voimme tehdä, on lopettaa se tähän. Sinä olet saanut oppia tuntemaan paikkasi ja minä tiedän omani. Ole nyt kiltti poika, niin käy kaikki hyvin ja saat hyvää ruokaa. Ilkeyden minä kyllä pian pudistan sinusta. Käsitätkö?"
Tätä sanoessaan hän taputti pelkäämättä Buckin päätä, jota äsken oli niin armottomasti lyönyt ja vaikka karvat ehdottomasti nousivat pystyyn miehen käden kosketuksesta, alistui koira ilman muuta tähän hyväilyyn. Sitten mies lähti hakemaan vettä ja Buck joi mitä himokkaimmin. Tämän päälle sai hän hetkisen perästä oivallisen aterian raakaa lihaa, jonka hän pala palalta otti voittajansa kädestä.
Hän oli lyöty, sen hän tiesi, mutta ei silti aivan murtunut. Hän tajusi kerta kaikkiaan, ettei hänellä ollut mitään toiveita pitää puoliansa kartulla varustettua miestä vastaan. Hän oli saanut vakavan opetuksen eikä unhoittanut sitä koskaan koko elinaikanaan. Se oli hänen vihkimyksensä alkuperäisen lain alaiseksi ja hän meni sitä puolitiehen vastaan. Elämä sai ankaramman leiman ja samalla kun hän pelkäämättä käsitti sen, heräsi myös kaikki se viekkaus ja kavaluus, joka piili kätkettynä hänen luonnossaan. Ajan vieriessä tuli sinne useita koiria, toiset häkeissä, toisia johdettiin köydestä, muutamat sävyisiä ja hiljaisia, toiset vimmapäisiä ja raivoavia kuten hän oli ollut – ja kaikkien, toisen toisensa perästä, näki hän alistuvan punanaapukkaisen miehen tahtoon. Ja joka kerta, saadessaan olla uuden, julman kohtauksen todistajana, painui opetus yhä syvempään Buckin mieleen: kartulla varustettu mies oli lainantaja, hallitsija, jota tuli totella, vaikkei välttämättömästi kursailla. Sillä sellaiseen ei Buck koskaan tehnyt itseään syylliseksi, vaikka monasti näki kuritettujen koirien liehakoivan punanaapukkaista miestä, heiluttavan häntää hänelle ja nuolevan hänen kättänsä. Mutta hän näki myös koiran, joka ei tahtonut liehakoida eikä totella, kadottavan elämänsä taistelussa herruudesta.
Silloin tällöin tuli vieraita miehiä, jotka puhuivat innokkaasti, mielistelevästi ja kaikenlaisin tavoin ja elein punanaapukkaiselle miehelle. Ja kun rahat oli laskettu, ottivat vieraat jonkun tai joitakuita koirista mukaansa. Buck ihmetteli, minne ne mahtoivat joutua, sillä ne eivät koskaan palanneet, mutta hän tunsi suurta pelkoa tulevaisuuden suhteen ja oli mielissään joka kerta kun ei kuulunut valittuihin.
Mutta lopuksi tuli hänenkin vuoronsa. Eräänä päivänä tuli sinne pieni kurttuinen mies, joka puhui murteellisesti englantia ja käytti paljon ulkomaalaisia, ihmeellisiä huudahduksia, joita Buck ei ensinkään ymmärtänyt.
"Sacre bleu!" huudahti hän Buckin nähdessään. "Kirotun komea koira. Eh bien! Mitä se maksaa?"
"Kolmesataa ja pienet kaupantekijäiset päällisiksi", vastasi punanaapukkainen mies reippaasti. "Ja koska hallitus maksaa, niin ette suinkaan tingi hintaa, vai kuinka, Perrault?"
Perrault veti suunsa nauruun. Ottaen huomioon, että koirien hinnat tavattoman suuren kysynnän vuoksi olivat kohotetut pilven korkuisiksi, ei hinta niin kauniista eläimestä ollut kohtuuton. Canadan hallinto ei menettäisi jutussa, sillä sen pikasanomat eivät hidastuisi kulussaan, päinvastoin. Perrault oli koiratuntija ja Buckia tarkastellessaan huomasi hän sellaisia olevan vaan yhden tuhannessa – "niin, yhden kymmenessätuhannessa", ajatteli hän itsekseen.
Buck huomasi rahoja maksettavan, eikä senvuoksi ensinkään hämmästynyt, kun pieni, kurttukasvoinen mies vei mukanaan hänet ja hyvänluontoisen Newfoundlandinkoiran, Curlyn. Tällöin näki hän viimeisen kerran punanaapukkaisen miehen, ja Curlyn ja hänen Narwhalin kannelta katsellessa häipyvää Seattlea näki hän viimeisen kerran myös aurinkoisen Etelän. Curly ja hän vietiin kannen alle ja jätettiin mustaihoisen jättiläisen, Françoisin huostaan. Perrault oli ranskalais-kanadalainen, hyvin mustaihoinen, mutta François oli puoliverinen ranskalais-kanadalainen sekä kaksinverroin niin musta. Nämät olivat Buckille uutta lajia ihmisiä – hän oli näkevä monta, monta muuta lajia lisäksi – hän ei osoittanut mitään mieltymystä heihin, mutta oppi pian vilpittömästi kunnioittamaan heitä. Hän näki heti Perraultin ja Françoisin olevan rehellisiä, tyyniä ja täydellisesti oikeudenmukaisia miehiä ja sitäpaitsi liian viisaita, kysymyksen ollessa koirista, antaakseen näiden peijata itseään.
Narwhalin välikannella oli, paitsi Buckia ja Curlya, kaksi muuta koiraa. Toinen heistä oli suuri, lumivalkoinen Huippuvuorten koira, jonka valaanpyyntilaivan kapteeni oli sieltä tuonut ja joka sittemmin oli seurannut erästä geoloogista retkikuntaa Barrensiin. Spitz oli ystävällinen ja valheellisen mielestelevä, saattoi nauraa virnistellä toista päin naamaa juuri miettiessään jotain halpamaista kepposta, kuten esimerkiksi silloin, kun varasti osan Buckin ruoasta ensimäisessä ruokinnassa. Kun Buck hyökkäsi toisen kimppuun rangaistakseen tätä, viuhui äkkiä Françoisin piiska ilmassa tavaten ensi sijassa syyllistä. Buckin ei tarvinnut muuta kuin ottaa luunsa takaisin. Tämä oli Buckista oikeudenmukainen teko ja miehen arvo alkoi kohota hänen silmissään.
Toinen koira ei tehnyt mitään lähestymiskoetta, eivätkä toisetkaan välittäneet siitä, mutta ei se myöskään koettanut varastaa uusilta tulokkailta. Se oli ärtyinen, jörö vintiö ja näytti Curlylle selvästi tahtovansa olla rauhassa ja että nousisi aika melu, jos häntä häirittäisiin. Tämän koiran nimi oli "Dave" ja se vain söi, nukkui ja välistä haukotteli, ei osoittanut pienintäkään mielenkiintoa mihinkään, ei edes silloin kun Narwhal sivuuttaessaan "Kuningatar Charlottan salmen" pyöri, kallistelihe ja elämöi kuin olisi alus ollut mielipuoli. Buck ja Curly olivat puolivilleinä pelosta, Dave vain harmissaan nosti päätänsä katsahtaen välinpitämättömästi heihin, haukotteli ja nukkui uudelleen.
Päivät ja yöt työskenteli aluksen valtimo yhtä väsymättömästi, ja vaikka toinen päivä oli melkein toisen kaltainen, huomasi Buck ilman vähitellen kylmenevän. Vihdoin eräänä aamuna hiljeni potkurin jyskytys ja tavattoman vilkas liike syntyi Narwhalilla. Buck kuuli sen yhtä hyvin kuin toisetkin koirat ja ymmärsi muutoksen olevan tulossa. François irroitti koirat ja vei ne kannelle. Ensi askeleillaan siellä ylhäällä kylmällä lattialla vajosivat Buckin jalat johonkin valkoiseen, jauhomaiseen, joka muistutti liejua. Hän vetäytyi kiivaasti päristellen takaisin. Lisää tätä valkoista ainetta putosi ilmasta. Hän ravisteli itseään, mutta yhä enemmän sitä tuli. Silloin haistoi hän sitä uteliaasti ja nuolaisi pikkusen kielellään. Se poltti kuin tuli, mutta silmänräpäyksessä oli kadonnut. Buck oli aivan ällistynyt. Hän koetti uudelleen, sama tulos. Katselijat nauroivat täyttä kurkkua ja Buck häpesi, tietämättä miksi, sillä ensi kertaa elämässään hän näki lunta.
II.
Väkivalta ja puolueellisuus
Buckin ensimäinen päivä Dyean rannalla oli kuin paha painajaisuni. Joka hetki toi mukanaan uusia epämiellyttäviä yllätyksiä. Hän oli aivan yhtäkkiä temmattu sivistyksen helmasta ja päistikkaa heitetty mitä alkuperäisimpiin olosuhteisiin. Tämä ei totta tosiaan ollut aurinkoista ja laiskaa elämää, jolloin ei ole muuta tehtävää kuin vetelehtiä ja olla ärtynyt. Täällä ei ollut rauhaa eikä lepoa, ei edes silmänräpäyksen turvallisuutta. Alinomainen kiire ja hämminki, joka hetki elämä ja jäsenet vaarassa. Täytyi ehdottomasti joka hetki olla varuillaan, sillä nämä koirat ja miehet eivät juuri olleet säädyllisiä koiria ja miehiä. He olivat kaikki villejä, jotka eivät tunteneet muuta lakia kuin väkivallan.
Ei koskaan Buck ollut nähnyt koirain niin tappelevan kuin näiden sudenkaltaisten koirien ja hänen ensi kokemuksensa siinä suhteessa antoi hänelle unohtumattoman opetuksen. Oikeastaan se ei ollut välitön kokemus, muussa tapauksessa ei hän olisikaan jäänyt elämään käyttääkseen sitä hyödykseen. Curly oli uhri. He olivat majoittuneet hirsivaraston läheisyyteen ja Curly tapansa mukaan koetti tehdä tuttavuutta karkeakarvaisen susikoiran kanssa, joka oli niin suuri kuin täysikasvuinen susi, mutta ei puoleksikaan niin suuri kuin hän itse. Ei mitään varoitusta etukäteen, vain salamannopea loikkaus, yhteenpuserrettujen hampaiden metallikova kalahdus, yhtä pikainen loikkaus takaisin, ja
