ja tuijottivat minuun pelottavan loistavilla silmillään. Sitten mittaamattomat autiot ja pelkoa herättävät erämaat aukenivat eteeni. Äärettömän korkeat puunrungot, harmaat ja lehdettömät, kohosivat maasta loppumattomassa jonossa niin kauas kuin silmä kantoi. Niiden juuret olivat syvällä laajalle leviävissä soissa, joiden synkkä pinta lepäsi äärettömän mustana, tyynenä ja hirvittävänä. Ja näillä kummallisilla puilla näkyi olevan inhimillinen elinvoima: huojutellen luisia käsivarsiaan ne kiihkeässä kuolontuskassa ja epätoivossa huusivat äänettömiltä vesiltä armoa, vihlovasti ja läpitunkevasti kirkuen. Kuva muuttui ja minä seisoin, alastomana ja yksin, keskellä Saharan polttavia hiekkalakeuksia. Jalkojeni juuressa lepäsi kyyryssä tropiikkien hurja leijona. Äkkiä se avasi leimuavat silmänsä ja loi ne minuun. Suonenvedontapaisella hyppäyksellä se kavahti jaloilleen ja paljasti hirmuiset hampaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä sen punaisesta kidasta kuului karjunta kuin ukon jylinä ja minä tuperruin maahan. Kauhunpuuskan tukehduttamana pääsin vihdoin puoleksi hereille. Uneni ei ollutkaan unta. Nyt ainakin olin tajussani. Jonkin suunnattoman todellisen hirviön käpälät painoivat raskaasti rintaani, – sen kuuma hengitys tuntui korvassani – ja sen valkeat ja hirvittävät hampaat välkkyivät silmiini pimeästä.
Vaikkapa tuhansien henki olisi riippunut yhdestä ainoasta liikkeestä tai sanasta, niin en sittenkään olisi voinut liikahtaa enkä puhua. Peto, mikä liekään ollut, pysyi vielä hievahtamatta minun maatessani avuttomana ja, kuten kuvittelin, kuoleman kielissä sen alla. Tunsin ruumiin- ja sielunvoimieni nopeasti vähenevän – sanalla sanoen, että olin menehtymässä jo pelkästä pelosta. Päätäni huimasi – tulin kuoleman sairaaksi – näköni pimeni – jopa loistavat silmäterät yläpuolellani himmenivät. Vihdoin tein viimeisen ankaran ponnistuksen ja hiljaa huoaten jättäydyin Jumalan huomaan. Ääneni tuntui herättävän koko eläimessä piilevän raivon. Se syöksähti valtoinaan päälleni; mutta kuinka hämmästyinkään, kun se hiljaa vinkuen rupesi nuolemaan kasvojani ja käsiäni, osoittaen kaikin mahdollisin tavoin hellyyttään ja iloaan! Olin ällistynyt, aivankuin puusta pudonnut, mutta en ollut unohtanut newfoundlandilaisen koirani, "Tiikerini", omituista vinguntaa ja hänen kummallisia hyväilyjänsä. Hänpä se olikin. Veri syöksyi äkkiä ohimoihini, tunsin pyörryttävää ja valtavaa elpymistä. Nousin kiireesti patjalta, jolla olin maannut, ja heittäytyen uskollisen seuralaiseni ja ystäväni kaulaan vuodatin pitkällisen rajun ahdistukseni kyyneltulvaan.
Kuten kerran ennenkin makuulta noustuani, oli käsityskykyni nytkin mitä hämärin ja sekavin. Pitkään aikaan minun oli kerrassaan mahdotonta yhdistellä käsitteitä; mutta hitaasti ja asteettain ajatuskykyni palasi ja minä muistin taas selvään asemani. Koirani täällä oloa koetin turhaan selittää; ja kun olin vaivannut päätäni tuhansilla arveluilla, sain tyytyä iloitsemaan siitä, että koira oli luonani synkässä yksinäisyydessäni, lohduttelemassa minua hyväilyillään.
Etsin nyt kellon käsiini ja painaen sen korvalleni huomasin, että se taas oli seisahtunut; mutta siitä en ollenkaan hämmästynyt, kun kummallisesta olostani varmasti päätin nukkuneeni jälleen hyvin pitkään, mahdoton oli tietysti sanoa kuinka kauan. Kuume poltti minua ja janoani saatoin tuskin sietää. Hapuilin sieltä täältä vähäisiä vesivarojeni tähteitä, sillä minulla ei ollut valoa, kynttilä oli palanut lyhdystä loppuun eikä tikkulaatikko osunut käsiini. Löydettyäni ruukun havaitsin sen kuitenkin tyhjäksi – koira varmaankin oli juonut sen janoissaan sekä hotkaissut suuhunsa lampaanlihan tähteenkin, niin että vain tarkoin kalvettu luu oli laatikon suulla. Pilaantuneetta lihatta saatoin kyllä tulla toimeen, mutta mieleni masentui ajatellessani vettä.
Olin perin heikko, niin että pieninkin liike ja ponnistus sai koko ruumiini tärisemään kuin horkassa. Kovaksi onnekseni priki jyski ja keikkui perin rajusti ja laatikkoni päällä olevat traanitynnyrit olivat joka hetki pudota alas ja siten sulkea ainoan kulkutien. Kärsin myöskin kamalaa merikipua. Kaiken tämän vuoksi päätin tunkeutua hinnasta mistä hyvänsä luukulle etsiäkseni heti apua ennenkuin olin tullut siihen kokonaan kykenemättömäksi. Tultuani tähän päätökseen hapuilin taas tikkulaatikkoa ja kynttilöitä. Edellisen löysin vähällä vaivalla, mutta kun en keksinyt kynttilöitä niin pian kuin olin odottanut – sillä muistin tarkoin paikan mihin olin ne pannut – jätin etsimisen siksi kertaa, käskin koiran levätä hiljaa ja aloin heti taivaltaa luukulle, jonne sanomattomien ponnistusten jälkeen pääsin.
Vaikka kuinka olisin ponnistellut, en saanutkaan sitä auki.
Äärimmäinen kauhu ja pelästys järkytti mieltäni. Turhaan yritin harkita, mikä todennäköisesti oli syynä siihen, että näin tulin elävältä haudatuksi. En pystynyt mihinkään johdonmukaiseen ajatteluun, vaan vaivuin lattialle ja antauduin vastustelematta mitä synkimpäin kuvittelujen valtaan, joissa kauhistava kuolema janoon, nälkään, tukehtumiseen tai elävältä hautautumiseen valtasi mieleni uhkaavimpana onnettomuutena.
Vihdoin saatoin taas hieman malttaa mieltäni. Nousin ja tapailin sormillani aukon liitoksia ja rakoja. Sitten tutkin ne tarkoin päästäkseni selville, näkyikö hyttiin; mutta kaikki oli sysimustaa. Tungin nyt veitseni terän rakoihin, kunnes se kilpistyi johonkin kovaan esteeseen. Raaputellessani sitä havaitsin sen lujaksi rautamöhkäleeksi, jonka omituisesta aaltomaisesta pinnasta päätin sen ankkurikettingiksi. Ei ollut nyt muu keinona kuin lähteä takaisin laatikolleni ja siellä joko alistua surulliseen kohtalooni tahi tyynnytellä mieltäni pystyäkseni harkitsemaan jotakin pelastussuunnitelmaa. Ryhdyin heti yritykseen ja onnistuin lukemattomat vastukset voitettuani pääsemään takaisin. Kun lopen väsyneenä vaivuin patjalle, heittäytyi koirani supisuorana viereeni ja näytti hyväilyillään haluavan lohduttaa minua murheissani ja rohkaista kestämään ne mielenlujuudella.
Koiran merkillinen käyttäytyminen kiinnitti vihdoin kaiken huomioni puoleensa. Nuoleskeltuaan kasvojani ja käsiäni muutamia minuutteja se yhtäkkiä taukosi ja vingahti heikosti. Kun sitten ojensin käteni sitä kohti, huomasin sen taas makaavan käpälät ilmassa. Tämä niin usein toistuva temppu näytti kummalliselta enkä sitä voinut mitenkään selittää. Kun koira näytti alakuloiselta, päätin sen saaneen jonkin vamman, ja tutkin sen käpälät yksitellen, mutta en löytänyt mitään loukkaantumisen merkkiä. Arvelin sen sitten olevan nälissään ja annoin sille ison palan liikkiötä, jonka se ahnaasti hotkaisi – sitten taas tehden kummalliset temppunsa. Nyt kuvittelin, sen kärsivän janon tuskia niinkuin minunkin, ja luulin jo osanneeni oikeaan, kun mieleeni juolahti, että olin tarkastanut vain sen käpälät ja että sillä kenties oli haava jossain muualla ruumiissaan. Tunnustelin huolellisesti sen päätä, mutta en löytänyt mitään. Mutta kun sivelin kädelläni sen selkää, havaitsin karvojen eräässä paikassa kulkevan hieman kohollaan selän poikki. Sormellani koetellen keksin nauhan ja kun seurasin sitä, huomasin sen kiertävän koko ruumiin ympäri. Tarkemmin tutkistellessani tapasin pienen suikaleen, joka tuntui kirjepaperilta ja jonka läpi nauha oli pujotettu sillä tavoin, että suikale oli aivan eläimen vasemman olan alapuolella.
III
"Verellä, henkesi riippuu siitä että pysyt piilossa."
Samassa silmänräpäyksessä vilahti päähäni ajatus, että paperisuikale oli kirje Augustukselta ja että jokin arvaamaton tapaus oli estänyt hänet pelastamasta minut tyrmästäni, jolloin hän oli keksinyt tämän keinon ilmoittaakseen minulle, millä kannalla asiat olivat. Kärsimättömyydestä vapisten rupesin nyt toistamiseen hakemaan fosforitikkujani ja kynttilöitä.
Kauhukseni en niitä löytänyt.
Ainoa, mitä sain käsiini, oli vähän niiden jäännöksiä. Siitä sain kuitenkin pelastavan ajatuksen.
Tunnustelin sormillani hellävaroen paperin pintaa ja olin tuntevani karheita kirjoituksen jälkiä. Levitin päälle fosforintähteet ja hieraisin paperia nopeasti kämmenelläni.
Ellen olisi ollut niin perin kiihdyksissä, olisin voinut lukea kaikki
