pantiksi".
Mies avasi verisen nenäliinan ja katseli vahingoittunutta kättään. "Kunhan en vaan saisi vesikauhua…"
"Jollette sitä saa, niin on se siksi, että olette syntynyt hirtettäväksi", tokaisi kapakoitsija nauraen. "Ja nyt saatte vähän auttaa minua", lisäsi hän.
Pää pyörryksissä ja tuntien sietämättömiä tuskia kaulassa ja kielessä – puolikuoliaaksi kuristettuna – koetti Buck kohottautua kiusaajiaan vastaan. Mutta yhä uudelleen kaadettiin hänet kumoon ja miltei kuristettiin, kunnes molempien miesten oli onnistunut viilata poikki metallikaulanauha, joka oli Buckin kaulassa. Senjälkeen irroitettiin myöskin köysi ja koira paiskattiin jonkinlaiseen häkkiin.
Siellä makasi se loppupuolen väsyttävää yötä vavisten kiukusta ja haavoittuneesta ylpeydestä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä kaikki tämä merkitsi, Mitä tahtoivat ne hänestä, nuo vieraat miehet? Miksi pidettiin häntä ahtaaseen häkkiin suljettuna? Hän ei tiennyt minkävuoksi, mutta hänellä oli epämääräinen tunne uhkaavasta onnettomuudesta. Monet kerrat yössä hypähti hän ylös vajan ovea naristen avattaessa, luullen tuomarin tai hänen poikiensa tulevan. Mutta se ei ollut koskaan kukaan muu kuin kapakoitsija. Hänellä oli kädessä talikynttiläpahanen, jonka heikko liekki valaisi hänen pöhöttyneitä kasvojansa. Ja joka kerta tukahtui Buckin kurkusta esiintunkemaisillaan oleva iloinen haukunta muuttuen raivoisaksi murinaksi.
Mutta niin antoi kapakoitsija hänen olla rauhassa ja aamulla tuli neljä miestä nostamaan häkkiä. Enemmän vain kiusaajia, ajatteli Buck, sillä kaikki olivat ilkeännäköisiä, risaisia ja renttumaisia ja hän riehui ja raivosi heille häkissään. Mutta miehet nauroivat ja pistelivät säleitten väliin keppejä, joihin hän hyökkäsi mitä raivostuneimmin iskien torahampaansa niihin, kunnes huomasi, että sitä miehet juuri tahtoivatkin. Silloin paneutui hän maata tuikeannäköisenä ja antoi heidän nostaa häkin kuormavaunuun. Ja nyt saivat sekä Buck että häkki kulkea monien käsien läpi. Toimistokonttorin kirjurit tarkastivat ensin häkin ja antoivat nostaa sen toiseen kuljetusvaunuun, jonka jälkeen se matalissa työntövaunuissa seuranaan joukko pakkalaatikoita ja kääreitä vietiin lauttaveneeseen. Sitten asetettiin häkki jälleen työntövaunuihin ja vietiin suurelle rautatieasemalle, missä se lopullisesti sovitettiin tavaravaunuun.
Kaksi päivää ja kaksi yötä retuutettiin tätä tavaravaunua eteenpäin, pitkässä junajonossa kimakasti viheltävän veturin jäljessä ja kaksi päivää ja kaksi yötä sai Buck olla ilman ruokaa sekä juomaa. Äkeissään oli hän junahenkilökunnan ensimäisiin lähestymisyrityksiin vastannut raivoisalla murinalla ja nämä olivat kostaneet ärsyttämällä häntä. Kun hän väristen ja kiukusta vaahdoten ryntäsi häkin säleitä vastaan, nauroivat he hänelle ja tekivät pilkkaa hänestä: murisivat ja haukkuivat kuin mitä inhoittavimmat koirat, naukuivat, räpyttelivät käsivarsiaan ja raakuivat kuin varikset. Siinä tekivät he hyvin yksinkertaisesti, sen hän kyllä tiesi, mutta siksi juuri haavoittikin se niin äärettömästi hänen arvokkuuttansa ja hänen kiukkunsa kasvoi ja kasvoi. Nälästä ei hän niin paljon välittänyt, mutta vedenpuute saattoi hänelle ankaria kärsimyksiä ja kiihoitti hänen kiukkunsa korkeimmilleen. Ylpeä ja tunteellinen kun oli, synnytti huono kohtelu hänessä kuumeen, joka kohosi hänen ajettuneen ja kuivuneen kaulansa ja kielensä tulehduksesta.
Muuan seikka tuotti hänelle iloa – köyttä ei ollut hänen kaulassaan. Se oli tuottanut hänen kiusaajilleen kunnottoman edun, mutta nyt, kun sitä ei ollut, antaisi hän heidän nähdä toista. He eivät ikinä enään saisi panna köyttä hänen kaulaansa. Sen oli hän lujasti päättänyt. Kahteen päivään ja kahteen yöhön ei hän ollut syönyt eikä juonut ja näiden päivien ja öiden alituisessa kidutuksessa kehittyi hänessä sellainen määrä kiukkua, että se tiesi pahaa sille, joka ensiksi osuisi hänen eteensä. Hänen silmänsä veristyivät ja hän muuttui raivoavaksi hornanhengeksi. Hän oli niin muuttunut, ettei tuomari Millerkään olisi tuntenut häntä ja junahenkilökunta huokasi todellisesta helpotuksesta päästessään hänestä Seattlessa.
Siellä otti neljä miestä varovaisesti häkin haltuunsa kuljettaen sen sitten kuormavaunuista pienelle korkeitten muurien ympäröimälle takapihalle. Suuri, karkea mies, punainen naapukkalakki sysättynä alas niskaan, tuli ulos ja kirjoitti kuitin johtajan kirjaan. Buck arvasi tässä heti uuden kiusaajansa ja syöksyi mitä villimmässä raivossa häkin säleitä vastaan. Miehen suu vetäytyi julmaan hymyyn, hän lähti hakemaan käsikirvestä ja karttua.
"Ette suinkaan aio ottaa sitä nyt ulos?" kysyi johtaja.
"Kyllä, juuri niin", vastasi mies, heti senjälkeen tähdäten kirveeniskun häkkiä vastaan.
Neljä miestä, jotka olivat kantaneet häkin takapihalle, hävisivät silmänräpäyksessä, valmistautuen varmoilta paikoilta muurin päältä katselemaan, mitä tulisi tapahtumaan.
Buck hyökkäsi pirstaantuneita säleitä vasten, iski hampaansa niihin, väänsi ja kiskoi. Minne kirves putosi ulkopuolelle, siinä oli hän heti saapuvilla sisäpuolella, kiukkuisesti muristen ja haukahdellen, yrittäen raivoisan kiihkeästi päästä ulos, minkä punanaapukkainen mies tyynesti näytti sallivan.
"Nyt, sinä punasilmäinen perkele", sanoi hän, saatuaan aukon siksi suureksi että Buck saattoi päästä siitä lävitse. Ja samassa hän heitti kirveen ottaen kartun oikeaan käteensä.
Buckia saattoi todellakin syystä kutsua punasilmäiseksi perkeleeksi, kun hän karvat pystyssä, vaahtosuisena ja hullu kiilto verisissä silmissään lyyhistyi maahan loikatakseen ja hyökätäkseen vihollisensa kimppuun. Suoraan punanaapukkaista miestä vastaan heittäytyi hänen sataneljäkymmentä naulaa painava ruumiinsa, väristen raivosta, joka oli kiihdytetty äärimmilleen kahden päivän ja kahden yön kärsimyksillä vankeudessa. Mutta puolitiessä, juuri kun hänen piti iskeä torahampaansa viholliseensa, sai hän iskun, joka pani hänet seisahtumaan ja hänen leukapielensä lyömään yhteen tuskallisesta kivusta. Hän tupertui ja kaatui maahan selälleen ja kyljelleen. Ei ikinä ennen koko elämässään oltu häntä lyöty kartulla ja hänen oli mahdoton käsittää, kuinka se saattoi tapahtua. Puoleksi haukkuen puoleksi vinkuen oli hän heti jälleen jaloillaan ja hyökkäsi uudelleen vihollista vastaan. Ja jälleen hän sai saman iskun kuin ennenkin ja vaipui yhtä raskaasti maahan. Sillä kerralla hän ymmärsi, että se oli karttu, mutta villissä raivossaan ei ollenkaan älynnyt olla varovainen. Hän uudisti hyökkäyksensä kymmenkunta kertaa ja yhtä usein kohtasi häntä kartunisku, joka kaatoi hänet maahan.
Muutaman erittäin kovan iskun jälkeen kompuroi hän jälleen pystyyn ollen liiaksi pyörryksissä voidakseen uudelleen hyökätä. Hän hoippui sinne tänne, veri juoksi hänen nenästään, suustaan ja korvistaan ja kaunis turkkinsa oli takkuinen ja verisen kuolan tahrima. Mies astui nyt pari askelta eteenpäin ja antoi hänelle tyynesti harkiten hirvittävän kartuniskun kuonoon. Kaikki se tuska, mitä hän ennen oli kärsinyt, oli mitätöntä tähän kuulumattomaan kidutukseen verrattuna. Hurjasti karjuen, melkein kuin leijona, syöksyi hän jälleen miestä kohti. Mutta sillä välin oli tämä muuttanut kartun oikeasta kädestä vasempaan ja tarttui kylmäverisesti Buckin alaleukaan, jota veti samalla sekä alaspäin että taaksepäin. Buck pyöri ympäri ilmassa ja putosi senjälkeen suin päin rinnoilleen maahan.
Sitten hän hyökkäsi jälleen ylös viimeisen kerran. Nyt hän sai sen hyvinlasketun iskun, jota kiusaajansa tahallaan tähän asti oli viivytellyt antamasta – ja Buck kutistui kokoon ja vaipui kokonaan tajuttomana maahan.
"Siinä vasta mestari koirien kurittamisessa, totta vieköön", huusi yksi noista neljästä muurilla, olevasta ihastuneena.
"Hän nutistaa yhden joka päivä ja kaksi sunnuntaisin", vastasi johtaja, joka nyt kiipesi vaunuunsa pannen hevoset liikkeelle.
Buck tuli tuntoihinsa jälleen, mutta voimansa
