vasta jotain olisi ollut, jos sinä olisit sen tehnyt – olisi sitä sopinut kertoa, jatkoi mrs Durbeyfield harmista itkuun purskahtamaisillaan. Ja kun täälläkin on puhuttu niin paljon sinusta ja hänestä, niin kukapa olisi uskonut asian tämmöiseksi menevän? Miksei juohtunut mieleesi tehdä jotain hyvää kotiväellesi, sen sijaan että ajattelit vain itseäsi? Kylläpä minä olen saanut hyöriä ja pyöriä, samoin isä poloisesi, jonka sydän on kohta rasvainen kuin paistinpannu! En minä toki luullut tämän asian näin nolosti menevän! Kelpasipa sitä katsella, kun te yhdessä ajoitte matkaanne neljä kuukautta takaperin – komea pari siinä oli! Katsohan, mitä hän on meille antanut – me vain luulimme hänen näitä lahjottavan sukulaisuuden vuoksi. Mutta jollei hän ole sukulaisemme, niin varmaan se on tapahtunut sen vuoksi, että hän sinua rakasti. Vielähän olit tyttö, kun et sittenkään saanut häntä menemään kanssasi naimisiin!
Saanut Aleksander D'Urbervilleä menemään hänen kanssaan naimisiin! Hänen kanssaan! Naimisiinmenosta ei D'Urberville ollut maininnut sanallakaan. Entä jos olisi maininnut! Ei hän tiennyt, mitä olisi vastannut, jos tuommoista yhteiskunnallista pelastusta olisi hänelle tarjottu. Mutta hänen mieletön äiti raukkansa ei tiennyt, millä tunteilla hän tuota miestä ajatteli. Kenties se oli nykyisissä oloissa harvinaista, luonnotonta ja käsittämätöntä, mutta hän ei voinut muuta; ja tämä oli, kuten hän itse sanoi, syynä hänen itsensähalveksimiseen. Hän ei ollut koskaan pitänyt hänestä paljoa eikä pitänyt nyt vähääkään. Hän oli pelännyt häntä, vavissut hänen läheisyydessään ja taipunut, kun hän taitavasti käytti hyväkseen hänen avuttomuuttaan, ja sitten hän oli hänen hienoutensa häikäisemänä tullut antautuneeksi huumauksen vallassa. Siinä kaikki. Ei hän juuri häntä vihannutkaan, mutta tomua ja tuhkaa oli hän vain hänelle, tuskinpa hän kunniansakaan vuoksi olisi tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin.
– Sinun olisi pitänyt paremmin pitää varasi, jollei aikomuksesi ollut saada häntä mieheksesi.
– Voi, äiti, äiti, huusi tuskan murjoma tyttö, heittäytyen kiihkeästi äitinsä kaulaan, aivan kuin sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan. Kuinka minä tuota tiesin? Olinhan lapsi lähtiessäni täältä neljä kuukautta takaperin. Mikset sinä sanonut, että vaarat minua uhkasivat? Mikset minua varottanut miehistä? Hienot naiset kyllä tietävät pitää varansa, he lukevat kirjoja, joissa kerrotaan tämmöisistä juonista, mutta eihän minulla ollut siihen tilaisuutta, etkä sinä sanonut mitään!
Äiti tunsi olevansa voitettu.
– Ajattelin, että jos puhuisin sinulle hänen hellistä tunteistaan ja mihin ne saattaisivat viedä, niin sinä et hänestä välittäisi ja menettäisit hyvän tilaisuuden, mutisi hän pyyhkien silmiään esiliinallaan. – No niin, meidän on nyt koetettava auttaa asia parhaan mukaan, luulenma. Eihän se sentään ole muuta kuin maailman menoa ja kai se niin oli sallittu?
13
Huhu Tessin kotiintulosta rikkaiden sukulaistensa luota levisi pian, jos niin suurta sanaa kuin "huhu" saattaa käyttää, kun on kysymyksessä vain pieni Marlottin kylä. Iltapäivällä saapui Tessiä tervehtimään joukko hänen entisiä koulutoverejaan, puettuina parhaisiin tärkättyihin ja silitettyihin leninkeihinsä, niinkuin sopiikin käydessä katsomassa henkilöä, joka on saavuttanut – kuten he arvelivat – suuren voiton, Tytöt asettuivat istumaan ympäri huonetta ja tarkastelivat häntä hyvin uteliaina. Juuri se seikka, että tuo kaukainen sukulainen mr D'Urberville, jonka maine iloisena kavaljeerina ja tyttöjenviekottelijana oli alkanut levitä Trantridgen rajojen ulkopuolellekin, oli rakastunut Tessiin, teki hänen otaksutun asemansa vielä merkillisemmäksi kuin se olisi ollut, jos se olisi näyttänyt varmalta ja vaarattomalta.
Heidän mielenkiintonsa oli niin suuri, että nuoremmat kuiskailivat Tessin selän takana:
– Kyllä se on kaunis! Ja kuinka tuo leninki sopii hänelle! On se mahtanut maksaa aika lailla ja varmaan se on hänen antamansa!
Tess, joka juuri kurottautui ottamaan teekojeita nurkkakaapista, ei kuullut näitä huomautuksia. Jos hän olisi kuullut, niin hän olisi pian selittänyt ystävilleen asian oikean laidan.
Mutta äidin korvan sivuitse eivät puheet menneet, ja hänen turhamielisyyttänsä, jota suuremmoisen naimiskaupan raukeneminen oli loukannut, kutkutti toki se, että niin hienon herran kerrottiin mielistelevän hänen tytärtään. Ylipäänsä hän oli varsin tyytyväinen, vaikka tämä epäiltävä ja irstaudella saavutettu voitto tahraisikin hänen tyttärensä mainetta; saattoihan siitä vielä sukeutua naimiskaupatkin, ja hyvillään heidän ihailustaan hän pyysi vieraita jäämään teelle.
Heidän lavertelunsa, naurunsa, hyväntahtoiset viittauksensa ja ennen kaikkea heidän kateelliset huomautuksensa saattoivat Tessinkin mielen pirteämmäksi, ja kuta pitemmälle ilta kului, sitä enemmän heidän vilkkautensa tarttui häneen, ja hän kävi melkein iloiseksi. Marmorin kova ilme katosi hänen poskiltaan, hän liikkui miltei yhtä norjasti kuin ennen ja näytti hempeältä nuoruuden kukoistuksessaan.
Joskus hän saattoi, kaikesta huolimatta, vastata heidän kysymyksiinsä ylpeänlaisesti, aivan kuin tuntien, että hänen kokemuksensa rakastelusta olisivat tosiaan olleet kadehdittavat. Mutta "oman raunionsa lempiminen", kuten runoilija lausuu, oli hänelle niin ventovierasta, että tämä harhaluulo kesti yhtä lyhyen ajan kuin salaman leimaus; kylmä järki otti taas vallan ja alkoi pilkata hänen satunnaista heikkouttaan, hetkellinen ylpeys tuntui hänestä kammottavalta ja herätti hänessä syyllisyyden tunteen, ja silloin hän vetäytyi kuoreensa ja kävi välinpitämättömäksi.
Kuinka oli mieli raskas seuraavana päivänä, kun ei ollut enää sunnuntai, vaan arkipäivä, kun ei ollut enää hienoja vaatteita ja iloisia vieraita ja hän heräsi vanhassa sängyssään ja pikku lapset nukkuivat sikeästi hänen ympärillään! Hänen tulonsa herättämä mielenkiinto ja jännitys oli hävinnyt, ja hän näki edessään pitkän, kivisen tien, jota hänen oli vaellettava ilman apua, ilman myötätuntoisuutta. Silloin hänen tuskansa oli pelottava, hän melkein toivoi kuolemaa.
Muutamien viikkojen kuluttua Tess virkistyi kuitenkin sen verran, että kykeni menemään kirkkoon eräänä sunnuntaina. Hänen teki mielensä kuulla laulua, olkoonpa vaikka huononpuoleistakin, ja veisata muiden kanssa vanhoja virsiä. Hän oli perinyt äidiltään semmoisen laulullisen taipumuksen, että yksinkertaisinkin laulu joskus vaikutti häneen niin valtavasti, että sydän pyrki rinnasta ulos hypähtämään.
Päästäkseen niin paljon kuin mahdollista herättämästä huomiota ja välttääkseen nuorten miesten kohteliaisuudenosotuksia hän läksi kotoa, ennenkuin alettiin soittaa kirkkoon ja asettui istumaan lehterin alle loukkoon, missä paarit seisoivat hautalapioiden vieressä, ja missä istui vain pari ukkoa ja akkaa.
Seurakuntalaiset tulivat pienissä joukoissa, istuutuivat hänen edessään oleville penkeille, painoivat päänsä alas kotvaksi aikaa, aivan kuin olisivat rukoilleet, vaikkeivät sitä tehneet, kohosivat sitten istumaan ja katselivat ympärilleen. Virsien joukossa sattui olemaan eräs hänen lempisävelmistään, mutta hän ei tuntenut sen nimeä, vaikka olisi kernaasti halunnut tietää sen. Ja hän ajatteli epämääräisesti, kuinka kummallinen ja jumalallinen oli tuollainen säveltäjän mahti, kun hän saattoi vielä haudastaankin synnyttää omia tunteitaan hänenlaisessaan tytössä, joka ei ollut koskaan kuullut hänen nimeänsä eikä koskaan löytäisi avainta hänen olemukseensa.
Ne, jotka olivat katselleet ympärillensä, kääntelivät päätänsä yhä useammin jumalanpalveluksen kestäessä, ja kun lopulta hänet huomasivat, niin kuiskasivat toinen toiselleen. Tiesihän hän, mitä ne kuiskasivat; tuska kouristi sydäntä, ja hän tunsi, ettei hän enää voisi tulla kirkkoon.
Hän rupesi
