hänen iloiset toiveensa ja masensi kovin hänen mielensä. Kertomuksessa oli hänen rikoksensa kuvattu oikeaksi ilkityöksi. Katkeralla mielellä ajatteli Richard, kuinka hänen vihamiehensä olivat kokonaan hänen masentaneet, kuinka kaikki nyt kilvan häntä panettelisivat ja soimaisivat ja kuinka Margaretha, kun hän joka päivä kuulisi samaa virttä hänestä, tukehuttaisi entisen rakkauden, uskoen että ihmiset olivat oikeassa.
Tämä minun kertomukseni ei tulisi hupaisemmaksi, jos ottaisin kuvatakseni kaikki Richardin kärsimykset; kuinka hänen rahavaransa vähitellen hupeni tyhjäksi, taikka kuinka hänen keppinsä ja sen päässä kannettu mytty vähitellen muuttui paljaaksi kepiksi. Muutamissa paikoin ihmiset sanoivat hänelle vasten silmiä, että hän oli karannut kisälli. He näkivät sen muka aivan selvästi hänen ulkomuodostaan, eivätkä tahtoneet antaa hänelle kortteeria. Toisissa paikoin kysyivät häneltä passia – tahtoivat tietää, mistä hän tuli ja kenenkä luona hän viimeiseksi oli ollut palveluksessa. Arveltiin, että hän näytti aivan nuorelta eikä suinkaan ollut oikeilla teillä. Kaikkiin näihin Richard parka ei voinut antaa mitään kelpo vastausta – ja sai sentähden ilman avutta ja neuvotta jatkaa matkaansa. Eipä siis sovi kummaksi katsoa, että matkamiehemme rupesi näyttämään aivan kurjalta. Hän makasi ladoissa ja ulkohuoneissa, joissa hänen kumppaninansa usein oli kerjäläisiä, jotka nähtävästi katsoivat hänen kuuluvaksi heidän luokkaansa, joka arvelu ei enään aivan paljon totuudestakaan poikennut. Mutta Richard päätti tehdä tästä surkeudesta lopun menemällä sotaväkeen.
Uuden vuoden päivänä vuonna 1745 Richard nälkäisenä, väsyneenä ja palellen saapui Newcastlen kaupunkiin. Hän kulki pitkin noita soukkia ja mutkaisia katuja, tirkistellen akkunoista sisään huoneisin. Eräässä huoneessa näki hän kahden satulamaakarin istuvan täydessä työssä. Hän ei uskaltanut mennä sisään työtä pyytämään, koska hänen pukunsa ja muu ulkonäkönsä oli liian viheliäinen tavalliselle kelpo työmiehelle. Hän oli kun olikin auttamattomissa.
Pohjoisessa oli nyt kapina virinnyt ilmituleen. Tällä viikolla oli kaksi rykmenttiä sotaväkeä, joidenka komentaja oli eversti Wolfe, saapunut kaupunkiin Flandernista. Richard tapasi jossakin kapakassa erään syrjäkadun varrella yhden kersantin ja otti sotamiehen pestin. Entisen nimensä heitti hän ja kirjoitettiin nyt rykmentin kirjoihin nimellä Filip Joyce.
Kun koko maailma yhtyy kohtelemaan kunniallista miestä konnana, niin on melkein varma, että tämä päivästä päivään yhä lähestyy sitä, miksi maailma häntä tahtoo. Richardin kärsimykset eivät todellakaan olleet häntä parantaneet – eikä uusien toveriensa seura voinut tehdä häntä paremmaksi, ne kun suurimmaksi osaksi olivat irstaita veijaria. Hän kirosi kohtaloansa ja kirosi kaikkia, jotka olivat tylysti kohdelleet häntä hänen matkallansa. Mielensä oli täynnä katkeruutta kaikkia siivoja, onnellisia ihmisiä vastaan, jotka rauhassa saivat istua kotitakan ääressä, syömässä, juomassa ja laulamassa. Hän kuuli puhuttavan tappeluista ja hurjista tuhotöistä pohjoisessa, jossa sota riehui, ja hänen mielensä täyttyi julmuuden himolla. Hän toivoi pian pääsevänsä sinne hävittämään ja surmaamaan. Ja jos hän itse saisi surmansa? Se ei häntä paljon surettaisi. Hän oli jo katkaissut kaiken ystävällisen välin maailman kanssa.
Tällä mieli-alalla hän astuskeli pitkin Newcastlen katuja sen lyhyen ajan, jonka hänen rykmenttinsä siellä viipyi. Eräänä päivänä hän tällä tavoin tuli kaupungissa olevaan avonaiseen paikkaan, jossa oli väki-joukko kokoontuneena. Keskellä seisoi mies saarnaamassa. Kuulijakunta oli köyhiä sysimiehiä, merimiehiä ja muutamia sotureita. Saarnamies kuului lahkokuntaan, joka siihen aikaan oli aivan köyhä ja ylenkatsottu. Sillä ei ollut saarna-huoneita, paitsi muutamissa suuremmissa kaupungeissa. Saarnaaja oli ahavoitunut, nöyrän-näköinen mies, joka ulkonaisen asunsa puolesta oli melkein yhtä köyhä kuin hänen kuulijansa. Hän seisoi tuulessa paljain päin, pitäen kädessään pientä kulunutta pipliaa. Hän heille saarnasi korkealla, koristelemattomalla tavalla, jota kaikki hänen ympärillänsä ymmärsivät ja sydämessänsä tunsivat. Hän kertoi heille, että hän oli köyhä raukka, niinkuin he itse. Hän osoitti rikkikuluneisin saappaisinsa, joilla hän oli astuskellut Lontoosta asti ja joilla hän Jumalan avulla toivoi pääsevänsä Skotlantiin asti, siellä saarnataksensa maamiehillensä, joita kansalaissota oli muuttanut ihmisistä perkeleiksi. Siellä saisivat häneltä, jos Jumala hänelle soisi voimaa, kuulla Kristuksen sanaa. Hän puhui sysimiehille ja toi esiin esimerkkiä ja kuvia heidän jokapäiväisestä elämästänsä. Merimiehiä puhutellessa hän käytti merimiehen lauseparsia ja kertoi että hän itsekin oli ollut merellä. Richard Hayes kuunteli häntä uteliaisuuden halulla, kunnes saarnamies loi silmänsä häneen ja lausui muutamia sanoja, joita Richard tunsi yksin itsellensä aiotuiksi. Ne olivat karkeat, mutta ystävälliseen tapaan lausutut. He kuvasivat hänelle hänen asemansa totuudella semmoisella, joka häntä hämmästytti. Niissä arvattiin hänen entinen elämänsä melkein aivan semmoiseksi kuin se oli ollut, niin että saarnaaja, Richardin silmissä, oli lahjoitettu enemmällä kuin inhimillisellä voimaila. Kun hän oli herennyt puhumasta ja sanonut jäähyväiset kuulijoilleen – ja pieni joukko oli alkanut hajota, Richard seurasi häntä enenevässä hämärässä, siksi kuin hän pääsi hänen rinnallensa ja laski kätensä hänen olkapäällensä. Mies kääntyi hänen puoleensa.
"Olette puhuneet lohdutuksen sanoja onnettomalle maailmaan viskatulle raukalle", sanoi Richard. "Seurasin teitä, saadakseni lausua teille kiitokseni".
"Ei ne ole minun sanani", lausui mies. "Saarnaan niinkuin olen käsketty, Jumala sen tekee, ettei ne varise kalliolle".
"Sallikaa minun", sanoi Richard, "teille kertoa tunteeni. Olen kohdannut tylyyttä, vääryyttä ja häväistystä, missä en ole semmoista ansainnut. Ei kukaan ihminen, paitsi te, ole minussa herättänyt ajatusta, joka olisi antanut minulle lohdutuksen sädettä. Jos olette kokeneet maailmassa sen, mitä minä, niin ymmärrätte hyvin minkä tähden olen kiitollinen".
Saarnaaja tarttui Richardin ojennettuun käteen ja pusersi sitä ystävällisesti. Sitten hän osoitti sormellansa lähellä olevaa ravintopaikkaa ja käski Richardin seurata häntä sinne, että saisivat rauhassa puhua keskenänsä. He saivat pienen siivon huoneen, jossa takassa paloi leimuava valkea. Richard iloissansa siitä, että oli löytänyt ystävän, jutteli hänelle koko elämäkertansa, ja vanha mies antoi hänelle neuvoja. Hän arveli jo myöhäiseksi palata kotikaupunkiin. Sota vaati miehiä eikä mikään saattanut häntä pelastaa hänen nykyisestä ammatistansa. Mutta hän kehoitti Richardia täyttämään velvollisuutensa, karttamaan nuot pahat menot, joita hänen toverinsa harjoittivat, rukoilemaan Jumalalta, että hän kääntäisi ihmisten mielet pois väkivallasta ja verenvuodatuksesta ja lievittäisi hänen kovaa kohtaloansa. Richard vakuutti hänelle innollisesti, että hän koettaisi kaikin voimin noudattaa hänen neuvojansa. Sitten he erosivat, päättäen yhtyä seuraavana päivänä, ennenkuin saarnaaja läksisi matkaansa jatkamaan. Kun taas tulivat yhteen, oli heillä vielä pitempi keskustelu. He kulkivat yhdessä pitkän matkan ulos kaupungista, josta saarnaaja nyt läksi vaeltamaan pohjoiseenpäin. Kun piti erottaman, päätti Richard häneltä pyytää suosiotyön.
"Te tiedätte", sanoi Richard, "että tappelujen jälkeen tehdään listat kaikista niistä, jotka ovat kaatuneet. Pyydän teitä lupaamaan, että aina katsotte näitä listoja, jo jos siinä löydätte nimen Filip Joyce, joka on nimeni rykmentissä, ilmoitatte Margaretha Ransonille ja hänen isällensä, että minä olen kuollut".
"Sen Jumala estäköön", lausui hänen ystävänsä, "mutta jos niin kävisi, tapahtukoon Hänen tahtonsa. Lupaan sen mitä pyydät, ja, jos elän, olen lupaukseni täyttävä".
"Älkää sanoko, missä ja kuinka kuolema on minua kohdannut", sanoi Richard vapisevalla äänellä. "Se vaan surettaisi Margarethaa vielä enemmän. Sanokaa että näitte minun sen jälkeen, kuin olin heiltä luopunut, ja että olin murheissani siitä huolesta, jonka olin heille tuottanut".
Vanha saarnaaja tarttui hänen käteensä ja pyysi
