ei saa oppia mitään ulkoa, ei satuja, eipä edes La Fontainen eläinsatuja, niin luontevia ja miellyttäviä kuin ne ovatkin; sillä sadun sanat ovat yhtä vähän itse satua kuin historian sanat ovat itse historiaa. Kuinka saatetaankaan arvostella niin sokeasti, että sanotaan satuja lasten siveysopiksi! Ei oteta huomioon että siveellistä opetusta sisältävä satu lapsia vie harhaan samalla kuin se niitä huvittaa, että lapset mieltyvät siinä esitettyyn valheeseen, joten totuus jää huomioon ottamatta ja että se seikka, jonka avulla koetetaan tehdä niiden opetus huvittavaksi, estää niitä siitä hyötymästä. Sadut saattavat olla opettavaisia ihmisille, mutta lapsille on sanottava totuus paljaanaan; jos se peitetään verholla, ne eivät vaivaa itseään tätä verhoa nostamalla.
Luetetaan La Fontainen eläinsatuja kaikille lapsille, eikä yksikään niitä ymmärrä. Jos ne niitä ymmärtäisivät, olisi laita vielä arveluttavampi; sillä näissä saduissa siveellisyys on niin sekoitettua muuhun sisällykseen ja niin outoa niiden iälle, että se johtaisi niitä pikemmin paheeseen kuin hyveeseen. Nämäkin väitteet ovat paradokseja – näin joku huomauttanee – olkoon niin; mutta katsokaamme, sisältävätkö ne totuuksia.
Sanon ettei lapsi ymmärrä mitään eläinsaduista, joita annetaan sen opittaviksi; sillä, vaikka opettaja panee parastaan saattaakseen ne yksinkertaisiksi, se opetus, joka tahdotaan niistä saada, välttämättömästi vaatii turvautumaan käsitteisiin, joita lapsi ei voi ymmärtää, ja itse runomuoto ja runolliset käänteet, jotka helpottavat ulkoaoppimista, saattavat ne vaikeammiksi ymmärtää; näin hankitaan hupaisuutta selvyyden kustannuksella. Jättäen huomioon ottamatta nuo lukuisat sadut, jotka eivät missään suhteessa ole lapsille ymmärrettäviä ja hyödyllisiä, ja jotka niille ajattelemattomasti annetaan ulkoa luettavaksi muiden mukana, ne kun ovat painettuna samassa nidoksessa, koskettelemme ainoastaan niitä, jotka tekijä näyttää erityisesti kirjoittaneen lapsille.
Tunnen koko La Fontainen kokoelmassa ainoastaan viisi tai kuusi satua, joista erityisen suuressa määrässä loistaa esiin lapsellinen luonnollisuus; näistä otan esimerkiksi kaikkein ensimäisen,46 sillä sen sisältämä moraali soveltuu kullekin iälle, sen lapset käsittävät parhaiten ja sen ne oppivat halukkaimmin, minkä vuoksi tekijä onkin pannut sen kirjansa alkuun. Jos edellyttää hänen tarkotuksensa olleen, että lapset häntä ymmärtäisivät, että hän heitä huvittaisi ja opettaisi, tämä satu epäilemättä on hänen mestariteoksensa. Sallittakoon minun siis säe säkeeltä läpikäydä se ja tarkastaa sitä lyhyesti.
Korppi ja Kettu.47
(Le corbeau et le renard.)
Satu.
Mestari korppi, puun oksalla istuen.
(Maître Corbeau, sur un arbre perché.)
Mestari! Mitä tämä sana itsessään merkitsee? Mitä se merkitsee ominaisnimen edellä? Mikä merkitys sillä on tässä tapauksessa?
Mikä on korppi?
Mitä tietää: puun oksalla istuen? Näin ei sanota suorasanaisessa kielessä, vaan: istuen puun oksalla. Tulee siis puhua runokielen poikkeavasta sanajärjestyksestä; tulee selittää mitä tarkotetaan proosalla ja mitä runoilla.
Piti nokassaan juustoa.
(Tenait dans son bec un fromage.)
Minkälaista juustoa? Sveitsiläistä, Brie-juustoa, vai hollantilaista juustoa? Jos ei lapsi ole nähnyt korppia, ei sen mainitseminen hyödytä mitään. Jos se taas on nähnyt korpin, miten on se ymmärtävä että nämä linnut pitävät juustoa nokassaan? Valitkaamme aina kuvamme luonnon mukaisesti.
Mestari kettu, hajun houkuttelemana.
(Maître Renard, par l'odeur alléché.)
Vieläkin mestari! Mutta tässä se sopii hyvin: sillä kettu on todella ammattinsa kaikkiin juoniin perehtynyt mestari. Tulee selittää mikä kettu on ja tehdä eroa sen oikean luonnon ja sen sovinnaisen luonteen välillä, joka sille omistetaan eläinsaduissa.
Alléché (houkuttelema). Tämä ranskalainen sana on harvinainen käytännössä. Se on selitettävä, ja on huomautettava, ettei sitä enää käytetä muualla kuin runoissa. Lapsi varmaankin kysyy miksi puhutaan toisin runoissa kuin proosassa. Mitähän sille vastaatte? Hajun houkuttelemana! Tämä puussa istuvan korpin nokassaan pitämä juusto epäilemättä haisi hyvin vahvasti, kun repo metsän tiheiköstä tai pesästään sen voi tuntea! Silläkö tavoin harjotetaan oppilasta tuohon punniskelevaan arvostelutaitoon, joka ei hevillä anna itseään häikäistä, ja joka auttaa erottamaan toisten puheissa valheen todesta?
Puhui sille jotenkin tähän tapaan:
(Lui tint à peu près ce langage:)
Puhui! Puhuvatko siis ketut? Puhuvatko ne siis samaa kieltä kuin korpit? Jos opettaja on viisas, hän hyvin punnitsee vastauksensa ennenkuin sen lausuu. Se on tärkeämpi kuin mitä ajatellaankaan.
Kas! päivää, herra korppi!
(Hé! bonjour, Monsieur le Corbeau!)
Herra! Tämä on arvonimi, jota lapsi huomaa käytetyn ivallisessa merkityksessä, ennenkuin se tietää, että se on kunnioitusta osottava puhuttelu-sana. Niiden, jotka toisten painosten mukaisesti sanoisivat: jalosukuinen herra (Monsieur du Corbeau) tulisi vielä enempi vaivata päätään selittämällä merkitystä ja ranskalaisen du sanan käyttämistä.
Kuinka olette viehättävä! Kuinka olette mielestäni kaunis!
(Que vous êtes charmant! que vous me semblez beau!)
Turhaa liikasanaisuutta! Kuullessaan samaa seikkaa toistettavan toisin sanoin, lapsi tottuu puhumaan huolimattomasti. Jos sanotte, että tämä sanarikkaus on tekijän varta vasten valitsemaa keinotekoisuutta, ja että se edistää ketun tarkotuksia, se kun tahtoo luulotella runsassanaisuudella lisäävänsä ylistelyjään, niin huomautan että tämä selitys kelpaa minulle, mutta ei oppilaalleni.
Valehtelematta, jos äänenne
(Sans mentir, si votre ramage)
Valehtelematta. Tapahtuu siis niin, että joskus valehdellaan. Minkä haitallisen käsityksen onkaan lapsi saava, jos sille selitetään, että kettu sanoo: valehtelematta juuri sentähden, että se valehtelee.
On höyhenpukunne kaltainen.
(Répondait à votre plumage.)
On kaltainen. Mitä tämä merkitsee? Jos panette lapsen vertailemaan niin erilaisia seikkoja kuin ääntä ja höyhenpukua, saatte nähdä kuinka paljon se niitä ymmärtää.
Olisitte tämän metsän vieraiden joukossa feenikslintu.
(Vous seriez le Phénix des hôtes de ces bois.)
Feenikslintu! Mikä on feenikslintu? Täten suistumme äkkiä suin päin harhakuvaiseen muinaistarustoon, melkein mytologiaan.
Tämän metsän vieraiden joukossa! Mikä kuvallinen lausetapa! Imartelija kaunistelee puhettaan tehden sen arvokkaammaksi, saattaakseen sen lumoavammaksi. Ymmärtääkö lapsi tällaista hienostelua? Tokko se
Rousseau erehtyy tässä kysymyksessä olevan sadun järjestysluvun suhteen, se näet on kokoelman toinen satu. Suomeni huom.
Suomentaja on tekijän yksityisiin sanoihin kajoovan kritiikin vuoksi luopunut runomittaisesti suomentamasta tätä satua sekä vertailun varalle liittänyt suomennokseen alkukieliset säkeet. Suoment. huom.
