style="font-size:15px;"> Seuraavana päivänä sanoi koti-lääkärimme, että minussakin oli tuli-rokko, joka niin monta lasta jo oli tappanut.
Sekanaisena unennäkönä en muista nyt enään muuta kuin, että päätäni kovin kivisti, ja että kauhea, polttava jano vaivasi minua, ehk'en sen sammuttamiseksi saanut pisaratakaan kylmää vettä, niinkuin sen ajan oivallinen lääke-tiede määräsi. Utukuvan kaltaisina näin ihmisiä hyörivän vuoteeni ympäri, vuoroon valvoen luonani ja antaen pahan-makuista lääkettä juodakseni. Päivä vieri päivän perään; hitaasti kului aika; voimattomana lepäsin minä vielä vuoteellani, tuijoittaen noita liikkuvia varjoja, joita akkunoiden ulkopuolella seisovien puiden lehdet muodostivat vuoteeni vastapäätä olevalle seinälle.
Eräänä iltana, kun makasin liikkumattomana, puoleksi uneksien, vuoteellani, kuulin kirkon-kellojen kajahtavan kuusi kertaa. Värähtelevät äänet aaltoilivat hiljaisen avaruuden läpi juhlallisina ja harvaan. Ne ilmoittivat, että minun pieni kuusivuotias "Lempikukkani" oli muuttanut tuonne, jossa aikaa ei lasketa päivän ja yön mukaan, jossa yötä ei enään löydy.
Kun minä paranin kertoi äitini, että pikku Susie nyt oli taivaassa. Synkkä, kylmä väristys kävi läpi ruumiini ja ihmeekseni en saattanut itkeä.
Kun katsahdan takaisin tuohon aikaan, kun muistelen mimmoinen pikku sydämeni silloin oli, niin muistan, että sydämeni sisimmässä tunsin katkeran surun ja kaipauksen, ehkä ulkoa päin olinkin kuin ennen.
Eräänä päivänä kuulin sisarieni keskenänsä miettivän, josko todella olin paljon pitänyt Susie'sta ja arvelivat jos minä surin häntä nyt.
"Niin, lapset ovat kuin pikku-eläimet; ne unohtavat kaikki, mitä ne eivät näe", sanoi toinen.
Mutta minä en ollut unohtanut. Minä en voinut enään mennä niitylle, jossa olimme yhdessä mansikoita poimineet, enkä pähkinäpuun luo, josta olin Susie-vainajalle pähkinöitä puistellut; väliin, sekä työssä että leikissä, tunsin äkkiä, että olin kadottanut jotakin, joka ei enään palaisi.
Kun lapsi kasvaa vanhempien siskosten parissa, joutuu hän varsin sivulle, ja omien puuhainsa tähden unohtavat he, että lapsi löytyy heidän joukossa; sillä tavalla syntyy lapsessa ujous ja kykenemättömyys selittämään tunteensa, jotka usein saattavat olla sekä syvälliset että voimakkaat. Lapsi ei voi käyttää kieltä mielensä mukaan ja sen sanavarasto ei riitä sisällisien tunteiden selittämiseksi.
Katkera, tuskallinen suru valtasi minut, kun muistin kadotettua ystävääni ja leikkikumppaliani; mutta ainoastaan äitini silmä oli kyllin tarkka huomaamaan, mitkä tunteet rinnassani valtasivat.
"Eipä tiedä; ehkä juuri tämä ystävänsä kadottaminen onkin viittaus hänelle korkeudesta", sanoi äitini. Eräänä iltana istautui hän vuoteeni laidalle ja puhui minulle taivaasta, sen ihanuudesta ja suloudesta, lisäten, että pieni Susie'kin nyt oli puhdas ja kirkas enkeli tuolla ylhäällä. Minä muistan, kuinka silloin puhkesin itkuun ja kovasti nyhkien huudahdin:
"Minä tahdon, että hänen pitää tulla tänne; minä tahdon nähdä hänet vielä kerran!"
Äitini koetteli kaikin tavoin lohduttaa minua, mutta se oli turhaa; minä itkin vaan ankarammin.
"Äiti, äiti! enkö enään koskaan saa nähdä häntä?" Sinä yönä itkin kunnes nukuin, ja silloin olin unissani olevinani tuolla tutulla, rakkaaksi käyneellä niityllä, mutta nyt siinä kasvoi paljon enemmän ja paljon ihanampia kukkia, kuin koskaan ennen. Aurinko loisti kirkkahasti tumman siintävältä taivaalta ja nuot tutut keltaiset liljat kohosivat ylenluonnollisessa loistossa ja ihanuudessa kohti korkeutta – mutta minä kuljin yksin. Äkkiä näin pikku "Lempikukkani", joka kiiruhti vastanani. "Susie, Susie, minun oma armas Lempikukkani!" huudahdin minä ja riensin häntä kohti; "eläthän sinä vielä, vaikka minulle ovat luuloitelleet, että olisit tuonen tuville muuttanut". – "Rakas Hazzyni, älä uskokaan että olen kuollut; en ole, en". Ja minä tunsin kuinka hänen pehmeät pienet käsivartensa kietoutuivat kaulani ympäri. – "Sanoinhan erotessamme, että me vielä tapaamme toisemme". "Mutta kaikki ihmiset sanovat, että sinä olet kuollut", sanoin minä, ja katselin häntä tarkasti. Hän nauroi minulle samalla tavalla kuin hän niin usein ennen oli tehnyt; mutta hänen silmissänsä loisti kummallinen liekki, joka tuntui tunkeutuvan sydämeni sisimpään. – "Minä en ole kuollut, rakas Hazzyni", sanoi hän; "siellä jossa minä nyt olen, ei löydy kuolemaa nimeksikään; aina, aina tahdon sinua lempiä". – Tässä uneni himmentyi, aivan samalla tapaa kuin selkeässä vedessä kuva taittuu tuhansiin kiemuroihin, kunnes se kokonaan katoaa.
Luulin kuulevani suloisen soitannon viehkeitä säveleitä ja luulin tuntevani pehmeiden käsivarsien syleilyksiä; vihdoin heräsin, tuntien että olin lemmitty; – se minua taas rohkaisi ja lohdutti.
En voi koskaan unohtaa kuinka elävänä, kuinka todellisesti tapahtuneena tämä uni painui mieleeni. Se antoi uutta virkeyttä koko olennolleni ja tuntuipa juurikuin se olisi antanut takaisin sydämelleni sen osan, joka niin äkillisesti siitä oli temmattu. Nyt en enään, niinkuin ennen, väistellyt niittyä, vaan päinvastoin oli suurin huvini kävellä siellä yksin, poimia mansikoita ja varjella pikku-linnun pesää. Väliin heittäyin seljälleni nurmikolle ja loin silmäni siintävään korkeuteen; silloin tuntui juuri kuin olisi minulla kumppali, oli juurikuin pikku Susie olisi istunut vieressäni.
Ja eikö niin ollutkin?
Ehkäpä tämän epävakaisen, näkyvän, maallisen elämän rinnalla on tuonelan vihertävä laakso ja hiljainen vesi likempänä, kuin aavistammekaan, ja ehkäpä manalan majoille muuttaneet, jotka tietävät paljon enemmän meistä kuin me heistä, joskus saavat astua tuon pienen juovan ylikin, jota me kuolemaksi nimitämme, tullaksensa meitä lohduttamaan!
Tahi mikä voisi olla tarkoitus noiden pienien lapsi-enkelitten tänne lähettämisellä? Sanomattoman ilon meille valmistettuaan temmataan he luotamme, jättäen jälkeensä katkeran kaipauksen! Jos uskomme, että kaikkivaltias rakkaus löytyy, täytynee meidän myöskin otaksua, että näiden pienokaisien toimena on vuodattaa armahtavaa laupeutta maallisiin sydämihimme.
Eihän liene väärin toivoa, että nuot armaat pienokaiset, niillä lemmenkahleilla, joilla me heihin olemme sidotut, vetävät meidät jäljessänsä valon maailmaan, jonne he itse muuttavat; sillä eihän löydy puhtaampaa, rehellisempää lempeä, kuin se, jonka me heille omistamme.
Väliin ajattelen, ett'en olisikaan toivonut "Lempikukkaani" kauemmin eläväksi. Lapsi kuolee samalla kuin nainen muodostuu ja useimmiten ei nainen ole likikään niin viehättävä, kuin tuo pieni lapsi oli ollut. Lemmittävä ja lempivä lapsuus, vilpittömyydellään, luottavaisuudellaan, puhtaalla ja rehellisellä lemmellään on mielestäni niin suloinen ja pyhä aika, että se paremmin sopii olemaan taivaassa, – lapsuus, tuo viatoin, suloinen, aina tuoksuva kevätkukka valon valtakunnassa. Ehkäpä olivatkin ne juuri tällaisia hänen taivaallisessa valtakunnassansa löytyviä pienokaisia, joita Vapahtajamme muisteli ottaessaan lapset syliinsä ja siunatessaan heitä, kun hän sanoi: "sellaisien on taivaan valtakunta".
NELJÄS LUKU
Utu-morsiameni.
Utumorsiameni? Löytyykö utu-kuvassakin jotakin todellisuutta? Niin, miksikä ei! Haahmo, läsnäoleva henkinen olento, voipi seurata meitä sinne, johon kuolevaisen jalka ei voi astua, se voi seurata meitä keskellä tohuisan kaupungin melskettä, se voi puhua meidän kanssamme kovaäänisen puheen kohinassa, se voipi tulla luoksemme lukittujen ovien läpi, kun istumme yksin räiskyvän tulennoksen edessä, se voi meitä neuvoa, elähyttää ja innostuttaa. Vaikk'ei tätä olentoa voi sulkea ihmisellisiin käsivarsiin,
