se pudisti yltään Tanskan ikeen ja otti sen taas takaisin; sillä oli vuoroin kuninkaita, vuoroin valtionhoitajia. Kaksi tyrannia sorti sitä hirmuisella tavalla vuoden 1520 vaiheilla: toinen oli Tanskan kuningas Kristian II, hirviö täynnä paheita, vailla yhtään ainoaa hyvettä; toinen oli Upsalan arkkipiispa, valtakunnan primas, yhtä julma kuin Kristian. Yksissä neuvoin nämä eräänä päivänä vangituttivat Tukholman pormestarit ja neuvosherrat ynnä 94 senaattoria ja teloituttivat heidät sillä tekosyyllä, että muka paavi oli julistanut heidät pannaan, koska olivat puolustaneet valtion oikeuksia arkkipiispaa vastaan.
Sillaikaa kun nämä kaksi miestä, jotka sorronhalu oli yhdistänyt, mutta saaliin jako jälleen riitaannutti, harjoittivat mitä tyrannimaisinta hirmuvaltiutta ja julminta kostoa, muutti uusi tapaus pohjoismaiden olotilan.
Kustaa Vaasa, maan vanhoista kuninkaista polveutuva nuori mies, astui esiin Taalainmaan metsien syvyydestä, missä hän oli piileskellyt, ja vapautti Ruotsin. Hän oli niitä suuria henkiä, joita luonto niin harvoin luo, ja hänellä oli kaikki ihmisten hallitsemiseen tarpeelliset ominaisuudet. Edullinen ulkomuoto ja ylevä olemus hankki hänelle puoluelaisia kaikkialla, missä hän näyttäytyi. Hänen kaunopuheisuutensa, jolle jalo ilme antoi tehoa, oli sitä vaikuttavampi, kuta yksinkertaisempi se oli. Hänen neronsa ryhtyi tehtäviin, joita arkinen ihminen pitää uhkarohkeina, mutta jotka suurten miesten silmissä näyttävät vain uskaliailta; hänen väsymätön uljuutensa saattoi ne onnistumaan.
Hän oli peloton ja samalla varovainen, lempeäluontoinen keskellä julmaa aikaa ja lopuksi siinä määrin hyveellinen kuin puoluepäällikkö yleensä voi olla.
Kustaa Vaasa oli ollut Kristianilla panttivankina ja pidetty vankeudessa vastoin kansainvälistä oikeutta. Karattuaan vankilasta hän oli talonpojan valepuvussa harhaillut Taalainmaan vuori- ja metsäseuduissa. Täällä hänen oli ollut pakko työskennellä vaskikaivoksissa elääksensä ja piiloutuaksensa. Näihin maanalaisiin olopaikkoihin hautautuneena hän uskalsi unelmoida tyrannin syöksemistä valtaistuimelta. Hän ilmaisi itsensä talonpojille; he näkivät hänessä korkeampaa rakennetta olevan miehen, jota kohtaan tavalliset ihmiset uskoivat tuntevansa luontaista alistumista; vähässä ajassa hän näistä metsäläisistä teki kelpo sotamiehiä. Hän kävi Kristianin ja arkkipiispan kimppuun, voitti heidät monesti ja karkoitti heidät Ruotsista. Syystä kyllä säädyt nyt valitsivat hänet sen maan kuninkaaksi, jonka vapauttaja hän oli.
Tuskin oli hän saanut valtaistuimen vankasti haltuunsa, kun ryhtyi tehtävään, joka oli vaikeampi kuin maiden valloittaminen. Valtion todelliset tyrannit olivat piispat, jotka omistaessaan melkein kaikki Ruotsin rikkaudet käyttivät niitä alamaisten sortamiseen ja sotiakseen kuninkaita vastaan. Tämä mahti oli sitä pelottavampi, kun kansan tietämättömyys oli sen pyhittänyt. Hän rankaisi nyt katolista uskontoa sen pappien rikkomusten vuoksi; vajaassa kahdessa vuodessa hän muutti Ruotsin luterilaiseksi, pikemminkin valtiotaitonsa etevämmyyden kuin hallitsijavaltansa avulla. Valloitettuaan siten tämän kuningaskunnan, kuten hänen oli tapana sanoa, tanskalaisilta ja papistolta, hän hallitsi sitä onnellisesti ja yksinvaltiaasti aina 70. ikävuoteensa saakka ja kuoli kunnian loisteessa, jättäen valtaistuimelle sukunsa ja uskontonsa.
Hänen jälkeläisiään oli se Kustaa Aadolf, jota mainitaan myös Kustaa Suuren nimellä. Tämä kuningas valloitti Inkerinmaan, Liivinmaan, Bremenin, Werdenin, Wismarin ja Pommerin, puhumattakaan yli sadasta Saksan paikkakunnasta, jotka Ruotsi luovutti takaisin hänen kuoltuaan. Hän järkytti Ferdinand II: n valtaistuinta, hän suojeli Saksan luterilaisia, saaden siinä tukea itse Rooman vehkeistä, koska se pelkäsi enemmän keisarin kuin kerettiläisyyden mahtavuutta. Hän se voitoillaan silloin vaikutti Itävallan hallitsijasuvun nöyryyttämiseen, vaikkakin kunnia mainitusta tehtävästä on annettu kardinaali Richelieulle, joka osasi taidon hankkia itselleen kiitoksen, sillaikaa kun Kustaa tyytyi suorittamaan suuria tekoja. Hän oli jo aikeessa siirtää sodan Tonavalle saakka ja kenties syöstä keisarin valtaistuimelta, kun hän sai surmansa, 37 vuoden ikäisenä, Lützenin taistelussa, jossa hän löi Wallensteinin, vieden hautaan muassaan nimen "suuri", Pohjolan kaipauksen ja vihollistensa kunnioituksen.
Hänen tyttärensä Kristiina, harvinaisen lahjakas nainen, piti parempana keskustella oppineiden kanssa kuin hallita sellaista kansaa, joka harrasti vain sota-asioita. Hän sai yhtä paljon mainetta valtaistuimesta luopumisella kuin hänen esi-isänsä aikoinaan sen valloittamisella ja vakaannuttamisella. Protestantit ovat mustanneet ja parjanneet häntä, ikäänkuin ihmisellä ei voisi olla suuria avuja Lutheriin uskomattakin, ja paavit riemuitsivat liiaksikin tuon naisen kääntymyksestä, joka kuitenkin etusijassa oli filosofi. Hän vetäytyi Roomaan, viettäen lopun elämäänsä taiteiden keskellä, joita hän rakasti ja joiden vuoksi oli 27-vuotiaana luopunut kuningaskunnasta.
Ennen luopumistaan hän sai Ruotsin säädyt valitsemaan hänen sijaansa hänen serkkunsa Kaarle Kustaan, kymmenennen tätä nimeä, pfalzkreivin ja Zweibrückenin herttuan pojan. Tämä kuningas lisäsi Kustaa Aadolfin valloituksiin useita uusia. Ensiksi hän vei sotajoukkonsa Puolaan ja voitti kuuluisan Varsovan taistelun, jota kesti kolme päivää. Sitten hän kauan aikaa kävi menestyksellistä sotaa tanskalaisia vastaan, piiritti heidän pääkaupunkiaan, yhdisti Skånen Ruotsiin ja vakaannutti, ainakin vähäksi aikaa, Slesvigin omistamisen Holsteinin herttualle. Vihdoin, saatuaan kokea vastoinkäymisiä ja tehtyään rauhan vihollistensa kanssa, hän kohdisti kunnianhimonsa omiin alamaisiinsa. Hän aikoi saada Ruotsissa voimaan rajattoman kuningasvallan,5 mutta kuoli jo 37 vuoden iässä kuten suuri Kustaakin, ennenkuin oli voinut viedä loppuun tätä itsevaltiuden työtä, jonka hänen poikansa Kaarle XI sitten saattoi päätökseen.
Kaarle XI, sotilas kuten kaikki hänen esi-isänsä, oli omavaltaisempi kuin he. Hän otti vallan senaatilta, joka nyt julistettiin kuninkaan senaatiksi, oltuaan ennen valtakunnan senaatti. Hän oli säästeliäs, toimelias, ahkera, niin häntä olisi rakastettu, jollei hänen itsevaltiutensa olisi saattanut hänen alamaisiansa tuntemaan pelkoa häntä kohtaan.
Hän nai v. 1680 Ulriikka Eleonooran, Tanskan kuningas Fredrik III: n tyttären, hyväavuisen prinsessan, joka olisi ansainnut suurempaakin luottamusta kuin hänen puolisonsa hänelle osoitti. Tästä avioliitosta syntyi kuningas Kaarle XII, kenties merkillisin mies, mikä koskaan on elänyt maan päällä. Hänessä näet yhtyivät esivanhempiensa kaikki suuret avut, eikä hänellä ollut muuta vikaa tai muuta onnettomuutta kuin se että hänellä oli ne kaikki liian pitkälle kehittyneinä. Juuri hänestä on tässä aikomus kertoa sikäli kuin on saatu hänen henkilöllisyyttään ja tekojansa koskevia varmoja tietoja.
Ensimäinen kirja, joka annettiin hänen luettavakseen, oli Samuel Puffendorfin teos, josta hänen tuli ajoissa oppia tuntemaan sekä omat valtionsa että naapuriensa maat. Pian hän oppi saksankielen, jota sitten puhui aina yhtä hyvin kuin äidinkieltänsä. Seitsenvuotiaana hän jo osasi pidellä hevosta. Rasittavat harjoitukset, joihin hän oli mieltynyt ja jotka ilmaisivat hänen sotaisia taipumuksiaan, karkaisivat ja voimistuttivat jo varhain hänen ruumiinrakennustaan, niin että se voi kestää vaivoja ja rasituksia, joihin hänen luonteensa veti häntä.
Vaikkakin hän lapsena oli hellämielinen, oli hän samalla tavattoman itsepäinen. Ainoa keino taivuttaa häntä oli hänen kunnianhimonsa kiihoittaminen; kunnia oli se sana, jolla hänet sai suostumaan kaikkeen. Hän tunsi vastenmielisyyttä latinaa kohtaan, mutta heti kun hänelle sanottiin, että Puolan ja Tanskan kuninkaat ymmärsivät sitä, hänkin oppi sitä pian ja siinä määrin, että myöhemminkin elämässään kykeni sitä puhumaan. Samaa keinoa käyttämällä koetettiin saada hänet oppimaan ranskaa, mutta hän väitti itsepäisesti, ettei hän koskaan elämässään aikonut käyttää mainittua kieltä, eipä edes Ranskan lähettilästen kanssa, jotka eivät mitään muuta kieltä osanneet.
Niin pian kuin hän oli jossakin määrin perehtynyt latinaan, annettiin hänen kääntää Quintus Curtiusta; hän tunsikin tätä kirjaa kohtaan mieltymystä, jonka vaikutti paljoa enemmän sen sisällys kuin sen tyyli. Kun opettaja,
Kaarle X ei kuollessaan ollut tehnyt rauhaa vihollistensa kanssa eikä pyrkinyt rajattomaan kuningasvaltaan.
