sanoi Elisabet.
– Hän! Huh!
Vanhan rouvan kasvot vetäysivät ylenkatseelliseen hymyyn eikä hän vastannut sen enempää.
Tällä tavoin otaksuttu sukulainen otti Tessin ensi kerran vastaan, ja kanat vietiin taas majaansa. Tess ei suurin ihmetellyt mrs D'Urbervillen käytöstapaa, sillä ei hän ollut erinomaisia odottanutkaan nähtyään millainen talo oli. Ei hän sentään osannut uskoa, ettei vanha rouva olisi kuullut sanaakaan niin sanotusta sukulaisuudesta. Hän oli huomaavinaan, etteivät sokea äiti ja poika olleet toisiinsa kovin hellästi kiintyneet. Mutta tässäkin hän erehtyi. Mrs D'Urberville ei ollut ensimäinen äiti, joka on rakastanut lastaan vastahakoisesti ja katkerasti.
Huolimatta eilispäivän ikävästä alusta tuntui Tessiä kuitenkin miellyttävän nykyinen asema, olihan se niin vapaa ja uutukainen. Aurinko paistoi kauniisti, ja hänen teki mielensä koettaa voimiaan haluttuun suuntaan, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, tokko hänessä oli paikkansa pitäjää. Heti kun hän jäi yksin tarhaansa, hän istuutui kanahäkille ja suipentaen suutaan koki vakavasti harjottaa taitoaan. Mutta – hän huomasikin huonontuneensa siinä määrässä, ettei saanut syntymään yhtään selvää ääntä, ilma virtasi suhisten huulien välistä.
Hän puhalteli puhaltelemistaan menestyksettä, ihmetellen mikä häneltä oli niin tyyten vienyt tuon taidon, joka ennen oli ilmaantunut aivan kuin itsestään. Silloin hän kuuli äkkiä rapinaa murattiköynnöksissä, mitkä verhosivat muuria samoin kuin majaakin. Katsahdettuaan ylös hän huomasi miehen, joka hyppäsi muurilta maahan. Se oli Aleksander D'Urberville. Hän ei ollut nähnyt häntä sen perästä, kun tämä oli vienyt hänet puutarhurin tupaan, missä hänellä oli asuntonsa.
– Kautta kunniani! huudahti Aleksander, enpä kuuna päivänä ole nähnyt elämässä tai taiteessa niin kaunista kuin sinut, Tess-serkku ("serkku" vivahti hieman pilkalliselta). Olen katsellut sinua muurilta – sinä istuit kuin olennoitu kärsimättömyys ja puristit somia punahuuliasi viheltääksesi, puhalsit ja puhalsit ja kiroilit hiljakseen etkä saanut yhtään ääntä syntymään. Olet aivan äkeissäsi, kun et osannut.
– Saatan olla äkeissäni, mutta en minä kiroillut.
– Jo minä nyt ymmärrän, minkä vuoksi sinä harjottelet – peippojen vuoksi! Äiti kai tahtoo sinua pitämään huolta niiden musikaalisesta kasvatuksesta. Kuinka itsekäs hän on! Ikäänkuin hänen siunatuista kanoistaan ja kukoistaan ei olisi yhdelle tytölle tarpeeksi tekemistä! Minä tekisin kerrassa topin, jos olisin sinun sijassasi.
– Mutta hän tahtoo minua ehdottomasti viheltämään, huomenna pitäisi jo alkaa.
– Vai niin. No, minäpä opetan sinua.
– Ei, ei tarvitse, sanoi Tess vetäytyen ovea kohti.
– Mitä joutavia, en minä sinua koske. Näes – minä seison teräslankaverkon tällä puolen, ja sinä sillä puolen. Katso nyt tarkkaan, sinä puristat liiaksi huuliasi. Näin ne pitää olla.
Hän asetti huulensa vihellysasentoon ja vihelsi osan laulua "Vie pois, vie pois punahuulesi!" Mutta Tess ei tajunnut viittausta.
– Koetahan nyt, kehotti D'Urberville.
Tess koetti näyttää umpimieliseltä, hänen kasvonsa kävivät vakaviksi kuin kuvapatsaan. Mutta nuori mies ei lakannut kehottamasta, ja lopuksi, päästäkseen eroon hänestä, tyttö pani huulensa niinkuin oli neuvottu saadakseen esiin selvän äänen. Sitten hän pyrskähti nauramaan omaa taitamattomuuttaan ja punastui taas harmista, että oli nauranut.
D'Urberville kehotti yhä: – Koetahan uudelleen!
Tess oli hyvin totuudessa tällä kertaa, hän koetti – ja jo lirahti selvä ääni. Tuosta menestyksestä hän tuli hyvilleen, hänen silmänsä avartuivat, ja tahtomattaan hän hymyili D'Urbervillelle.
– Kas niin. Kun kerran alkuun pääsit, niin mainiosti se menee. Sanoinhan, etten sinua koskisi, ja vaikka kiusaus on ollut rajaton, niin pysyn kuitenkin sanassani. Tess, eikö äitini tunnu sinusta omituiselta eukolta?
– En tunne häntä juuri ollenkaan.
– Kyllä sen tulet huomaamaan. Soma mummo se on, kun panee sinutkin peipoilleen viheltämään. Minä olen hieman huonoissa kirjoissa nykyään, mutta sinä kyllä pääset hänen suosioonsa, jos hoidat hyvin hänen kasvattejaan. Hyvästi nyt! Jos sinulle sattuu mitä vaikeuksia ja tarvitset apua, niin älä mene pehtorin luo, vaan tule minun luokseni.
Seuraavat päivät menivät samaa menoa kuin ensimäinen. Tess alkoi jo tottua Aleksander D'Urbervilleen, joka kävi usein häntä katsomassa, keskusteli iloisesti hänen kanssaan ja nimitti häntä leikillään "serkukseen", kun olivat kahden kesken; ja hänen ensimäinen arkuutensa häntä kohtaan alkoi hälvetä. Hänessä ei kuitenkaan herännyt sellaisia tunteita, jotka olisivat synnyttäneet uuden ja herkemmän arkuuden. Mutta hän oli nyt taipuvampi, kuin mitä pelkkä seurustelu olisi saanut aikaan, sillä olihan hän riippuva mrs D'Urbervillestä ja tämän suhteellisen avuttomuuden vuoksi myöskin pojasta itsestään.
Pian hän havaitsi, ettei peipoille viheltäminen mrs D'Urbervillen huoneessa ollutkaan niin työlästä, kun hän kerran oli saavuttanut entisen taitonsa, sillä lauluaharrastavalta äidiltään hän oli oppinut koko joukon sävelmiä, jotka oivallisesti soveltuivat pikku lauluniekoille. Häkkien vieressä oli paljoa hupaisempi vihellellä kuin kanatarhassa. Ei tarvinnut pelätä nuoren miehen läsnäoloa, vaan sai huulet häkkien vieressä rauhassa liritellä iloisia säveliä hartaille kuulijoille.
Mrs D'Urberville nukkui suuressa sängyssä, jota ympäröi raskaat damastiverhot, ja peipot asuivat samassa huoneessa, saaden välistä lennellä irrallaan, jolloin huonekaluihin ilmaantui pieniä valkoisia jälkiä. Kerran kun Tess vihelteli ikkunan ääressä, missä häkit riippuivat, hän oli kuulevinaan rapinata sängyn luota. Vanha rouva ei ollut sisässä, ja kun Tess käännähti ympäri, oli hän näkevinään verhostinten alta parin saappaan kärkiä. Hänen vihellyksensä sekaantui niin, että kuuntelijan, jos semmoista olikaan, täytyi huomata tulleensa ilmi. Joka aamu hän sen perästä vilkaisi verhojen taa, mutta ei tavannut ketään. Aleksander D'Urberville oli varmaan havainnut parhaaksi olla pelottelematta häntä moisella vakoilulla.
10
Jokaisella kylällä on omituisuutensa, erikoiset tapansa ja usein omat siveelliset käsitteensäkin. Jotkut Trantridgen ja sen ympäristön nuorista naisista olivat hieman kevytmielisiä, mikä kenties jossain määrin riippui kartanossa vallitsevasta käytöstavasta. Olipa paikkakuntalaisilla vielä pahempikin ominaisuus: he joivat kovasti. Rahojen säästämistä pidettiin tarpeettomana – tämä asia oli muuten yleisenä keskusteluaineena maanukkojen kesken. Puseropukuiset laskutaiturit saattoivat auraansa tai kuokkaansa
