erilleen rientääkseen tiehensä yksikseen, kun muuan ratsastaja miltei huomaamatta pistäysi esiin pensaiden takaa, joka reunusti tietä, ja Aleksander D'Urberville seisoi heidän keskellään: – Mitä helvetin jyryä te täällä pidätte? hän kysäisi. Ällistynyt väki ei osannut antaa selitystä samassa silmänräpäyksessä, eikä hän totta puhuen sitä kaivannutkaan. Hän oli kuullut melua, ratsastanut varovaisesti lähemmä ja kuullut tarpeekseen.
Tess seisoi erillään portin korvassa. D'Urberville kumartui häntä kohti ja kuiskasi: – Hyppää taakseni, niin pääsemme yhdessä hujauksessa eroon noista sähisevistä kissoista!
Tessin päätä tuntui pyörryttävän, niin pahasti oli mellakka häneen koskenut. Missä muussa tilaisuudessa tahansa hän olisi kieltäytynyt hyväksymästä tämmöistä tarjousta, kuten hän oli tehnyt useat kerran ennenkin, eikä pelkkä yksinäisyyskään olisi pakottanut häntä menettelemään nyt toisin. Mutta kun tämä tarjous tuli juuri niin ratkaisevalla hetkellä, jolloin pelko ja viha vastustajia kohtaan voi yhdellä hyppäyksellä vaihtua voitonriemuksi, niin hän ei malttanut olla noudattamatta mielivaikutettaan, vaan kiipesi portin selälle, pisti jalkansa jalustimeen ja hypähti satulaan D'Urbervillen taakse. He olivat jo pitkän matkan päässä, ennenkuin rehmijät älysivät, mitä oli tapahtunut.
Patarouvalta unohtui leninkinsä puhdistaminen, hän seisoi Ruuturouvan ja tuon horjuvan, vastanaidun nuoren vaimon vieressä – kaikki tuijottaen suuntaan, missä hevosen kavioiden kopse hälveni yön hiljaisuuteen.
– Mitä te töllistelette? kysyi joku miehistä, joka ei ollut mitään huomannut.
– Ha-ha-ha, nauroi tummaverinen Car.
– He-he-he, nauroi horjuva morsian, nojautuen rakkaan miehensä käsipuoleen.
– Hi-hi-hi, nauroi tummaverisen Carin veli, viiksiään sivellen ja selitti lyhyeen:
– Hyppääppä ojasta allikkoon.
Ja niin nämä ulkoilman lapset, joihin ei liikanainen ryypiskelykään ottanut oikein tepsiäkseen, jatkoivat matkaansa kedon poikki. Ja heidän kulkiessaan seurasi kunkin pään varjoa kellertävä valokehä, jonka kuun säteet muodostivat kasteesta välkkyvälle nurmelle. Jokainen saattoi nähdä vain oman sädekehänsä, joka ei milloinkaan erinnyt pään varjosta, liikkuipa se kuinka epävarmasti tahansa. Se pysyi siinä kiinni, kaunistaen sitä yhtämittaa, kunnes hoippuilevat liikkeet lopulta näyttivät kuuluvan erottamattomasti sen säteilyyn ja heidän hengityksensä huuru yön usvaan. Ja maiseman ja kuutamon ja luonnon henki tuntui sopusointuisesti yhdistyvän viinin henkeen.
11
Ratsastajat ajoivat hetkisen eteenpäin sanaakaan puhumatta; Tess piteli kiinni Aleksanderista, sydän tykyttäen voitonriemua, mutta kuitenkin levotonna. Hän oli huomannut, ettei nuorella herralla ollut tuo hurja hevonen, jolla hän tavallisesti ratsasti, eikä hän tästä syystä ollut huolissaan, joskin satulassa pysyminen oli hyvin epävarmaa, vaikka hän pitelikin lujasti kiinni. Hän pyysi, että D'Urberville antaisi hevosen astua, johon tämä suostui.
– Eikö se ollut sukkela temppu, Tess kulta? hän sanoi ohi mennen.
– Oli, vastasi Tess. Minun pitäisi olla teille kovin kiitollinen.
– Etkös ole?
Tyttö ei vastannut.
– Tess, miksikä sinä et salli minun koskaan suudella sinua?
– Kai sen vuoksi, etten teitä rakasta.
– Ihanko varmaan?
– Olen teille joskus vihoissani.
– Sitäpä olen vähän pelännyt. – Aleksander ei pannut kuitenkaan tunnustusta pahakseen. Hän tiesi, että mikä tahansa on kylmyyttä parempi. – Mikset ole sanonut mitään, kun olen sinua suututtanut? hän kysyi.
– Kyllähän sen itse tiedätte. Koska en ole täällä riippumaton.
– Enhän ole sinua monesti loukannut lemmentuumillani?
– Olette joskus.
– Kuinka monesti?
– Kai te sen yhtä hyvin tiedätte kuin minäkin – liian monesti.
– Joka kerta kun koetin?
Tess oli vaiti, ja hevonen astua kapsutteli hyvän matkaa, kunnes kevyt vaalea usva, joka koko illan oli häilynyt alangoilla, peitti koko seudun ja kietoi heidät sisäänsä. Se näytti ikäänkuin kannattavan kuun valoa, tehden sen läpikuultavammaksi kuin kirkas sää. Joko tästä syystä tai hajamielisyydestä tai väsymyksestä hän ei huomannut, että he aikoja sitten olivat kulkeneet Trantridgen tienhaaran ohi ja ettei hänen kumppaninsa ratsastanut Trantridgeen päin.
Häntä väsytti tavattomasti. Hän oli noussut viideltä joka aamu viimeviikolla ja ollut työssä aamusta iltaan; sitä paitsi hän oli kulkenut jalkaisin Chaseboroughiin ja odottanut toisia kolme tuntia syömättä tai juomatta hituistakaan, koska oli kiirehtinyt niin lähtöä. Sen perästä hän oli astunut pari kilometriä kotiin päin, ja sitten oli tuo riita järkyttänyt mieltä. Ja heidän verkalleen ratsastaessaan oli kellokin jo vierähtänyt yhteen. Mutta ainoastaan kerran hän vaipui torkuksiin, jolloin hänen päänsä kallistui keveästi kumppania vasten.
D'Urberville seisatti hevosen, veti jalkansa jalustimista, kääntyi syrjittäin satulassa ja pisti kätensä hänen vyötärölleen tukeakseen häntä.
Mutta tämä valveutti hänet tuokiossa puolustusasentoon ja hänelle ominaisella näppäryydellä hän sysäsi nuorta miestä edemmä. Tämä oli kadottaa tasapainonsa ja suistua nurin niskoin hevosen selästä, mutta onneksi hevonen, vaikka olikin suuri ja roteva, oli tyyniluontoinen ja pysyi paikallaan.
– Sinä olet helkkarin epäystävällinen, hän sanoi. Minulla ei ole mitään pahaa mielessä – varjelin vain sinua putoamasta.
Tess epäili vielä hetkisen; mutta sitten hän uskoi D'Urbervillen puhuneen tällä kertaa totta ja sanoi nöyrästi: – Suokaa anteeksi, sir.
– En minä anna anteeksi, jollet osota minulle luottamusta. Mutta, hyvä Jumala, hän huudahti, kaikkipa minua sysivätkin, kun tuommoiset lapsetkin! Kolmisen kuukautta sinä olet nauranut tunteitani, kartellut ja hylkinyt minua, enkä minä sitä siedä kauempaa.
– Minä lähden huomenna kotiin, sir.
– Ei, et sinä kotiisi saa mennä. Kysyn sinulta vielä kerran, tahdotko osottaa luottavasi minuun antamalla minun pitää kättäni vyötärölläsi? Olkaamme avomielisiä. Tunnemme hyvin toisemme ja tiedäthän sinä, että minä sinua rakastan ja pidän sinua kauneimpana tyttönä koko maailmassa. Enkö saa kohdella sinua niinkuin olisit oma kultani?
Tess veti ärtyisästi henkeään, vääntelihe levotonna satulassa, katseli loitos ja mutisi: – En tiedä … minä tahdon … kuinka minä voin sanoa kyllä tai ei, kun…
D'Urberville ratkaisi asian kietomalla kätensä hänen ympärilleen, eikä Tess enää vastustellut. Näin he ratsastivat verkalleen eteenpäin, kunnes Tess äkkiä havaitsi, että he olivat viipyneet matkalla tavattoman kauan, paljoa kauemmin kuin Chaseboroughin matkalla tavallisesti viipyi, vaikkapa hiljaakin ajoi. Sitä paitsi hän huomasi, etteivät he enää olleet maantiellä, vaan metsäpolulla.
– Missä
