ei paennut, mutta ei liioin enää astunut askeltakaan eteenpäin.
Quasimodo tuli hänen luokseen, läimäytti häntä kädenselällään, niin että hän paiskautui neljän askeleen päähän, ja oli seuraavassa hetkessä kadonnut yön pimeyteen kantaen tyttöä kokoonkäärityn silkkiharson lailla käsivarsillaan. Kumppani oli seurannut häntä, ja heidän jäljessään juoksi vuohi raukka surkeasti määkien.
– Apua! Murhaajia! onneton mustalaistyttö huusi.
– Seis, roisto, ja päästä paikalla tyttö! huusi samassa jyrisevällä äänellä ratsastaja, joka äkkiä laukkasi kadulle.
Se oli muuan kuninkaallisen henkivartijaväen jousimiesten kapteeni, kiireestä kantapäähän rauta-asussa ja miekka kädessä.
Hän riisti tytön hämmästyneeltä Quasimodolta, nosti hänet ylös ja asetti eteensä satulaan. Tuo kammottava kyttyräselkä tointui kuitenkin pian hämmennyksestään ja oli juuri aikeissa hyökätä kapteenin kimppuun ottaakseen takaisin saaliinsa, kun samassa viisi-, kuusitoista jousimiestä, jotka seurasivat kapteeniaan, saapui paikalle. Se oli patrulli, joka Pariisin kaupunginvoudin, herra Robert d'Estoutevillen määräyksestä oli kiertokäynnillään kaduilla.
Quasimodo piiritettiin, otettiin kiinni ja sidottiin. Hän karjui ja kiehui raivosta, ja jos olisi ollut valoisampaa, olisivat epäilemättä hänen pelkät kasvonsa, jotka viha teki vielä kauheammiksi, riittäneet ajamaan koko joukon pakosalle. Mutta yöllä hän oli vailla peloittavinta asettaan, rumuuttaan.
Hänen seuralaisensa oli kadonnut metelin aikana.
Mustalaistyttö oli tällä välin kevyesti ja kauniisti suoristautunut upseerin satulassa, asettanut molemmat kätensä tuon nuoren miehen olkapäille ja katsellut häntä jonkin hetken, nähtävästi ainakin yhtä ihastuneena hänen muhkeasta muodostaan kuin siitä hyvästä työstä, jonka tämä oli hänelle tehnyt. Tyttö katkaisi ensiksi äänettömyyden ja virkkoi pehmeällä äänellään, jolle hän antoi vielä tavallista pehmeämmän sävyn:
– Mikä teidän nimenne on, herra santarmi?
– Kapteeni Febus de Châteaupers, palvelijanne, kaunoiseni! vastasi upseeri ja suoristausi.
– Kiitos, tyttö vastasi.
Ja kapteeni Febuksen kiertäessä viiksiään liukui tyttö hiljaa maahan hevosen kylkeä pitkin ja livisti tiehensä. Salamakaan ei olisi niin nopeasti leimahtanut.
– Paavin navan kautta! kapteeni sanoi kiristyttäen vielä lujempaan hihnat, joilla Quasimodo oli sidottu, olisinpa mieluummin ottanut saaliiksi ilolinnun.
– Sille ei enää mahda mitään, herra kapteeni, sanoi eräs jousimiehistä; kerttu lensi tiehensä, ja yölepakko jäi.
Iskun huumaamana Gringoire oli jäänyt makaamaan kiveykselle kadun kulmauksessa olevan Marian-kuvan eteen. Vähitellen hän tuli kuitenkin tajuihinsa. Ensin hän oli hetkisen miellyttävästi puolipökerryksissä, ja mustalaistytön ja vuohen ilmankevyet olennot sekoittuivat Quasimodon nyrkin painoon. Tätä tilaa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Sangen voimakas viluntunne siinä osassa hänen ruumistaan, joka kosketti maahan, herätti hänet.
Mistä ihmeestä tämä kylmyys mahtaa tulla? hän mutisi itsekseen. Hän huomasi silloin makaavansa katuojassa.
– Kirottu kyttyräselkä! hän murahti hampaittensa välistä ja aikoi nousta. Mutta lyönnin ja putoamisen jäljet tuntuivat vielä selvästi ja hänen oli pakko maata paikoillaan. Kun hänellä oli käsi vapaana, hän piti sitä nenänsä edessä ja alistui kohtaloonsa.
– Pariisin loalla, hän ajatteli (sillä hän piti varmana, että hän nyt saisi tyytyä makaamaan katuojassa, "ja mitä muuta tehdä vuoteessa kuin miettiä?") – Pariisin loalla on aivan erikoisen löyhkäävä ominaisuus. Se sisältää varmasti suuren annoksen hajusuoloja ja salpietaria. Se on ainakin mestari Nicolas Flamelin ja hermeetikkojen mielipide.
Sana hermeetikko johti äkkiä hänen ajatuksensa arkkidiakoni Claude Frolloon. Hän muisteli väkivaltaista näytelmää, jonka oli nähnyt; miten mustalaistyttö koetti riuhtoa itseään irti kahden miehen kourista, miten Quasimodolla oli ollut toinen mies mukanaan, ja arkkidiakonin yrmeät ja ylväät kasvot näyttäytyivät epäselvinä hänen muistissaan.
– Olisipa todellakin harvinaista, hän mietti ja alkoi tälle pohjalle rakennella olettamusten mielikuvarakennusta, tuota filosofien ilmalinnaa, kun sama ankara vilunväristys, jonka hän jo ennenkin oli tuntenut, herätti hänet todellisuuteen.
– Minähän jäädyn! hän huudahti.
Paikka kävi hetki hetkeltä yhä sietämättömämmäksi. Katuojan veden jokainen molekyyli poisti Gringoiren selästä molekyylin säteilevää lämpöä, ja lämpömäärän ero hänen ruumiinsa ja katuojan välillä väheni säälimättömästi.
Muuan toisenlainenkin ikävyys sattui hänelle samalla ja yhtä arvaamatta.
Parvi poikia, noita pieniä paljasjalkaisia vintiöitä, joita ammoisista ajoista saakka on katupoikain nimellä kiertänyt Pariisin katuja ja jotka meidän lapsuutemme päivinä heittelivät meitä kivillä, kun iltasin palasimme kotiin koulusta, koska meidän housumme eivät olleet risaiset, parvi noita pieniä vekkuleita tulla vilisti huutaen ja nauraen välittämättä lainkaan naapurien yörauhasta sitä kadunkulmaa kohden, jossa Gringoire makasi. He kuljettivat mukanaan jotakin, joka näytti säkiltä, ja jo yksin heidän puukenkiensä kolina saattoi herättää vaikka kuolleen henkiin. Gringoire, joka ei vielä ollut kokonaan vainajien kirjoissa, kohottautui puolittain.
– Hei, Tyhjätasku-Hanski! hei, Jutku-Jussi! huusivat he täyttä kurkkua. – Vanha Eustache Moubon, rautakauppias kadunkulmassa, on kuollut. Meillä on hänen olkipatjansa ja me sytytämme itsellemme ilonuotion. Juhlitaan flaamilaisia!
Ja samassa he paiskasivat patjan Gringoir en päälle huomaamatta häntä. Yksi joukosta otti kourallisen olkia ja meni sytyttämään niitä Marian-kuvan alla palavan lampun liekistä.
– Herra varjelkoon! mutisi Gringoire, – joko nyt tulee liian kuuma?
Tilanne oli tukala. Hän oli kahden tulen välissä; joko vilustua tai palaa. Hän ponnisti kaikki voimansa kuin vääränrahantekijä, joka aiotaan polttaa roviolla ja joka yrittää päästä pakoon. Hän pääsi pystyyn, heitti patjan poikien päälle ja pakeni.
– Neitsyt Maria! kirkaisivat pojat, – rautakauppias kummittelee!
Ja hekin livistivät käpälämäkeen.
Olkipatja jäi voittajana taistelutantereelle. Luotettavat todistajat, isä le Juge ja Corrozet, vakuuttavat, että lähiseudun papit suurin juhlallisuuksin korjasivat ja veivät sen seuraavana päivänä Sainte-Opportune-kirkon aarrekammioon. Kirkon lukkarilla oli aina vuoteen 1789 sievoiset tulot siitä suuresta ihmeestä, jonka Marian-kuva Mauconseil-kadun kulmassa oli tehnyt tuona muistettavana yönä tammikuun 6: nnen ja 7: nnen päivän välillä v. 1482, jolloin se oli manannut esille Eustache Moubonin, joka pirua pettääkseen oli kuollessaan piloillaan kätkenyt sielunsa vuodepatjaansa.
V. Rikottu ruukku
Juostuaan jonkin aikaa minkä jaloistaan pääsi, tietämättä minne, ja lyötyään päänsä monta kertaa kadun kulmiin, pökerryttyään katuojiin, kuljettuaan kujia sinne tänne, etsittyään pääsytietä kauppahallien vanhoista käytäväsokkeloista ja
