saa aikaan kuin lujaluonteisempi, hurskaampi ja periaatteellisempi nainen, joka koettaa ihmisluontoa kangella kohottaa, jolla sitä ei ole tarkoitettu kohotettavaksi.
Ihmisten virheet ja erehdykset saavat yhtä usein alkunsa toivottomuudesta kuin muistakin syistä. Eiköhän meitäkin liene joskus painanut virheiden taakka, joita pelkästä rohkeuden puutteesta emme ole kyenneet oikaisemaan? Ja eiköhän meitä toiselta puolen todellakin ole auttanut ystävä, joka uskoi meistä hyvää, luotti meihin, näki hyvät puolemme valoisimmassa valossa ja peitti virheemme?
Muistakaamme olevamme samaa lihaa ja verta, – puutteet, heikkoudet ovat samat lähimmäisessämme kuin meissäkin, samat jokaisessa äkkinäisessä palvelijassa ja ajattelemattomassa lapsessa.
Tarkastakaamme vielä muutamin sanoin luettua.
Ensiksi: päättäkäämme uurastaa vaikenemisen avun harjoittamista.
Toiseksi: pitäkäämme kaikkea ajattelematonta moittimista syntinä elkäämmekä myrkyttäkö lähimmäisemme elämää ikävillä ja turhanaikaisilla muistutuksilla.
Kolmanneksi: harjoittakaamme kiitoksen avua. Kaikkia meitä on opetettu, että meidän velvollisuutemme on kiittää Jumalaa, mutta harvat meistä ovat ajatelleet velvollisuuttamme kiittää ihmisiäkin. Samasta syystä, josta kiitämme jumalallista hyvyyttä, tulee meidän kiittää inhimillistäkin kuntoa.
Meidän pitää kiittää ystäviämme – läheisiä rakkaita ystäviämme. Meidän pitää katsella ja ajatella heidän hyviä töitään, kunnes virheet unohduksiin jäävät. Ja vasta sitten kuin me rakastamme heitä hellimmin ja enimmän näemme heidän hyviä puoliaan, vasta sitten on aika viisaasti huomauttaa heitä parannettavista puolista.
Vanhempain pitää oppia kiittämään lapsiaan joka kerta, kun he sitä ansaitsevat ja ihan yhtä huolellisesti kuin he heitä virheistäkin huomauttavat, ja isäntäin yhtä tunnollisesti ilmaista mielihyvänsä palvelijain hyvästi tekemästä työstä kuin moittia heidän huolimattomuuttaan. Se, joka tätä parannuskeinoa käyttää, huomaa heti kiitoksen moitetta tepsivämmäksi. Kiitäppäs kerran huolimatonta palvelijaa, joka joskus on tehtävässään onnistunut ja huomaa, miten hänen silmänsä välähtävät. Varmasti hän hyväksymisesi muistaa ja tekee saman työnsä vastakin yhtä hyvästi, jollei paremmin.
Kun moitit – tee se harvoin ja aina kahden kesken – niin sano tyynesti ja ystävällisesti ja niin hienotunteisesti kuin voit. Lasten ja palvelijain moittiminen toisten kuullen on kerrassaan sopimatonta. Ylpeyttä, uhkaa ja itsepäisyyttä sillä tavalla herätetään, mutta kahden kesken annettu neuvo kiitollisena huomioon otetaan.
Yleisenä sääntönä tahtoisin muistiin teroittaa, että lapsia on aina silloin kohdeltava samoin kuin aikuisiakin; he ovat yhtä arkatunteisia ja tarvitsevat yhtä paljon hienotunteisuutta kuin aikaihmisetkin.
Kun me viimein olemme päässeet niin pitkälle, että huomaamme ja tunnustamme sen hyvän, joka on ystävissämme, lapsissamme, palvelijoissamme ja sitä kaikissa olosuhteissamme silmällä pidämme, joko meidän sitten on kiitettävä tai moitittava – silloin olemme ottaneet kiinni ja surmanneet yhden pikku ketun, joka on turmellut monta nuppua viinimäessämme.
II
Ärtyisyys.
Joulukiireestä se alkunsa sai, siitä olen varma. Kerron koko tapauksen.
Meillä on aina pidetty kaikellaisia juhlia suuressa kunniassa; mutta vuoden kaikista juhlista on kuitenkin iloinen joulu aina vienyt voiton.
Monet viisaat ja oppineet ovat tosin paljon vaivaa nähneet koettaessaan todistaa, ettei se suuri tapaus, jota me jouluna vietämme, ole tapahtunutkaan joulukuun 25 päivänä. Mutta jos niin olisikin, niin mitä se meitä liikuttaa? Jos kerran niin suuri, niin riemuisa tapaus on tämän maan päällä tapahtunut, niin on se varmasti muistojuhlan viettämisen arvoinen. Mehän vietämme juhlaa Vapahtajan syntymisen muistoksi, emme sen ajan muistoksi, jolloin hän syntyi. Ja jos kaikki kristityt, vaikka ovatkin tuhansista asioista kiistelleet ja väitelleet, sittenkin ovat jo yhdeksättätoista vuosisataa viettäneet joulukuun 25 päivää rauhan juhlana, kuka rohkenee juurtuneen tavan hävittää ja historiallisten arvelujen takia hylätä joulun rauhantervehdykset?
Meillä on joulua aina suurena juhlana vietetty ja varsinkin lapset, niin kauvan kuin he pesässämme viihtyvät, ovat odottamalla joulua odottaneet ja kilvan koettaneet, kuka ensiksi saa hauskaa joulua toivottaa.
Koko suku, pojat ja tyttäret olivat perheineen ja pienokaisineen täksi jouluksi kokoutuneet komealle ja ihmeelliselle joulukuusellemme, jonka hommaamiseen ja koristamiseen oli vaimoltani, Jennyltä ja minulta mennyt viikkokauden päivät. Jos pikku ipanat kuvittelevat joulupuun yhdessä yössä itsestänsä kasvaneen, niin tietävät he siitä ihan yhtä paljon kuin useimmista muistakin siunauksista, joita heille pikku sirpeloille satamalla sataa. Onpa siinä puuhaa ja hyörinää, nousta ja laskeutua, kiivetä ja kurotella, sitoa ja purkaa, muuttaa ja vaihtaa lukemattomia kertoja kyntteliä ja kultapallosia ja kaikellaisia kiiltäviä koristuksia, kohotella ja taivutella kankeahkoja oksia ja saada kynttelit kestämään suorassa!
Ja kaikki kaikessa olin minä. En minä muistanut leiniäni enkä arvoani isäntänä, siellä vain hyppäsin, niin että kuu päälaellani paistoi milloin mistäkin kohti kuusen oksain lomitse sovitellessani harsopukuista nukkea joulupuun oksalle istumaan tai asetellessani pikku Tuomaan luistimia alimmille oksille, sitoessani namustöttösiä ja aina väliin taistellen itsepäisten vahakynttelien kanssa, jotka kallistelivat milloin oikealle, milloin vasemmalle, pyörähtivätpä toisinaan ylösalasinkin ja kääntelivät milloin millekkin mukalalle. Vaimoni ystävälliset huomautukset ja kehoitukset, etten uuten itseäni uuvuttaisi, menivät kuuroille korville. Valvoin hyvin myöhään ja keskellä yötäkin saatoin yhtäkkiä hypätä vuoteeltani muuttelemaan ja korjailemaan joulukuusta. Ja jo aamuhämärissä puuhasin kuusen ympärillä. Jos olisi ollut valloitettava linnoitus tai suunniteltava taistelu, niin enpä totta tosiaan olisi tarmokkammin toiminut kuin joulukuusta laittaessani. Jennynkään into ei minun rinnallani riittänyt ja siksipä hän kerran sivumennen arvelikin isänsä uudestaan lapseksi muuttuneen.
Mutta sittenpä se olikin komea, meidän joulupuumme! Nuorin pojanpoikani, pikku Tuomas, ja minä, päässä paperiset sotilashatut, puhaltaen tinatorviin ja rumpua lyöden astelimme juhlakulkueen etunenässä ja niin sitä marssittiin ympäri komean joulukuusemme. Punaiset ja siniset ja vihreät vahakynttelit häikäisevästi valostivat ja enkelin kultaiset siivet kuusen latvasta kauniisti välkähtelivät, mutta sepä se ei ollutkaan minulle yökausiin silmäntäyttä unta suonut. Ette voi kuvitellakkaan, miten paljo vaivaa minulla siitä enkelistä oli. Kovaksi onneksi ilmestyi sen vasempaan siipeen pikku halkeama. Sitäkös sieti huolellisesti hoitaa ja myötäänsä korjailla! Ja sittenkin elin lakkaamattomassa pelossa, että se vielä sieltä tärkeinnä hetkenä pudota hurahtaa. Ei toki; kohtalon tyttäret minua suosivat. Enkeli pysyi paikoillaan sievästi siivet levällään, kynttelit paloivat kirkkaasti ja lapset olivat ihan hurmauksissaan. Niin paljoa olin tuskin uskaltanut toivoakkaan. Me hypimme, juoksimme, leikimme ja melusimme niin kauvan kuin pienokaisten silmät auki kestivät ja kauvemminkin ja niin päättyi joulunviettomme.
Olinpa unohtaa kertomatta joulupäivällisistä ja kaikista sen herkuista. Vaimoni oli pannut liikkeelle kaiken emännyystaitonsa: kalkkuna- ja kananpoikapaistit, hyytelöt ja kastit, kakkuset ja vanukkaat – voi, kaikki ne vieläkin niin elävästi muistan!
Juhlapäivät olivat mitä hupaisimmat. Uuden vuoden päivänä minä vanhan tavan mukaan menin tervehtimään naistuttujani, mutta vaimoni ja tyttäreni jäivät kotiin vastuuttamaan ja kestitsemään miestuttaviansa. Kaikki oli niin hauskaa
