Hän tarttui innokkaasti tähän ehdotukseen.
– Tahdon, varmasti, mielelläni, hän sanoi.
– Tahdot siis liittyä puukkojunkkarien veljeskuntaan? jatkoi Clopin.
– Ehdottomasti, puukkojunkkarien veljeskuntaan, vastasi Gringoire.
– Tunnustat itsesi vapaan porvariston jäseneksi? jatkoi Tunisin kuningas.
– Vapaan porvariston jäseneksi.
– Argot'n kuningaskunnan alamaiseksi?
– Argot'n alamaiseksi.
– Kulkuriksi?
– Kulkuriksi.
– Sielultasi ja mieleltäsi?
– Sielultani ja mieleltäni.
– Huomautan sinulle, että sinut hirtetään sittenkin.
– Perhana! virkkoi runoilija.
– Ainoastaan sillä erotuksella, että sinut hirtetään myöhemmin, suuremmilla menoilla ja hyvän Pariisin kustannuksella kauniissa kivihirressä, ja että kunnialliset ihmiset hirttävät sinut. Onhan se lohdullisempaa.
– Niin kai, Gringoire vastasi.
– On vielä muitakin etuja. Vapaana porvarina ei sinun tarvitse, niinkuin Pariisin hyvien porvarien, maksaa puhtaanapidosta, köyhäinhoidosta eikä katuvalaistuksesta.
– Mainiota, sanoi runoilija. – Olen kulkuri, argotlainen, vapaa porvari, puukkojunkkari, kaikkea mitä tahdotte. Ja kaikkea tuota olin jo muuten ennenkin, herra Tunisin kuningas, sillä minä olen filosofi; et omnia in philosophia, omnes in philosopho continentur [ja kaikki filosofiassa, kaikki filosofissa yhtyvät], kuten tiedätte.
Tunisin kuningas rypisti kulmakarvojaan.
– Miksi sinä minua luulet, ystäväni? Mitä Unkarin juutalaisen mongerrusta sinä oikein laulat? En ymmärrä hepreaa. Eikä tarvitse olla juutalainen ollakseen rosvo. Minä en muuten enää varasta, olen noussut korkeammalle; minä tapan. Rosvo, mutta en taskuvaras.
Gringoire koetti sopertaa anteeksipyyntöjä näiden lyhyitten, vihaisella äänellä huudettujen lauseitten välillä.
– Pyydän anteeksi, herra kuningas, se ei ole hepreaa vaan latinaa.
– Sanon sinulle, karjui Clopin, – etten ole juutalainen, ja että annan hirttää sinut, jumal'auta! samoin kuin tuon pienen juutalaisen kaupustelijan, joka on vieressäsi ja jonka toivoisin näkeväni naulattuna kassatauluun niinkuin väärän rahan, joka hän onkin!
Tätä sanoessaan hän näytti sormellaan tuota pientä Unkarin juutalaista, joka oli Gringoirelle laulanut facitote caritatemiaan ja joka ihmeekseen näki kerjäläisten kuninkaan vihan kohdistuvan häneen, hän kun ei ymmärtänyt mitään muuta kieltä.
Viimein korkea-arvoinen Clopin rauhoittui.
– Roikale! hän sanoi runoilijallemme, – sinä haluat siis ruveta kulkuriksi?
– Haluan, varmasti, runoilija vastasi.
– Ei riitä pelkkä halu, sanoi harmistuneena Clopin. – Hyvä tahto ei lisää ainoatakaan sipulia keittoon, ja sillä päästään korkeintaan paratiisiin, mutta argot ja paratiisi ovat kaksi eri asiaa. Kelvataksesi argotlaiseksi pitää sinun näyttää kykeneväsi johonkin, ja siksi on sinun tutustuttava nukkeen.
– Tutustun kaikkeen, mitä haluatte, vastasi Gringoire. Clopin antoi merkin. Joukosta erkani muutamia argotlaisia, mutta palasi pian takaisin kantaen kevyttä telinettä, jonka muodosti kaksi ristikkojalustalla varustettua pystytankoa. Näiden yläpäähän pantiin poikkipuu ja niin saatiin aikaan siro, kevyt hirsipuu, joka Gringoirella oli onni tuossa tuokiossa nähdä seisovan valmiina edessään. Mitään ei puuttunut, ei edes köyttä, joka somasti heilui edes takaisin poikkipuussa.
– Mitähän he nyt aikovat? ihmetteli Gringoire hiukan levottomana. Kellojen kilinä, joka samassa kuului, haihdutti hänen pelkonsa. Kulkurit ripustivat köydensilmukkaan nuken, joka muistutti variksenpelätintä. Se oli punaisella verhottu ja niin täynnä kelloja ja kulkusia, että niillä olisi voinut koristaa kolmekymmentä kastilialaista muulia. Nuo lukemattomat kulkuset soivat niin kauan kuin naru oli liikkeessä. Sen asettuessa lakkasi tiukujenkin kilinä.
Osoittaen vanhaa, kiikkerää tuolia, joka seisoi nuken alla, virkkoi
Clopin:
– Nouse tuolle!
– Piru vieköön! sanoi Gringoire, – minähän taitan niskani. Teidän tuolinne ontuu niinkuin Martialiksen kaksoissäkeet. Niissä on yksi heksametrinen ja yksi pentametrinen säe.
– Nouse ylös! toisti Clopin.
Gringoire nousi tuolille ja hänen onnistui päästä tasapainoon jonkin aikaa horjuttuaan.
– Kierrä nyt oikea jalkasi vasemman sääresi ympäri ja nouse varpaillesi! jatkoi Tunisin kuningas.
– Herra kuningas, onko tarkoituksenne, että katkaisen käteni tai jalkani?
Clopin ravisti päätään.
– Kuule, ystäväni, sinä puhut liian paljon. Pari sanaa siitä, mistä on kysymys. Nouset varpaillesi, kuten sanoin, ja kurottaudut sen verran, että yletyt nuken taskuun. Pistät kätesi sinne, otat sieltä kukkaron, joka siellä on, ja jos teet sen tiu'unkaan kilahtamatta, olet meikäläinen. Silloin me vain ystävyyden vuoksi ruoskimme sinua kunnollisesti kahdeksan päivää.
– Herra paratkoon! sitä minä en kestä, sanoi Gringoire. – Entä jos kellot kilahtavat?
– Silloin sinut hirtetään. Ymmärrätkö?
– En ymmärrä mitään tästä kaikesta, vastasi Gringoire.
– Kuule siis vielä kerta. Sinun tulee tarkastaa nuken tasku ja ottaa sieltä kukkaro; mutta jos yksikään tiuku kilahtaa, hirtetään sinut. Ymmärrätkö nyt?
– Ymmärrän, sanoi Gringoire, entä sitten?
– Jos sinun onnistuu ottaa kukkaro meidän kuulematta kilahdustakaan, niin olet meikäläinen, ja me pieksämme sinua kahdeksan päivää. Nyt kai ymmärrät?
– Ei, herra kuningas, en tosiaankaan ymmärrä vähäistäkään. Mitä tästä kaikesta on hyötyä, jos minut toisessa tapauksessa hirtetään, toisessa ruoskitaan?
– Ja kulkuri, etkö sitä pidä minään? Omaksi hyödyksesihän me sinua pieksämme. Se karkaisee sinua.
– Suur'kiitos, vastasi runoilija.
– No, joutuin! kerjäläiskuningas sanoi ja takoi jalkaansa tynnyriä vasten, joka kumisi kuin suuri rumpu. – Käy käsiksi nukkeen ja pian, että tästä jutusta kerrankin tulisi loppu! Sanon sinulle vielä viimeisen kerran, että jos kuulen kilahduksenkaan, saat astua nuken paikalle.
Koko joukko osoitti suosiotaan Clopinin sanojen johdosta ja asettui kehään hirsipuun ympärille niin remakasti nauraen, että Gringoire
