olisimme vanhaa sukua, mutta täällä näyttääkin kaikki olevan uutta, hän sanoi yksinkertaisena itsekseen. Häntä kadutti, että oli niin herkästi taipunut äidin tuumaan ja lähtenyt huomauttamaan sukulaisuudestaan; olisihan hän voinut pyytää apua lähempääkin.
D'Urbervillet eli Stoke-D'Urbervillet – niinkuin he alussa itseään nimittivät – jotka omistivat kaiken tämän, olivat omituisia eläjiä tässä vanhanaikaisessa seudussa. Pastori Tringham oli puhunut totta sanoessaan, että tuo raihnas John Durbeyfield oli ainoa vanhan D'Urberville-suvun suoranainen jälkeläinen tässä osassa maata; olisipa hän saattanut lisätä, minkä hyvin tiesi, etteivät Stoke-D'Urbervillet olleet oikeita D'Urbervillejä sen enempää kuin hän itsekään. On kuitenkin myönnettävä, että perhe varsin hyvin soveltui rungoksi, johon saattoi liittää nimen, joka oli tuommoisen nuorentamisen tarpeessa.
Kun äskettäin kuollut Simon Stoke oli Pohjois-Englannissa koonnut suuren varallisuuden rehellisenä kauppiaana – jotkut sanoivat koronkiskurina – niin hän päätti asettua elämään maaseudulle Etelä-Englantiin, loitolle entisestä liikepiiristään. Uutta elämäänsä varten hän arveli tarvitsevansa nimen, joka ei niin helposti ilmottaisi hänen ja tuon entisen sukkelan liikemiehen olevan samoja henkilöitä ja joka olisi vähän harvinaisempi kuin nuo alkuperäiset kuivat ja karkeat sanat. British museumissa hän tutki tunnin ajan sammuneiden, puoleksi kuolleiden, unhoon joutuneiden tai hävinneiden sukujen nimiä sillä seudulla, johon hän aikoi asettua, ja arveli viimein, että D'Urberville helähti yhtä hienolta kuin mikä nimi tahansa; ja niin hän liitti tämän nimen omaansa ainaisiksi ajoiksi. Muuten ei hän suinkaan pyrkinyt tässä liioittelemaan ja laatiessaan nyt sukutaulunsa tälle uudelle perustalle hän menetteli varsin maltillisesti rakennellessaan sukujen välisiä avioliittoja ja suhteita ylimystöön eikä käyttänyt ainoatakaan kohtuuttoman korkeata arvonimeä.
Tess poloinen ja hänen vanhempansa eivät luonnollisesti tienneet mitään tällaisesta luomistyöstä – omaksi onnettomuudekseen heillä ei ollut aavistustakaan tämmöisistä valtauksista ja viattomuudessaan he luulivat, että nimen täytyi seurata syntyä, joskin rikkaus oli onnen lahja.
Tess seisoi paikallaan kuin kylpijä, joka epäröi heittäytymästä veteen. Hän ei tiennyt pitikö hänen mennä eteenpäin vai kääntyä takaisin, kun joku pistäysi ulos teltan pimeästä, kolmikulmaisesta aukosta. Tulija oli solakka nuori mies, jolla oli sikari hampaissa.
Hän oli hyvin tummaverinen, huulet olivat täyteläiset, karkeapiirteiset, mutta punaiset ja pehmeät, ja niiden yläpuolella oli tuuheat, mustat, ylöspäin käännetyt viikset, vaikkei hän voinut olla kuin kahden- tai kolmenkolmatta vuoden ikäinen. Huolimatta hänen raaoilta vivahtavista piirteistään ilmeni hänen kasvoillaan ja rohkeissa silmissään miehekästä voimaa.
– No, kaunokaiseni, mitä sinulla on asiaa? hän kysyi Tessiä läheten.
Ja huomattuaan, että tyttö oli aivan kuin puusta pudonnut, hän lisäsi:
– Älä ole peloissasi. Minä olen mr D'Urberville. Onko sinulla asiaa minulle vai äidilleni?
Tämä D'Urberville-suvun edustaja ei vastannut Tessin odotuksia senkään vertaa kuin talo ja puisto. Hän oli kuvaillut tapaavansa ijäkkäät ja arvokkaat kasvot, kaikki D'Urbervillein piirteet hienostuneina, ruumiillistuneiden muistojen uurtamina ja esittäen hieroglyyfeissä vuosisatoja hänen perheensä ja Englannin historiaa. Tess päätti kuitenkin käydä asiaan kiinni, koska ei ollut toivoa muuten selviytyä, ja sanoi:
– Minulla on asiaa äidillenne, sir.
– Pelkään, ettet voi tavata äitiäni – hän on sairas, vastasi väärien D'Urbervillein edustaja, sillä nuori mies oli Aleksander, Simon Stoke-vainajan ainoa poika. – Etköhän voisi uskoa asiaasi minulle?
Minkä vuoksi haluat tavata äitiäni?
– Minun piti … minun … enpä saata oikein sanoa.
– Huviksesiko vain?
– Eikä mitä. Jos minä puhuisin teille, niin se näyttäisi…
Tessistä tuntui nyt asia niin somalta, jopa naurettavalta, että hänen viehkeä suunsa, huolimatta siitä että häntä pelotti seistä tuon herran edessä, vetäysi hymyyn, mikä yhä enemmän kiinnitti tummaverisen Aleksanderin huomiota häneen.
– Se on hyvin hullua, sopersi hän. Ei sitä osaa sanoa.
– Mitä joutavia; semmoisista minä olenkin mielissäni. Kerro pois, tyttö kulta, hän sanoi ystävällisesti.
– Äiti käski minua käymään täällä, jatkoi Tess, ja itseänikin halutti lähteä. Mutta enpä luullut täällä tämmöistä olevan. Minä läksin kertomaan, että olemme samaa sukua kuin tekin.
– Oh, köyhiä sukulaisia?
– Niin.
– Stokejako?
– Ei, D'Urbervillejä?
– Niin, niin, sitä minä tarkotinkin.
– Nimemme on muuttunut Durbeyfieldiksi, mutta meillä on monta todistusta siitä, että olemme D'Urbervillejä. Niin sanotaan vanhoissa kirjoissakin – ja meillä on kotona vanha sinetti ja hopealusikka, pyöreä kuin kauha, ja molempiin on kaiverrettu hyppäävä leijona ja sen yläpuolelle linna. Lusikka on niin vanha ja kulunut, että äiti käyttää sitä hernerokkaa hämmennellessään.
– Meidän vaakunassamme on hopeainen linna ja takajaloillaan seisova leijona, hän vastasi hellästi.
– Ja äiti sanoi, että meidän pitäisi ilmottaa itsestämme teille, koska olemme tapaturmaisesti menettäneet hevosemme ja olemme suvun vanhin haara.
– Äitisi teki varsin ystävällisesti. Minä puolestani olen hänelle hyvin kiitollinen. – Aleksanterin katse saattoi Tessin hieman punastumaan. – Sinä olet siis, tyttöseni, tullut tänne sukulaisiasi tervehtimään?
– Niinpä kai, sanoi Tess joutuen taas hämilleen.
– Eipä siinä mitään pahaa ole. Missä te asutte? Mitä te olette?
Hän kertoi lyhyesti ja selitti palaavansa kotiin samalla kyydillä kuin oli tullutkin.
– Eivät ne vaunut vielä kotvilleen ole Trantridgen tienhaarassa.
Eiköhän sillä välin lähdetä puistoon kävelemään, pikku serkkuni?
Tess tahtoi tehdä vierailunsa niin lyhyeksi kuin suinkin, mutta nuori mies ei antanut perään, ja niin hän suostui lähtemään kävelylle. Nuori herra näytteli hänelle nurmikkoja ja kukkapenkereitä, kasvihuoneita ja puutarhaa, missä hän kysyi Tessiltä, pitikö hän mansikoista.
– Kyllä, sanoi Tess, vaan eivätpä ne vielä ole kypsiä.
– Tässä on jo. D'Urberville alkoi poimia marjoja, ojentaen tytölle toisen toisensa perästä. Vihdoin hän löysi hyvin korean mansikan, jonka hän tahtoi pistää Tessin suuhun.
– Ei, ei, sanoi Tess nopeasti, asettaen kätensä suunsa eteen, otan sen mieluummin itse.
– Mitä joutavia! hän sanoi, ja hieman pahastuen Tess avasi huulensa ja otti mansikan suuhunsa.
He kävelivät vielä kotvasen puutarhassa, ja
