joka ei murehdi aineellisista asioista. Välistä hän pysähtyi levähtämään jonkun portin tai veräjän kupeessa, kohotti sitten koria ylemmä pyöreälle käsivarrelleen ja jatkoi matkaansa.
Oli sunnuntai-aamu lokakuun loppupuolella noin neljä kuukautta siitä, kun Tess saapui Trantridgeen ja muutamia viikkoja hänen öisestä ratsastuksestaan salossa. Päivä oli juuri alkanut sarastaa, ja hänen takanaan taivaanrannalla värehtivä hohde valaisi harjua, jota kohti hän suuntasi askelensa ja jonka poikki hänen oli mentävä tullakseen syntymäpaikoilleen. Rinne kohosi verkalleen tällä puolen, ja maaperä ja koko luonto oli täällä erilainen kuin Blakemoren laaksossa. Ihmisten luonne ja puhetapakin oli täällä hiukan toisenlainen, huolimatta rautatien tasottavasta vaikutuksesta; niin että Tessin mielestä oli hänen kotinsa tuntunut olevan hyvin kaukana, vaikka sinne oli vain kolmen peninkulman matka Trantridgesta. Blakemorelaiset kävivät kauppaa lännessä ja pohjoisessa, matkustivat, kosivat ja menivät naimisiin länsi- ja pohjoispuolella olevilla paikkakunnilla; tämän puolen asukkaat taas olivat yhteydessä eteläisten ja itäisten paikkakuntien kanssa.
Tuota samaa rinnettä alas oli D'Urberville kiidättänyt häntä niin tulista vauhtia kesäkuussa. Tess astui loppumatkan pysähtymättä ja saavuttuaan huipulle silmäsi alapuolella olevaa tuttua, vihreätä maailmaa, joka nyt oli puoleksi usvassa. Aina se näytti täältä viehättävältä, mutta nyt se tuntui Tessistä kamalan kauniilta, sillä viime näkemästään hän oli oppinut tietämään, että käärme sähisee lintujen laulupaikoilla, ja tämä opetus oli kokonaan muuttanut hänen elämänkäsityksensä. Peräti toisena kuin tuona yksinkertaisena tyttönä, jollainen hän kotonaan oli ollut, seisoi hän nyt ajatusten painamana paikoillaan ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän ei saattanut katsoa eteenpäin kotilaaksoonsa.
Tess näki kaksipyöräisten ajopelien kohoavan valkoista tietä, jota hän itse juuri oli kavunnut. Rattaiden vieressä astui mies, joka viittoi hänelle kädellään, ikäänkuin käskien odottamaan.
Hän totteli merkkiä sanomattoman rauhallisesti, ja ennen pitkää oli mies rattaineen hänen vierellään.
– Minkä vuoksi sinä sillä tavoin varkain pujahdit? nuhteli D'Urberville hengästyneenä, ja vielä sunnuntai-aamuna, kun kaikki nukkuivat. Sattumalta minä sen vain huomasin ja olen ajanut kuin paholainen sinut saavuttaakseni. Katsohan vain hevosta. Mitä se semmoinen lähtö oli? Kukapa sinua olisi lähtemästä estellyt? Eikä sinun olisi tarvinnut tarsia jalkaisin ja raastaa tavaroitasi. Olen juossut kuin hullu jälestäsi saadakseni kyyditä loppumatkan, jollet käänny takaisin.
– En minä takaisin käänny, sanoi tyttö.
– Arvasinhan, ettet kääntyisi. Nosta korisi rattaille ja salli minun auttaa itseäsi.
Tess nosti korinsa ja myttynsä välinpitämättömästi kieseihin ja nousi hänen rinnallensa istumaan. Ei hän enää D'Urbervilleä pelännyt ja juuri siinä, mikä oli aiheena hänen luottamukseensa, piili hänen surunsa.
D'Urberville sytytti koneellisesti sikarin, ja matkaa jatkettiin keskustellen katkonaisesti ja välinpitämättömästi jokapäiväisistä asioista. Hän oli aivan unohtanut kuinka hän oli koettanut suudella tyttöä ajaessaan alkukesästä hänen kanssaan tätä tietä toisaannepäin. Mutta Tess ei ollut ja hän istui nyt kuin nukke, vastaten lyhyesti hänen huomautuksiinsa. Kohta he tulivat metsikköön, jonka takana oli Marlottin kylä. Vasta sitten hänen jäykkiin piirteisiinsä ilmestyi elämää, ja kyyneleitä alkoi pirahdella hänen silmistään.
– Miksi sinä itket? kysyi D'Urberville kylmästi.
– Ajattelin vain, että täällä olen syntynyt, mutisi Tess.
– Kaikkien meidän täytyy jossain syntyä.
– Kunpa en olisi koskaan syntynyt, en täällä enkä muualla.
– Hyh! Minkä vuoksi sinä sitten tulit Trantridgeen, jos et kerran tahtonut?
Hän ei vastannut.
– Et sinä tullut rakkaudesta minuun, sen voin vannoa.
– En, totta se on. Jos minä teidän tähtenne olisin tullut, jos teitä tosiaan olisin rakastanut ja vielä rakastaisin, niin en minä niin itseäni tuomitsisi ja kammoisi heikkouteni tähden, kuin nyt teen.
D'Urberville kohotti olkapäitään. Tess lisäsi:
– En ymmärtänyt tarkotustanne, ennenkuin oli liian myöhäistä.
– Niin sanovat kaikki naiset.
– Kuinka te uskallatte tuommoista puhua, Tess huudahti, kääntyen raivoisana häneen päin, ja hänen silmänsä säihkyivät, kun uinunut kiihkeys – jota D'Urberville oli jonain päivänä saava tuntea enemmän – heräsi hänessä. – Hyvä Jumala! Tekisi mieleni tyrkätä teidät maantien ojaan! Eikö päähänne ole koskaan pälkähtänyt, että mitä kaikki naiset sanovat, sitä muutamat saattavat tunteakkin?
– No, no, D'Urberville nauroi; ikävä että sinua loukkasin. Tein väärin – myönnän sen itsekin. Hieman katkerasti hän jatkoi: – Mutta ei sinun siltä tarvitse myötäänsä härnätä minua tuolla asialla. Olen valmis maksamaan, menköön vaikka viimeinen penni. Ei sinun enää tarvitse olla ulkotöissä, tiedäthän sen. Voit myöskin pukeutua mitä hienoimpiin vaatteisiin ja heittää hiiteen tuon yksinkertaisen puvun, jota olet pitänyt viime aikoina, aivan kuin et tahtoisi panna yllesi rihmaakaan enempää kuin mitä itse olet ansainnut.
Tytön huulet värähtivät hieman ivallisesti, vaikka hänen voimakkaassa, avarassa luonteessaan ei ollut juuri pilkalle tilaa.
– Olen jo sanonut, etten ota teiltä enää mitään, en tahdo, en voi ottaa! Olisin tahdoton luontokappale käsissänne, jos sen tekisin, enkä sitä tahdo.
– Saattaisipa, käytöstavastasi päättäen, luulla sinua prinsessaksi, sen lisäksi että olet oikea ja todellinen D'Urberville – ha, ha, ha! No, Tess kulta, en saata enempää sanoa. Minä mahdan olla huono mies – kirottu kurja raukka. Lapsena olin paha, pahasti olen elänyt ja kurjana mahdan kuollakkin. Mutta kurjan sieluni kautta vannon, etten ole sinulle enää paha, Tess. Ja jos sinua kohtaisi määrätyt olosuhteet – ymmärräthän – ja joutuisit pienimpäänkin tarpeeseen tai pulaan, niin kirjota minulle pari sanaa ja sinä saat heti paikalla mitä haluat. Kenties en ole Trantridgessa, matkustan Lontooseen joksikin aikaa, en siedä tuota vanhaa mummoa. Mutta kirjeet kyllä minulle toimitetaan.
Tess sanoi haluavansa jäädä tähän, ja he pysähtyivät metsikön kohdalla. D'Urberville hyppäsi alas, nosti Tessin rattailta ja asetti tavarat hänen viereensä maantielle. Tess kumarsi hänelle keveästi, hänen katseensa viivähti tuokion D'Urbervillen katseessa, sitten hän kääntyi ottaakseen tavaransa ja lähteäkseen.
Aleksander D'Urberville otti sikarin hampaistaan ja kumartui häntä kohti sanoen: – Ethän sinä toki noin eroa, Tess kulta? Tulehan tänne.
– Niinkuin tahdotte, vastasi tyttö välinpitämättömästi. Katsokaahan, kuinka tottelevaksi olette minut saanut. Sitten hän kohotti kasvonsa D'Urbervilleä kohti ja seisoi kuin marmoripatsas tämän painaessa suutelon hänen poskelleen, suutelon, joka kyllä oli huoleton, mutta ei sentään aivan kylmä. Tess katseli hajamielisenä loitolla olevia puita, kun suudelma hänelle annettiin, ikäänkuin ei olisi täysin tajunnut, mitä nuori mies teki.
– Nyt toiselle poskelle vanhan ystävyyden vuoksi.
Hän käänsi päätään yhtä välinpitämättömästi kuin
