puhuttelenkin teitä runoilijana. Jos kysymykseni ei teitä loukkaa, niin olkaa hyvä ja sanokaa ettekö osaa yhtäkään laulua, jossa puhutaan toisesta puolesta asiaa?"
"Mitä asiaa? Minä en teitä ymmärrä, sir."
"Se laulu, jonka minä kuulin, näytti ylistävän sitä varjoa, jota rakkaudeksi nimitetään. Ettekö luule voivanne sanoa jotain enemmän uutta ja totta, jos esittelisitte tätä eksymistä terveestä järjestä niin suurella ylönkatseella kuin se ansaitsee?"
"En, sitä en usko, jos mielin saada matkan kulungit maksetuiksi."
"Mitä! onko se hulluus niin kansan mieleinen?"
"Eikö teidän oma sydämenne sitä teille sano?"
"Ei ensinkään – ennemmin päinvastoin. Teidän nykyinen kuulijakuntanne täällä näkyy olevan ihmisiä, jotka elävät kättensä työllä ja joilla varmaankin on hyvin vähän aikaa tällaisiin turhiin haaveksimisiin – sillä, niinkuin Ovidius, runoilija, joka kirjoitti paljon tästä aineesta ja osoitti likisintä tuttavuutta sen kanssa, aivan oikein sanoo: 'Toimettomuus on rakkauden isä.' Ettekö voi laulaa jotain hyvän päivällisen ylistykseksi? Jokaisella, joka tekee kovaa työtä, on hyvä ruokahalu."
Laulaja loi taas tutkivan katseen Kenelmiin, Mutta kun hän ei huomannut vähintäkään pilan merkkiä niissä totisissa kasvoissa, joita hän katseli, oli hän kahden vaiheilla mitä vastata ja oli ääneti.
"Minä näen," jatkoi Kenelm, "että minun kysymykseni kummastuttavat; kummastus on katoava likemmin asiaa miettiessä. Toinen, enemmän miettivä runoilija, kuin Ovidio, on sanonut että 'rakkaus ja nälkä hallitsevat maailmaa!' Mutta nälällä on varmaankin suurin osa hallituksessa; ja jos runoilija todella tekisi, mitä hän vakuuttaa tekevänsä – esittelee luontoa – niin suurin osa hänen lauluistaan koskisivat vatsaa." Kenelm, joka innostui aineestansa, laski kätensä laulajan olkapäähän, ja hänen äänensä kävi melkein kiihkoiseksi. "Teidän on myöntäminen että ihminen, jonka terveydentila on vallan hyvä, ei joka päivä rakastu. Mutta vallan terveen ihmisen on joka päivä nälkä. Ja juuri nuoruuden ijässä, jolloin te runoilijat sanotte hänen olevan enin taipuvaisen rakkauteen, on hän niin taipuvainen nälkään, että hänen ruokahalunsa tuskin voi tulla tyydytetyksi vähemmällä kuin kolmella atrialla päivässä. Te voitte pitää ihmistä vankeudessa kuukausia, vuosia, vaikka koko hänen ikänsä – lapsuudesta mihin ikään tahansa, johon Sir Cornewall Lewis sallinee hänen elää – antamatta hänen rakastua. Mutta jos te suljette hänen vankeuteen viikoksi, pistämättä mitään hänen vatsaansa, niin viikon lopussa olette löytävä hänen kuolleena kuin naula."
Tässä laulaja, joka vähitellen oli vetäytynyt takaisin innokkaan puhujan luota, vaipui jalavan juurella olevalle penkille ja sanoi tunnokkaasti: "Sir, te olette vallan masentaneet minua todisteillanne. Olkaa hyvä ja tehkää loppupäätös, jonka johdatte peruslauseistanne."
"Se on suorastansa se, että missä löydätte yhden inhimillisen olennon, joka rakkaudesta välittää, siinä tulette löytämään tuhansia, joita päivällisen nautinnot viehättävät; ja jos mielitte tulla suosituksi laulajaksi meidän aikoina, niin laulakaa luonnosta, sir – laulakaa luonnosta; heittäkää kaikki kuluneet rapsodiiat punottavista poskista ja jännittäkää lyyryänne paistin kunniaksi."
Koira oli muutamia minuuttia ennen tullut takaisin isäntänsä luo ja asettunut takajaloilleen, vaskirahoilla täytetty tinalipas hampaiden välissä; ja nyt, täydellä syyllä vihoissansa siitä tarkkaavaisuuden puutteesta, joka pakoitti sitä yhä tässä vaikeassa asennossa pysymään, se päästi lippaan suustansa ja ärjäsi Kenelmille.
Samassa kuului ravintolan kohdalla istuvan kuulijakunnan joukosta tyytymättömyyden osoituksia. He tahtoivat rahojensa edestä kuulla toisen laulun.
Laulaja nousi, totellen kutsumusta. "Suokaa anteeksi, sir; mutta minua kutsutaan —"
"Laulamaan taas?"
"Niin."
"Ja siitä aineesta kuin minä ehdoittelin?"
"Ei suinkaan."
"Mitä! rakkaudestako taas?"
"Minä pelkään että niin käy."
"Siinä tapauksessa sanon teille hyvästi. Te olette minusta sivistynyt mies – sitä suurempi häpeä teille. Kenties kohtaamme toinen toisemme vielä kerta matkoillamme, ja silloin voipi kysymys asianomaisella tavalla tulla ratkaistuksi."
Kenelm nosti hattuansa ja kääntyi pois. Ennenkuin hän saapui kadulle, niin laulajan sointuisa ääni taas kuului; mutta ainoa sana, jonka hän taisi eroittaa ja joka kuului loppusoinnussa, oli "rakkaus."
"Fiddele-de-dej!" sanoi Kenelm.
KUUDES LUKU
Kun Kenelm tuli sille kadulle, jota raittiuden ravintola koristi, riensi omituiseen espanjalaiseen vaippaan puettu henkilö äkkiä hänen ohitsensa, mutta ei kuitenkaan niin pikaan, ettei Kenelm hänessä tuntenut traagillista näyttelijää. "Hum!" jupisi Kenelm, – "nuot kasvot eivät näytä juuri riemullisilta. Minä pelkään, että hän on saanut aika lailla nuhteita."
Nuorukainen – jos Kenelmin matkatoveria vielä voidaan siksi sanoa – seisoi kakluunin luona, kun Kenelm astui huoneesen, jossa he olivat päivällistä syöneet. Nuorukaisen koko olento, liikkumaton asento ja maahan luodut, kuivat silmät osoittivat suurta huolta.
"Rakas lapseni," sanoi Kenelm surullisen äänensä mitä lempeimmällä soinnulla, "älkää uskoko minulle asiaa, joka ehkä on teille tukala. Mutta antakaa minun toivoa, että ainaiseksi olette hylännyt tuuman ruveta näyttelijäksi.
"Kyllä," kuului tuskin kuultava vastaus.
"Ja nyt vaan yksi kysymys enää. Mitä on tehtävä?"
"Sitä en tiedä, enkä väiltäkään siitä."
"Siis jätätte minun huolekseni tietää ja välittää siitä, ja olettakaamme hetkeksi että se, joka on suurimpia valheita tässä valheen maailmassa, on tosi-asia, – se, nimittäin, että kaikki ihmiset ovat veljeksiä, – ja pitäkää minua vanhempana veljenänne, joka tahtoo neuvoa teitä ja pitää huolta teistä niinkuin hän neuvoisi ja holhoisi varomatonta nuorta – sisarta. Minä kyllä näen miten asiat ovat. Tavalla tahi toisella te tutustuitte Mr Comptonin kanssa, sitten kuin ensin olitte ihailleet Mr Comptonia Romeona tahi Richard III:na. Hän uskotteli teitä olevansa naimaton mies. Te lähditte kotoanne, ruvetaksenne näyttelijäksi ja tullaksenne Mrs Comptoniksi."
"Oi," huudahti tyttö, koska hänen sukunsa nyt on ilmoitettava, – "oih!" huudahti hän kovasti nyyhkyttäen, "kuinka hullu olen ollut! Mutta älkää ajatelko minusta pahempaa, kuin ansaitsen. Tuo mies petti minun; hän ei luullut, että minä ottaisin hänen sanoistansa kiinni ja tulisin tänne, muuten hänen vaimonsa ei olisi näyttäynyt. Minä en olisi tiennyt, että hänellä oli vaimo, ja – ja —" tässä hänen äänensä vaipui tuskasta.
"Mutta nyt kun olette asian todellisen laidan keksinyt, niin kiittäkäämme Jumalaa, että olette pelastunut häpeästä ja kurjuudesta. Minun täytyy lähettää sähkösanoma teidän sedällenne – sanokaa minulle hänen adressinsa."
"Ei, ei."
"Tässä tilassa ei mikään 'Ei' ole mahdollinen, lapseni. Teidän maineenne ja teidän tulevaisuutenne on pelastettava. Antakaa minun selittää kaikki sedällenne. Hän on
