surullisesti; minun myrkkyni surmaa." Zarathustra hymyili. "Milloinka on lohikäärme kuollut kyyn myrkkyyn? – sanoi hän. Mutta ota takaisin myrkkysi! Sinä et ole kyllin rikas lahjoittaaksesi sitä minulle." Silloin käärme lankesi uudelleen hänen kaulaansa ja nuoli hänen haavansa.
Kun Zarathustra kerran kertoi tämän oppilailleen, kysyivät he: "Ja mikä, oi Zarathustra, on kertomuksesi moraali?" Siihen Zarathustra vastasi näin:
Moraalin hävittäjäksi kutsuvat minua hyvät ja vanhurskaat: kertomukseni on epämoraalinen.
Mutta jos teillä on vihollinen, niin älkää palkitko hänelle pahaa hyvällä: sillä se olisi nöyryyttämistä. Vaan näyttäkää, että hän on tehnyt teille jotakin hyvää.
Ja mieluummin suuttukaa vielä kuin nöyryyttäkää! Ja jos teitä sadatellaan, niin minua ei miellytä, että te tahdotte sitten siunata. Mieluummin sadatelkaa hiukan mukaan!
Ja jos teitä kohtaan on tapahtunut suuri vääryys, niin tehkää nopeasti viisi pientä sen lisäksi! Kamalaa on sellaista katsella, jota vääryys yksin painaa.
Oletteko te tätä kuulleet ennen? Jaettu vääryys on puoli oikeutta. Ja sen tulee ottaa vääryys päälleen, joka saattaa sen kantaa!
Inhimillisempää on hiukan kostaa kuin ei lainkaan kostaa. Ja ellei rangaistus ole myöskin oikeus ja kunnia ylitsekäyväiselle, niin minua ei miellytä teidän rangaistuksennekaan.
Ylhäisempää on myöntää olevansa väärässä kuin pidättää itselleen oikeus, varsinkin jos on oikeassa. Siihen tulee olla vain kyllin rikas.
Enkä minä pidä teidän kylmästä oikeudentunnostanne; ja teidän tuomarienne silmästä katsoo alati pyöveli ja hänen kylmä rautansa.
Sanokaa, missä on oikeudentunto, joka on rakkautta näkevin silmin?
Niinpä löytäkää se rakkaus, joka ei ainoastaan kanna kaikkia rangaistuksia, vaan myös kaiken syyn!
Niinpä löytäkää se oikeudentunto, joka vapauttaa kaikki, paitsi sen joka tuomitsee!
Tahdotteko kuulla tämänkin? Sille, joka tahtoo olla perinpohjin oikeamielinen, käy itse valhekin ihmisystävällisyydeksi.
Mutta miten minä tahtoisin olla perinpohjin oikeamielinen! Miten minä voin antaa kullekin omansa! Tämä olkoon kylliksi: minä annan kullekin omani.
Lopuksi, veljeni, kavahtakaa itseänne tekemästä erakoille vääryyttä!
Miten erakko voisi unhoittaa! Miten hän voisi kostaa!
Syvän kaivon kaltainen on erakko. Helppo on sinne viskata kivi; mutta jos se vaipui aina pohjaan saakka, sanokaa, kuka tahtoo jälleen tuoda sen ylös?
Kavahtakaa itseänne erakkoa herjaamasta! Mutta jos sen olette tehneet, no niin, surmatkaa hänet silloin myös! – Näin puhui Zarathustra.
Lapsesta ja avioliitosta
Minulla on kysymys sinulle yksin, veljeni: kuten laskinluodin heitän minä tämän kysymyksen sieluusi, jotta saisin tietää, miten syvä se on.
Sinä olet nuori ja halajat lasta ja avioliittoa. Mutta minä kysyn sinulta: oletko sinä sellainen ihminen, joka saa halata itselleen lasta?
Oletko sinä voitollinen, itsesivoittaja, aistien hallitsija, hyveittesi herra? Näin minä kysyn sinulta.
Vai puhuuko toiveestasi eläin ja tarve? Vai yksinäisyys? Vai eripuraisuus itsesi kanssa?
Minä tahdon, että sinun voittosi ja vapautesi kaipaisi lasta. Eläviä muistomerkkejä sinun tulee rakentaa voitollesi ja vapautuksellesi.
Itseäsi ylempi sinun tulee rakentaa. Mutta ensin minä tahdon, että sinun itsesi täytyy olla hyvinrakennettu, oikeinmuodostunut ruumiilta ja sielulta.
Ei sinun tule ainoastaan lisääntyä, vaan kohota! Siihen sinua avioliiton yrttitarha auttakoon!
Korkeampi ruumis sinun tulee luoda, ensimäinen liikunto, itsestään pyörivä pyörä, – luova sinun tulee luoda.
Avioliitto: niin kutsun minä kahden tahtoa luoda yksi, joka enemmän on kuin ne, jotka sen loivat. Kunnioitukseksi toinen toistaan kohtaan sellaisen tahdon tahtojina kutsun minä avioliittoa.
Tämä olkoon avioliittosi tarkoitus ja totuus. Mutta se, jota nuo aivan-liian-monet kutsuvat avioliitoksi, nuo tarpeettomat, – oi, minkä nimen minä antaisin sille?
Oi tuota kahdenkeskistä sielun viheliäisyyttä! Oi tuota kahdenkeskistä sielun saastaa! Oi tuota kahdenkeskistä katalaa huvitusta!
Avioliitoksi he kutsuvat kaikkea tätä; ja he sanovat, että heidän avioliittonsa on säädetty taivaassa.
No, minua se ei miellytä, tuo tarpeettomien taivas! Ei, minua ei miellytä nuo taivaalliseen verkkoon takertuneet eläimet!
Kaukana pysyköön minusta myöskin se jumala, joka ontuen saapuu siunaamaan sitä, mitä hän ei yhdistänyt! Älkää naurako tuollaisille avioliitoille! Kenellä lapsella ei olisi syytä itkeä vanhempiensa takia?
Kelvolliselta näytti minusta tämä mies ja kypsältä maan tarkoitukseen: mutta kun näin hänen vaimonsa, tuntui minusta maa hullujenhuoneelta.
Niin, minä tahtoisin, että maa vapisisi kouristuksessa, kun pyhimys ja hanhi parittelevat keskenään.
Tämä pyrki kuin sankari totuuksiin, ja lopulta hän sai saaliikseen pienen somistetun valheen. Avioliitokseen hän sitä kutsuu.
Tuo oli seurustelussa kylmä ja valitsi kuin tuntija. Mutta yhdellä kertaa hän turmeli ainiaaksi seuransa: avioliitokseen hän sitä kutsuu.
Tuo etsi piikaista, jolla olisi enkelin hyveet. Mutta yhdellä erää hänestä tuli erään naisen piika, ja nyt tarvittaisiin, että hänestä tulisi vielä enkelikin.
Tarkoiksi minä huomasin kaikki ostajat, ja kaikilla on viekkaat silmät. Mutta vaimonsa ostaa ovelinkin vielä säkissä.
Monta lyhyttä hulluutta – se on teillä rakkautta. Ja teidän avioliittonne lopettaa monet lyhyet hulluudet pitkänä tuhmuutena.
Teidän rakkautenne naiseen ja naisen rakkaus mieheen: oi, kunpa se olisi sääliä kärsiviä ja kätketyitä jumalia kohtaan. Mutta enimmäkseen paljastaa kaksi eläintä toisensa.
Mutta teidän parhainkin rakkautenne on vain vääristelty vertaus ja tuskallinen hehku. Tulisoihtu se on, jonka tulee valaista teitä korkeammille teille.
Itseänne ylemmäksi tulee teidän kerran rakastaa! Niinpä oppikaa ensin rakastamaan! Ja senvuoksi teidän täytyy juoda rakkautenne karvas kalkki.
Karvautta on parhaimmankin rakkauden kalkissa: niin herättää se kaipuun yli-ihmiseen, niin herättää se janon sinuun, luovaan!
Jano luovalle, nuoli ja kaipuu yli-ihmiseen: puhu, veljeni, onko se tahtosi avioliittoon?
Pyhä on minulle sellainen tahto ja sellainen avioliitto. – Näin puhui Zarathustra.
Vapaasta kuolemasta
Monet kuolevat liian myöhään, ja muutamat
