paeten unta hän suistuu surman kitaan. Ajatelkaa että sama on laita tässä suhteessa ja että lapsuus on järjen uni.
Näennäinen helppous vastaanottaa oppia on lasten turmio. Ei huomata juuri tämän helppouden todistavan, etteivät ne opi mitään. Niiden sileät ja vielä koskemattomat aivot kuvastavat peilin tavoin niitä esineitä, joita niille näytetään; mutta ei mikään tee pysyvää, syvälle tunkevaa vaikutusta. Lapsi oppii sanat; itse käsitteet ja aatteet ponnahtavat takaisin; ken sitä kuuntelee, ymmärtää mitä se sanoo, mutta se itse ei sitä ymmärrä.
Joskohta muisti ja arvostelukyky ovat kaksi olennaisesti erilaista henkistä ominaisuutta, ei kuitenkaan toinen todella kehity ilman toista. Ennen järki-ikää lapsi ei vastaanota käsitteitä ja aatteita, vaan ainoastaan mielteitä; ja näiden molempien välillä on se ero, että mielteet ovat ainoastaan havainnollisten esineiden ehdottomia kuvia, ja että käsitteet ovat suhteiden määräämien ja rajoittamien esineiden ja seikkojen tajuamista. Mielle saattaa olla yksin sielussa, joka sen on vastaanottanut; mutta jokainen käsite edellyttää toisia. Mieltäessämme havaitsemme ainoastaan; mutta käsittäessämme vertaamme. Mielteemme ovat kokonaan toimimatonta, vaikutuksenalaista laatua, jotavastoin kaikki käsitteemme syntyvät toimivasta ja arvostelevasta perustasta. Tämän aion alempana todistaa.
Väitän siis ettei lapsilla, ne kun eivät kykene arvostelemaan, vielä ole varsinaista muistia. Ne muistavat ääniä, kuvioita, aistimuksia, harvoin käsitteitä ja vielä harvemmin niiden keskinäistä yhteyttä. Väitetään kenties minua vastaan, että lapset oppivat muutamia geometrian alkeita, ja luullaan siten saatavan kumotuksi minun väitteeni, mutta päinvastoin niitä siten tuetaan. Siten todistetaan että lapset, kaukana siitä, että itse omistaisivat arvostelukykyä, eivät edes kykene omaksumaan ja muistamaan toisten arvostelupäätelmiä. Jos näet lähemmin tarkastaa näiden pienten matematikkojen metodia, huomaa heti, että heidän muistiinsa on painunut ainoastaan tarkka kuva kuviosta sekä todistuksen sanamuoto. Pienintäkin vastaväitettä tehtäessä he joutuvat vallan ymmälle, ja jos kuvio käännetään ylös alaisin, he ovat vallan hukassa. Koko lasten tieto on aistimuksessa, ei mikään ole tunkenut ymmärrykseen asti. Niiden muistikaan ei ole ollenkaan täydellisempi kuin muut henkiset kyvyt, sillä melkein aina niiden täytyy täysikäisinä uudelleen oppia ne seikat, joita vastaavat sanat ne lapsuudessaan ovat oppineet.
Olen kuitenkin kaukana siitä, että luulisin lasten olevan vailla kaikkea arvostelukykyä.42 Päinvastoin huomaan niiden arvostelevan varsin hyvin kaikkea, minkä käsittävät ja mikä koskee niiden nykyistä ja tuntuvaa etua. Niiden tietojen suhteen erehdytään, olettamalla niillä olevan sellaisia tietoja, joita niillä ei ole ja panemalla niitä arvostelemaan sellaista, mitä ne eivät voi ymmärtää. Erehdytään vielä kun tahdotaan, että lapset ottaisivat huomioon seikkoja, jotka eivät niitä liikuta missään suhteessa, kuten esim. niiden tuleva hyöty, niiden onni aikaihmisinä, kunnioitus niitä kohtaan, kun ne ovat varttuneet suuriksi; nämä ovat kaikki puheita, jotka pidettyinä kaikkea huomisenhuolehtimista vailla oleville olennoille, eivät näiden mielestä ole minkäänarvoisia. Kaikki näiden poloisten pakolliset oppimiskokeet tähtäävät seikkoja, jotka niiden hengelle ovat vallan vieraat. Saattaa siis päättää tästä, kuinka suurta tarkkaavaisuutta ne voivat siihen kiinnittää.
Opettajat, jotka kerskaillen luettelevat ne tiedot, joita tarjoovat oppilailleen, saavat maksua, ja heidän on senvuoksi pakko puhua toisin; mutta heidän omasta käytöksestään näkee, että he ajattelevat vallan samoin kuin minä. Sillä mitä he oikeastaan opettavat? Sanoja, taaskin sanoja, ja yhä vaan sanoja. Niistä eri tieteistä, joita kehuvat opettavansa, he kyllä karttavat sellaisten valitsemista, jotka olisivat lapsille todella hyödylliset, sillä nämä hyödylliset tieteet sisältäisivät asiallisia tietoja, ja näitä he eivät kykenisi opettamaan. Sentähden he valitsevat sellaisia tieteitä, joihin näennäisesti ollaan perehtyneitä, kun osataan niiden oppisanasto, sellaisia kuin: vaakunatieto, maantieto, hallitsijaluettelot, kielet j.n.e. – kaikki ihmiselle ja etenkin lapselle niin kaukaisia tietoja, että on ihme, jos mitään tästä kaikesta voi olla sille hyödyllistä ainoatakaan kertaa sen elämässä.
Ihmetellään kaiketi, että luen kielet kasvatuksessa esiintyviin hyödyttömiin oppiaineisiin; muistettakoon, että tässä puhun ainoastaan alkuiän opinnoista; ja sanottakoon mitä tahansa, en luule, että yksikään lapsi kahdentoista tai viidentoistavuoden ikään asti todella on oppinut kahta kieltä, jos ihmelapsia ei oteta lukuun.
Myönnän, että jos kielten oppiminen olisi pelkkää sanojen oppimista, s.o. niiden äännemerkkien ja äänteiden oppimista, tämänlainen oppiaine soveltuisi lapsille. Mutta kun eri kielillä on erilaiset äännemerkit, ne muuttelevat myös niitä käsitteitä, joita ilmaisevat. Henki muodostuu kielen mukaan, ajatukset saavat kieliomituisuuksien ja murteiden värityksen. Järki yksin on yhteinen; kunkin kielen hengellä on oma omituinen muotonsa – eroavaisuus, joka osaksi saattaa olla syynä kansallisluonteisiin tai seuraus niistä. Seikka, joka näyttää tukevan tätä olettamusta, on se, että kaikissa maailman kansakunnissa kieli noudattaa tapojen eri vaiheita, pysyy tai muuttuu niiden mukana.
Kaikista näistä eri muodoista jokapäiväinen käytäntö juurruttaa lapseen yhden ainoan, ja yksistään sen se säilyttää varttuneeseen ikään. Jotta se omistaisi niitä kaksi, pitäisi sen osata vertailla toisiinsa eri käsitteitä, mutta miten se niitä vertaisi, kun se tuskin kykenee niitä tajuamaan? Kullakin esineellä voi lapsen mielestä olla lukemattomia eri tunnusmerkkejä; mutta kullakin käsitteellä voi olla vaan yksi muoto, eikä lapsi siis voi oppia puhumaan useampaa kuin yhtä kieltä. Se oppii kuitenkin useampia kieliä – näin ehkä väitetään. Minä jyrkästi vastustan tätä väitettä. Olen nähnyt sellaisia ihmelapsia, jotka luulivat osaavansa puhua viittä tai kuutta kieltä. Olen kuullut niiden perätysten puhuvan saksaa, siihen sekottamalla latinalaisia, ranskalaisia ja italialaisia lausetapoja; niiden puheessa esiintyi sanoja viidestä kuudesta sanakirjasta, mutta ne puhuivat kuitenkin koko ajan saksaa. Sanalla sanoen, opettakaa lapsille vaikka kuinka monta erikielistä, samoja käsitteitä ilmaisevaa sanaa: ne eivät kuitenkaan koskaan ymmärrä muuta kuin yhtä ainoata kieltä.
Jotta voitaisiin peittää niiden kyvyttömyys tässä suhteessa, niille parhaasta päästä opetetaan vanhoja kieliä, sillä tarpeen vaatiessa voidaan niiden suhteen hylätä jokainen arvostelija. Kun nämä kielet aikoja sitten ovat lakanneet olemasta puhekieliä, tyydytään matkimaan kirjoissa esiintyvää kieltä; ja täten muka niitä osataan puhua. Jos opettajien latinan ja kreikan laita on tällainen, saattaa helposti arvostella millaista se lapsilla on! Tuskin ne ovat oppineet ulkoa kielen alkeet, joista eivät ymmärrä yhtään mitään, kun niille opetetaan ranskalainen puhelu latinalaisin sanoin; kun ne sitten ovat hieman edistyneet, opetetaan niitä kyhäämään kokoon Ciceron tapaisia suorasanaisia lauseita ja Virgiliuksen tyylisiä runomuotoisia katkelmia. Silloin ne luulevat puhuvansa latinaa, ja kukapa ryhtyisi todistamaan, että tämä on kaikkea muuta.
Kaikissa opiskeluissa ovat käsitemerkit ilman niitä vastaavien käsitteiden ymmärtämistä vallan kaikkea arvoa vailla. Kuitenkin aina tyrkytetään lapselle näitä merkkejä, ilman että koskaan voidaan sille saattaa ymmärrettäviksi niitä seikkoja, joita ne ilmaisevat. Kun luullaan, että sille annetaan kuvaus maapallon laadusta ja ominaisuuksista, se itse asiassa vaan tutustutetaan karttoihin; sille opetetaan kaupunkien, maiden ja jokien nimiä, eikä se käsitä, että niitä on olemassa muualla kuin sillä paperilla, jota sille näytetään. Muistelen jossakin nähneeni maantiedon, joka alkoi seuraavasti; Mikä on maailma? Vastaus: Se on pahvinen pallo. Juuri tämäntapainen on lasten maantieto. Minä puolestani olen varma siitä ettei yksikään kymmenvuotias lapsi, kaksi vuotta luettuaan matemaattista ja luonnonopillista maantietoa, oppimiensa sääntöjen avulla löytäisi tietä Pariisista Saint-Denis'iin. Olen varma siitä, ettei yksikään lapsi isänsä puutarhan asemakartan johdolla kykenisi eksymättä kulkemaan sen polkuja. Näin on noiden pikkuoppineiden laita, jotka tarkalleen osaavat mainita, missä Pekin, Ispahan, Meksiko ja kaikki maapallon maat sijaitsevat.
Olen monta monituista kertaa kirjoittaessani tullut huomanneeksi, että laajassa teoksessa on mahdotonta aina antaa samaa merkitystä samoille sanoille. Ei ole niin rikasta kieltä, että se voisi tarjota tarpeeksi sanoja, käänteitä ja lausetapoja ilmaisemaan kaikkia käsitteidemme eri vivahduksia. Tapa määritellä kaikkien sanojen merkitys ja aina panna määritys määritellyn sijaan olisi kyllä hyvä, mutta on mahdoton käytännössä toteuttaa. Sillä miten välttää kehäpäätelmää! Määritelmät voisivat olla hyvät, ellei niitä varten käytettäisi sanoja. Kuitenkin olen varma siitä, että voi selvästi ilmaista ajatuksensa, huolimatta kielemme köyhyydestä; tosin ei voi aina antaa samaa merkitystä samalle sanalle, mutta tulee menetellä niin, että sitä merkitystä, joka sille kulloinkin annetaan, riittävästi määräävät ne ajatukset, jotka ovat sen yhteydessä, ja että jokainen lause, jossa tuo sana esiintyy, ikäänkuin muodostaa sen määrityksen. Milloin sanon, että lapset ovat kykenemättömät arvostelemaan, milloin taas sanon niiden olevan varsin tarkkoja arvostelultaan. En luule täten ajatuksieni olevan ristiriitaisia, mutta en voi kieltää, että sanontatapani usein on ristiriitaista.
