ei voi erehtyä. Aivan justiin niin on karttojen laita. Sentähden panevat he joka valtion eri väriin; se ei oo teitä narratakseen – vaan estääkseen teitä narraamasta itseänne."
Mutta min' en voinut nähdä siinä mitään, jok' olis näyttänyt todeks asian, eikä Jimkään voinut. Siksipä Jim puisti päätänsä ja sanoi:
"Kuulkaahan nyt, Tommi herra, jos te tietäsittä kuinka polökkypäisiä noi maalarit on, niin te uottaisitta pitkän aikaa, ennenku panisitta yhenkään heistä jonku asian takausmieheks, niin sanoakseni. Mutta tuhmaahan on tätä sanoa teitille, koska te aivan hyvin ymmärrättä sen itte. Täss' yhtenä päivänä näin mä yhen tommosen maalarin istuvan siällä Hank Wilsonin takapihalla ja maalaavan, ja minä menin sinn' alas kattomaan, ja hän maalas tota vanahaa kirjavaa lehemää, ku oli puskenu vasemman sarven päästään – tiiättä mitä mä meinaan. Ja minä hältä kysyin, miks hän maalas tota lehemää, ja sillon hän sanoi että, ku hän oli sen maalannu valamiiks, niin olis taulu väärtti sata dollaria. Tommi herra, hän olis saanu itte lehemän viiestätoista, ja sen sanoin mä hälle myös. Mutta – uskokaa pois – hän vain ravisteli päätään ja tohori ku ennenki. Ei, Tommi herra, noi ei, piru vie, tiiä mittään."
Tom tuli pahalle tuulelle; ja mä olen huomannut ett' ihmiset aina tulevat humöörille, kun heitä nolataan. Hän käski meidän pitää kitamme eikä enää tuhlata rasvaa meidän pääkalloihimme – niin me mukamas tultais ehkä paremmin toimeen. Sitten näki hän erään kaupungin tornin kellon allamme ihan ja hän otti kiikarinsa ja katsoi sitä, ja sitten hän katsoi hopeanauristansa ja sitten tornin kelloa ja sitten nauristansa taas ja sanoi:
"Sepä merkillistä – tuo kello käy lähes koko tunnin eellä."
Hän pisti hopeanauriin taskuunsa. Sitten tuli siinä toinenkin kello, jota hän kurkisteli taas, ja s'oli myöskin tuntia eellä. Tämä jo pani hänet ymmälle.
"Tää on kerrassaankin naurettavaa", sanoi hän. "En sit' ymmärrä ensinkään."
Sitten hän otti kiikarin ja haki kolmannen tornin kellon, ja sekin oli, jumaliste, tuntia eellä. Mutta silloin rupes hänen silmänsä säihkymään ja hänen henkensä läähättämään ja hän sanoi:
"Pyhä Paavali! Sehän on lonkituutti."
Minä pelästyin pahanpäiväisesti ja sanoin:
"No, mitä Jumalan tähen nyt?"
"Joo, nyt on niin, että tää vanha ilmarakko on luistanut yli Illinoisin ja Indiaanan ja Ohion kuin tyhjän, ja tämä seutu, missä nyt ollaan, on itäosa Pennsylvaniasta tai Newyorkista tai joku maanääri niillä paikoin."
"Ethän sinä sitä meinaa, Tom Sawyer."
"Meinaanpa jumaliste, ja s'on niin. Me ollaan kulettu viistoista astetta lonkituuttia, sitten kun jätettiin St. Louis eilen iltapäivällä, ja kellot on oikeassa. Me ollaan kulettu lähes kaheksan sataa penikulmaa."
Minä en uskonut sitä, mutta tuntuipa yhtäkaikki kuin olis valettu kylmää vettä pitkin selkärankaani. Tiesinhän kokemuksesta, että meni lähes kaks viikkoa Mississippi joen laskuun lautalla.
Jim koki selvitellä päätään voimiensa takaa. Hän sanoi sitten:
"Kuulkaahan, Tommi herra, sanoitteko te että noi kellot käy oikeen."
"Sanoin. Oikein ne käy."
"Eikö teitin kellonne myös käy oikeen?"
"Kyllä se käy oikein St. Louisin mukaan, mutta täällä s'on tuntia hullusti."
"Tommi herra, tahotteko te sotkia kalloomme, ettei aika oo justiin se sama mukamas joka paikassa?"
"Ei s'ole sama, ei lähimainkaan."
Jim näkyi olevan pahoillaan ja sanoi:
"Oikein tekee pahhaa, ku kuulee teitin puhuvan tolla viisin. Minä jumalauta häppeen, ku kuulen teitin noin puhuvan, jok' ootta saanu niin hyvän kurin ja kasvatuksen. Totta tosiaan, teitin Polly tätinne syän halkeis, jos kuulis teitä."
Tom hämmästyi. Hän vain tuijotti Jimiin eikä sanonut halkaistua sanaa, ja Jim hän vain kävi päältä:
"Tommi herra, kuka istutti ihmiset St. Louisiin? Joo, sen teki Jumala.
Kuka istutti ihmiset tänne, jossa me nyt oomma? Joo, sen teki Jumala.
Eikö he kaikki oo hänen lapsians? Tietysti, sitä he on. No, hyvä!
Kuinka hän sitten saattaa tehä erotuksen heiän välillä?"
"Erotuksen! En koskaan oo kuullut tuommosta tyhmää lörpötystä. Mitä pirun erotusta siin' on? Kun Hän tekee sinun ja muutamat muut Hänen lapsistaan mustiksi ja meidät toiset valkosiks, mitä se sitten on sinun mielestäs?"
Jim huomas pistoksen. Ja hän tunsi sen. Hän ei voinut vastata. Tom sanoi:
"Hän tekee erotusta, katsokaas, milloin Hän tahtoo, mutta tässä kohden ei ole mitään erotusta, jota Hän olis tehnyt, vaan ihmisten tekemä erotus. Jumala teki päivän, ja Hän teki yön; mutta Hän ei ole keksinyt tuntia eikä jaellut niitä, vaan ne on tehnyt ihmiset."
"Tommi herra, onkohan niin? Ihimisetkö sen on teheny?"
"Niin kyllä, ihmiset."
"Kuka sano heille että he sen osasit?"
"Ei kukaan. He ei kysyneet."
Jim funteeras vähäsen ja sanoi sitten:
"No, se osas naulaan. Min' en olis sitä koskaan uskaltanu semmosta. Mutta muutamat ihimiset n'ei pelekää mittään. He vai antaa mennä – eivät kysy mitä siittä lähtee. No, sitte on joka paikassa yhen tunnin erotus."
"Yhenkö tunnin? Ei! S'on neljän minuutin erotus joka asteelta lonkituuttia, tietäkää. Yks tunti joka viideltätoista asteelta, kaks tuntia joka kolmaskymmeneltä ja niin eespäin. Kun on tiistaiaamuna kello yks Englannissa, on edellisenä iltana kello kaheksan Newyorkissa."
Jim muutti vähän tuonnemaks penkillä, ja te voitte nähdä hänet loukatuks. Hän ravisti päätään ja mumis jotain, ja minä pujahutin hänen viereensä ja taputin häntä säärelle ja puhuin kauniisti hänen kanssaan ja sain hänet luopumaan murruistansa, ja sitte hän sanoi:
"Voi Tommi herra, niitä lörpötyksiä – tiistaina yhessä paikassa ja maanantaina toisessa, molemmat yhessä päivässä. Huck, eihän täss' oo oikee paikka leikin tekoon – tässä näin korkeella ilimassa. Kaks päivää yhessä päivässä! No, kun te saatta menemään kaks päivää yhteen päivään – niin saatta kai myös menemään kaks tuntia yhteen tuntiin, vai mitä? Saatattako panna kaks neekeriä yhen neekerin nahkaan, hä? Saatattako panna kaks kannua viinaa yhen kannun pulloon, hä? Ei, että saata, että piru vie saatakkaan! Silloinhan pullo halakeis. Ja jos sen saattasittakin tehä, niin min' en sit' uskos. Kuule, Huck sinä, jos toi tiistaipäivä nyt olis uuen vuoen päivä – no? Tahottako nyt väittää että s'on tänä vuonna yhessä paikassa ja menny vuonna toisessa, molemmat samassa minuutissa? S'on kaikkein hulluinta hassutusta – min' en taho kuulla sit' ennää."
Sitten rupes hän vapisemaan ja kalpenemaan ja Tom sanoi:
"No, mikä nyt on? Mikä sua vaivaa?"
