– ja vasta sitten, kun te kaikki olette kieltäneet minut, tahdon minä palata luoksenne.
Totisesti, toisin silmin, veljeni, minä olen sitten etsivä
kadonneitani; toisella rakkaudella minä olen teitä rakastava."
Zarathustra, lahjoittavasta hyveestä (I, 80).
Lapsi ja kuvastin
Tämän jälkeen läksi Zarathustra jälleen takaisin vuorille ja luolansa yksinäisyyteen ja vetäytyi pois ihmisten parista: odottaen kuten kylväjä, joka on siemenensä siroittanut. Mutta hänen sielunsa alkoi kärsimättömästi halata niitä, joita hän rakasti: sillä hänellä oli vielä paljon heille annettavaa. Vaikeinta nimittäin on tämä: rakkaudesta sulkea avoin kätensä ja lahjoittajana säilyttää kainous.
Siten kului yksinäiseltä kuukausia ja vuosia; mutta hänen viisautensa kasvoi ja tuotti hänelle tuskaa runsautensa takia.
Mutta eräänä aamuna hän heräsi jo ennen aamuruskoa, mietiskeli kauan vuoteellaan ja puhui viimein sydämelleen:
"Mistä pelästyinkään niin unessani, että havahduin? Eikö luokseni astunut lapsi, jolla oli kuvastin kädessään?
"'Oi Zarathustra – puhui lapsi minulle – katsele itseäsi kuvastimessa!' "Mutta kun minä katsahdin kuvastimeen, huudahdin minä ja sydämeni vavahti: sillä itseäni en siinä nähnyt, vaan saatanan irvinaaman ja ivanaurun.
"Totisesti, aivan liian hyvin minä ymmärrän unen merkin ja kehoituksen: minun oppini on vaarassa, rikkaruoho tahtoo käydä nisusta.
"Minun viholliseni ovat tulleet mahtaviksi ja ovat vääristelleet oppini kuvan siten, että rakkaimpieni täytyy hävetä niitä lahjoja, joita heille annoin.
"Ystäväni ovat minulta kadonneet; hetki on saapunut, jolloin minun tulee kadonneitani etsiä!" – Näin sanoen ponnahti Zarathustra ylös, mutta ei kuten huolestunut, joka etsii ilmaa, vaan pikemmin kuin haltioitunut tietäjä ja laulaja. Kummastuneina katselivat häntä hänen kotkansa ja käärmeensä: sillä aamuruskon lailla kajastui tuleva onni hänen kasvoillaan.
Mitä minulle on tapahtunut, eläimeni? – sanoi Zarathustra. Enkö minä ole muuttunut? Eikö autuus yltänyt minua kuin myrskytuuli?
Mieletön on minun onneni, ja mielettömästi se on puhuva: liian nuori on se vielä – olkaa siis sille kärsivällisiä!
Haavoittanut on minut onneni: kaikki kärsiväiset olkoot lääkäreitäni!
Ystävieni luo saan jälleen astua alas sekä myös vihollisieni! Zarathustra saa jälleen puhua ja lahjoittaa ja tehdä rakkainta rakkaille!
Minun kärsimätön rakkauteni ylitsevuotaa virtoina, alas, kohti nousua ja laskua. Vaikenevasta vuoristosta ja tuskan rajuilmoista kuohuu sieluni alas laaksoihin.
Liian kauan minä kaipasin ja katselin etäisyyteen. Liian kauan olin yksinäisyyden oma: niin unhoitin minä vaikenemisen.
Suuksi olen minä kokonaan tullut ja puron kohinaksi, joka korkeilta kallioilta lähtee: alas laaksoihin minä tahdon puheeni syöstä.
Ja syöksyköön minun rakkauteni virta raivaamattomille urille! Miksi ei virta lopulta löytäisi tietä mereen!
Tosin on järvi minussa, erakkoinen, itseensä tyytyväinen, mutta minun rakkauteni virta tempaa sen mukanaan alas – mereen!
Uusia teitä minä kuljen, ja uudet sanat syttyvät minussa; väsynyt olen minä, kuten kaikki luovat, vanhoihin puheenparsiin. Ei minun henkeni tahdo kauemmin vaeltaa rikkipoljetuilla anturoilla.
Liian hidasta on kaikki puhe minulle: – ylös vaunuihisi, myrsky, minä hyppään! Ja sinuakin minä tahdon vielä pahuudellani ruoskia!
Kuten kirkaisu ja ilohuuto minä tahdon yli aavojen merien kulkea, kunnes saavun autuaille saarille, missä ystäväni viipyvät: – Ja viholliseni heidän joukossaan. Miten rakastan minä nyt jokaista, jolle vaan saan puhua! Vihollisenikin ovat osana autuudestani!
Ja jos tahdon nousta hurjimman heponi selkään, niin auttaa peitseni minut aina parhaiten ylös: se on jalkani alati valmis palvelija: – Peitsi, jonka minä singahutan vihollisiani vastaan. Miten kiitän minä vihollisiani, että vihdoinkin saan sen singauttaa.
Liian suureksi kävi pilveni jännitys: salamain naurussa minä tahdon rakeita viskata alas syvyyteen.
Valtavana paisuu silloin rintani, valtavana puhaltaa se myrskynsä yli vuorien: siten saa se kevennyksen.
Totisesti, myrskyn lailla entää onneni ja vapauteni. Mutta viholliseni luulevat että paha riehuu heidän päittensä päällä.
Niin, tekin ystäväni, pelästytte kesytöntä viisauttani, ja pakenette ehkä vihollisieni kera.
Oi, että ymmärtäisin paimenhuiluina houkutella teitä takaisin! Oi, että jalopeurani viisauteni oppisi lempeästi karjumaan! Ja paljon me olemme jo yhdessä oppineet!
Minun kesytön viisauteni tuli raskaaksi yksinäisillä vuorilla; kovilla kivillä se synnytti sikiönsä, nuorimpansa.
Nyt se juoksee kuin narri halki karujen erämaiden ja etsimistään etsii pehmyttä nurmea – vanha kesytön viisauteni!
Teidän sydäntenne pehmeälle nurmelle, ystäväni! teidän rakkauteenne se tahtoisi rakkaimmalleen vuoteen valmistaa! – Näin puhui Zarathustra.
Autuailla saarilla
Viikunat putoovat puista, ne ovat hyviä ja makeita; ja kun ne putoovat, repee niiden punainen iho. Pohjatuuli minä olen kypsille viikunoille.
Siten, viikunain lailla lankee teille nämä opit, ystäväni: nyt juokaa niiden mehu ja niiden makea sisus! Ympärillä on syys ja taivas on selkeä ja päivä illassa.
Katsokaa, miten täyteläistä on ympärillämme! Ja keskeltä runsauden on ihanaa katsella etäisille merille.
Kerran sanottiin jumala, kun katseltiin etäisille merille; mutta nyt opetin minä teidät sanomaan: yli-ihminen.
Jumala on otaksuma; mutta minä tahdon, ettei teidän otaksumanne ulotu pitemmälle kuin luova tahtonne.
Voisitteko luoda jumalan? – Niinpä vaietkaa kaikista jumalista!
Mutta yli-ihmisen te kyllä voisitte luoda. Ehkä ette itse, veljeni!
Mutta yli-ihmisen isiksi ja esi-isiksi te voisitte itsenne uudestiluoda: ja tämä olkoon teidän paras luomisenne! – Jumala on otaksuma: mutta minä tahdon, että teidän otaksumanne rajoittuu ajateltavissa olevaan.
Voisitteko ajatella jumalan? – Mutta tämä merkitköön teille tahtoa totuuteen, että kaikki muuttuisi ihmis-ajateltavaksi, ihmis-nähtäväksi, ihmis-tunnettavaksi! Oma mielenne tulee teidän loppuun ajatella!
Ja mitä te maailmaksi kutsuitte, se teidän tulee ensin luoda: järkenne, kuvanne, tahtonne, rakkautenne täytyy siksi tulla! Ja totisesti, teidän autuudeksenne, te tietäväiset!
Ja miten tahdotte te elämän kestää ilman tätä toivoa, te tietäväiset?
Te ette liene syntyneet käsittämättömään
